Entisen Leffatykki-käyttäjä Dekabristin alias Elmo Raution ensimmäinen ohjaustyö on lopputuloksena keskinkertainen. Joka näyttelijältä löytyy omat tönköt hetkensä (varsinkin Alasirniön Leenalta), mutta se ei kuitenkaan saa keskeyttämään elokuvaa. Kunkin nuoruuden into on siihen vaikuttava tekijä. Lapsuudesta asti kuumottaneet muumimusiikit tuovat yllättävän älykkääseen tarinaan yllättävän painostavaa tunnelmaa eli ei tätä Pohjois-Pohjanmaalaista findiefilmiä voi ihan huonoksi sanoa.

Jo 77-vuotias Disney-klassikko, mikä ei kuitenkaan omasta mielestäni ole vanhentunut yhtään. Piirrosjälki on animaatiohistorian ihailtavinta, mistä viestittävät muun muassa uskomattoman söpöt eläimet. Näyttämättömyydessään uhkaava tarinan vihollinen eli "Ihminen" pääsee toteuttamaan näyttämättömyydessään sydäntä riipaisevan Bambin äidin kuoleman. Tämänkertaisista lauleskeluista paras on "I Bring You a Song". Bambissa on myös lukuisia tapahtumia, mihin pystyn samaistumaan hyvin ja se onkin mielestäni koko elokuvan paras puoli.

Lapsuuteni suosikkeja. Piirrosjäljeltään ja musiikkisäestykseltään upea tarina pikkupojan ja Lumiukon koskettavasta ystävyydestä. Walking In The Air -kappale ja tarinan lopetus liikuttavat voimakkaimmin.

Kiitokset edesmenneelle ohjaaja Miloš Formanille tästä klassisesta hourulaelokuvasta, mistä jää parhaiten mieleen Louise Fletcher jo olemukseltaan hyytävänä hoitajarouvana ja loppuratkaisu, mikä ansaitsee kiistatta paikkansa elokuvahistorian koskettavimpien loppujen joukossa.

Olen elämäni aikana nähnyt Itse valtiaat -sarjasta vain pikkupätkiä, mutta siitä huolimatta olen sataprosenttisen varma, että se peittoaa tämän pohjaltaan syntyneen elokuvan, mikä on selkeästi lapsille suunnattu. Lastenelokuvalle ominaisesti lapsellisia vitsejä ja kliseisyyksiä ainakin piisaa ja televisiosarjan poliittinen satiirikin loistaa poissaolollaan. Kyseessä on ensimmäinen suomalainen täyspitkä tietokoneanimoitu elokuva ja sen kyllä näkee, ajoittain hiukan creepyn näköisiä hahmojaan myöten.

Sean Conneryn Bondeista hänen oma suosikkinsa, mutta vastaavasti meikäläisen vähiten suosikki. Ei varmaan olisi, jos erittäin hyvin kirjoitettua SPECTRE:n pahaa juonta ei olisi heti alussa paljastettu ihan täysin ja siten poistettu tarinasta 90% jännitystä ja jos elokuvan tapahtumaköyhää ja hitaanoloista alkupuoliskoa olisi lyhennetty. Kuitenkin sitten, kun Idän pikajunaan noustaan, teoksen ylämäki alkaa. Etenkin Bondin ja Robert Shaw'n pelottavan uskottavasti tulkitseman salamurhaajan kaksinkeskeisissä kohtauksissa junahyttikeskusteluineen ja -tappeluineen on rutkasti jännitettä. Tämän jälkeiset toimintapätkätkin kohottavat viihdearvoa roimasti. Tämänkertaisessa "pre-title sequencessa" on myös omat pikkuvikansa: miksi Connery on pitänyt laittaa näyttelemään Bondin näköistä ukkelia, jolla on loppujen lopuksi vain maski naamalla? Niin ja sitä Bond-teemaa on taidettu innostua käyttämään vähän liikaa, se kun soi esimerkiksi kohtauksessa, jossa Bond vain tutkiskelee hitaasti hotellihuonettaan ilman mitään varsinaista toimintaa.

Pixarin kasarilyhäreistä tapahtumarikkain ja hupaisin ja näin ollen myös se onnistunein.

Laatuisa tapaus tämä kaikkien aikojen toinen Kubrick-filmi. 8 minuutin pituudestaan huolimatta ohjaajalegenda onnistuu siinä ajassa tekemään tarinan lentokoneella huristelevasta pappihahmosta hyvin pidettävän ja näyttämään, kuinka jo tässä vaiheessa hänellä oli kuuluisa kameratyöskentelynsä hallussa.

Erinomaista vakoojatrillerimeininkiä - kolmannen näytöksen Afganistan-kohtauksiin asti, sillä niissä elokuvan tempo latistuu aika näkyvästi. Kohtaukset ainakin alkavat jotenkin laahata. En myöskään ole mikään Maryam d'Abon fani, naisen näyttelytaidot kun ovat mitä ovat ja hahmokin kun totaalisessa damsel in distress -luonteessaan koettelee hiukan ärsytyskynnystäni. Niin ja ne, jotka pitävät tätä edeltäjäänsä Kuoleman katsetta parempana, eivät kuitenkaan voi kiistää, etteikö siinä nähtävät pahikset löisi tämän elokuvan tylsähköt ja sarjakuvamaisuudellaan Timothy Daltonin Bond-maailmaan sopimattomat neukkukenraalit ja asediilerit ihan mennen tullen. Ensimmäisen ja toisen näytöksen ajan saadaan kuitenkin kokea ammattitaitoista toimintaa stuntteineen, kuten kaikissa John Glenin ohjaamissa Bondeissa, Daniel Craigin edelläkävijän Daltonin hyvää näyttelijätyötä ja A-han mieleenpainuva tunnusteema ja hyvä niin. Lopputulos olisi voinut parantua, jos aiemmissa viidessä Bondissa vain sivuroolissa nähty KGB-päämies Gogol olisi esittänyt epäiltyä pahista. Näyttelijä Walter Gotell päätyi kuitenkin sairastelunsa vuoksi tekemään vain pikkucameon lopussa.

Nyt rahastus maistuu kyllä voimakkaammin kuin koskaan. Tämä on nimittäin kohtauksesta kohtaukseen, biisistä biisiin ja otosta ottoon täyskopio alkuperäispsykosta ja näin ollen malliesimerkki väärin tehdystä uudelleenfilmatisoinnista. Yksi totisimmista virheistä on ollut laittaa muutenkin näyttelijänä väheksymäni Vince Vaughn näyttelemään Norman Batesia. Jätkässähän ei ole yhtään sitä Anthony Perkinsin karismaa, hyytävyyttä ja uhkaavuutta. Huvittavaa muuten, että sekä hän että Lila Cranen esittäjä Julianne Moore esiintyivät tätä edeltävänä vuonna Jurassic Park 2:ssa. Synkkä ja mustavalkoinen 60-lukulaisympäristö on vaihtunut silmiä satuttