Tyypillinen kostotarina, joka on vain siirretty jylhiin vuoristomaisemiin ja valtavirrasta poikkeavaan miljööseen.

Yllätyksetön ja valitettavan tyypillinen kostotarina.

Jylhä musiikki ja yliteatraalinen näyttely vesittävät hieman elokuvaa, jonka unenomainen ja hieman absurdi miljöö eivät kokonaisuutta pelasta.

Todella suuri pettymys, kaikkeen saamaansa hypeen nähden.

Suurin osa tapahtumista olivat epärealistisia ja niitä tahdittivat levoton, suorastaan raivostuttava kuvaustyyli joka muistutti 90-luvun happopäisiä musiikkivideoita.

Lapsellinen juoni ja kuvaustapa veivät pohjan tältä inhorealismiin tähdänneeltä elokuvalta, joka ei valitettavasti varttunutta katsojaa hätkäytä. Unelmien sielunmessusta olisi aineesta yläasteiden propagandapätkäksi, jossa katsojakunta ei olisi välttämättä niin kriittistä ja tietoista.

Kulttiaseman luomiin odotuksiin nähden lievä pettymys.

Liian pitkäveteinen.

Alkuperäistarina on hieno, mutta levottomuus ja lapsille suunnatut hauskuudet takaa-ajoineen ja slapstickeineen syö kokonaisuutta.

Voi vain ihmetellä, että millä ansioilla tämäkin leffa on kaiken hypensä ansainnut? Tyypillinen kauhupätkä kaikilla lajityyppinsä kliseillä.

Tunnelman rakentelu loppuu lyhyeen, kun 13-15-vuotiaista koostuvaa kohderyhmää täytyy pitää hereillä jatkuvalla rapinalla, vilahduksilla ja muutamalla nopella säikäytyksellä. Viimeisimmätkin toivenrippeet toimivasta elokuvasta karisevat pois siinä vaiheessa, kun katsojalle näytetään leffan pahis.

Aika laiskanpuoleinen kasarislasher, jonka plussaa ovat lähinnä jouluinen miljöö.

Kauhuleffojen suurkuluttajalle elokuva tuskin antaa mitään, sillä suurin osa murhistakin ovat melko kliseisiä.

80-luku oli roskaelokuvien kulta-aikaa, jolloin saatiin aikaiseksi sellaisia "mestariteoksia" kuin Toxic Avenger ja Class of Nuke 'Em High. Vuodet ovat vierineet ja aika on ajanut pahasti ohi jopa genren kuninkaasta Tromasta.

Vaikka kyseessä on roskaelokuva, niin Krista Kososen Putous-hahmoja muistuttavat, jatkuvasti huutavat ja hytkyvät näyttelijät alkavat ärsyttämään jo ensiminuuteilta saakka. Edes lukuisat tissit ja ylilyöty väkivalta eivät pysty pelastamaan tätä tekelättä.

Elokuva, joka ei ensimmäisen puolen tunnin jälkeen herätä enää muuta, kuin lähinnä myötähäpeää.

Elokuvan saamat arvostelut ja hypetys kummastuttavat, sillä kyseessä on hyvin tyypillinen ja kliseitä viljelevä kauhuleffa kirottuine taloineen ja riivattuine perheineen.

Leffan tahti on alusta lähtien aivan liian nopea ja jo ensiminuuteilla katsojaa pyritään säikyttelemään nurkista kuuluvalla rapinalla ja kolinalla. 2000-luvun kauhuleffojen suurin ongelma on ollut liian nopea etenemistahti, eikä kunnon tunnelmaa saada viritettyä kun katsojan eteen vyörytetäänkin kauhisteltavaa toisensa perään.

Helposti B-luokan pössyttelykomediaksi miellettävä Your Highness yllättää positiivisesti niin näyttelijöillään kuin myös erikoisefekteillään.

Huumeita, verta ja alapäähuumoria viljellään melko reippaasti, mutta silti elokuva tasapainottelee aikuisten komedian ja teinipoikien pikkutuhman seikkailuleffan välimaastossa. Kierroksia oltaisiin voitu vielä hieman lisätä ja lopputuloksena olisi ollut todellinen makupala törkyelokuvien ystäville.

Iltapäivälehdistä ja vuokraleffojen kansista löytyviä pisteytyksiä ei saisi koskaan uskoa. Ei varsinkaan silloin, jos kyseessä on nuorten elokuva ja vieläpä kotimainen sellainen.

Sellaisen kehun kuin "uskottava" -ansaitseva nuortenelokuva jää edelleen odottomaan itseään. Hirveästi epäuskottavampia roolihahmoja tai typerämpää juonta ei osaisi yli 12-vuotias katsoja odottaa.

Nicolas Winding Refn yllätti niin katsojat kuin kriitikotkin aikoinaan elokuvallaan Drive, jossa yksinkertainen kosto- ja toimintaleffa oltiin saatu puristettua timanttiseksi lopputulokseksi.

Koston tematiikkaa käsittelee myös Only God Forgives ja päähenkilönä heiluu vähäsanainen Ryan Gosling. Driven menestysreseptiä ollaan pyritty sekoittamaan taide-elokuvan kanssa, mikä johtaa sekavaan ja jopa myötähäpeää aiheuttavaan lopputulokseen.

David Fincher on mies, jonka elokuvilta uskaltaa odottaa jotakin ja paljon. Tälläkin kertaa mies on onnistunut loihtimaan tavanomaiselta vaikuttavan katoamiselokuvan ympärille jotakin uutta ja arvaamatonta.

Valitettavasti pitkäksi venytetty elokuva onnistu pitämään otetaan loppuun saakka, mikä käy ilmi vauhdin lässäyttävänä lopetuksena.

Epäuskottavista ja lapsellisista kohtauksista toiseen kulkeva, täysin juoneton räpellys.

Stallonen ja kumppanien 80-luvun kostoleffatkin käsittelevät syvempiä teemoja.

1960-luvun tupakansavuinen miljöö ja näppärä sanailu vauhdittavat elokuvaa aluksi iloisesti eteenpäin, lyöden ruutuun yksi toisensa jälkeen epäiltyjä toistensa perään.

Vaikka loppuratkaisu venyy aina viimeisille minuuteille saakka, tuntuu että punainen lanka karkaa kesken elokuvan, eikä kuulusteltavien alibeilla tai kertomuksilla tunnu olevan minkäänlaista osaa eikä arpaa lopputulokseen, joka jättää katsojalle jopa hieman hämmentyneen olon.

Tältä porukalta olisi voinut odottaa paljon enemmän, kun leffakin olisi tarjonnut rajattomat mahdollisuudet vaikka minkälaisiin ylilyönteihin.

Hauska idea, huono toteutus.

Troman ja yleisesti ottaen roskaleffojen kohdalla odotuksia ei kannata pitää koskaan liian korkealla, mutta Combat Shockin ylitsevuotava hypetys sai odottamaan jotakin mikä ei kuitenkaan lunastanut odotuksia.

Yritys draaman ja roskan risteyttämisestä pienellä budjetilla johti puolihuolettomasti toteutettuun kokonaisuuteen, jonka kirsikkana kakun päällä ovat vaivaannuttavan surkeat näyttelijät.

Elokuva osottautui todella positiiviseksi yllätykseksi, vaikkakin alussa katsojan eteen vyörytettiin kaikki teinikauhuleffoista tutut elementit aina syrjäisessä mökissä vierailevasta teiniporukasta, latinankielisiin manauksiin.

Omaperäisen käsikirjoituksensa avulla tekijätiimi pääsi irroittelemaan kaikilla kauhukliseillä luvallisesti, koko genreä kunnioittaen. Lopussa vauhti vasta kiihtyykin, jolloin jokaisen käsikirjoittajan pääkopan syövereistä on kaivettu kaikki mahdolliset pahuuden juuret kauhuleffojen ystäville nautittavaksi.

Niin tyypillinen suojelen-perhettäni-pahalta-toimintaelokuva kuin vain voi olla. Nimeä tehneet näyttelijät, kuten James Franco ja Winona Ryder saivat odottamaan jotakin potentiaalista, mutta lopputulos oli yllätyksetön ja kliseinen.

Ahdistus on käsin kosketeltavissa kun elämän repimiä henkilöhahmoja esitellään katsojalle. Vuosaari kiteyttää kaunistelematta sen surkeuden mitä arki voi tarjota, elintasosta riippumatta.

Hyvät ideat ja tarinat kaatuvat suorastaan lapsellisiin lopetuksiin.

Elokuva toistaa samaa kaavaa uudestaan ja uudestaan, minkä vuoksi alun mielenkiinto laimenee hyvin nopeasti.

Rasismi on jatkuvasti liian kärjistettyä ja lapsellista, joten episodielokuvan tarinat suorastaan puhkuivat epäuskottavuutta.

Onnistunut sekoitus nuorten seikkailuelokuvaa sekä vanhempia katsojia viehättävää epäuskottavaa, mutta viihdyttävää draamaa.

Malliesimerkki siitä, että Hollywoodissa jo nimeä tehneenä voit tehdä mitä tahdot jos siltä tuntuu.

Todella turha tekele, jonka tekijät ovat mielestään keksineet nokkelan ja hauskan idean joka kuitenkin tyssää täysin elokuvan ensimmäisen puolen tunnin aikana. Yllätyksetön.

Omalla tavallaan ihan hauska, mutta väkivalta oli paikoittain ehkä jopa liiankin pitkälle vietyä jota ei edes huumoripitoisuuskaan aina lieventänyt.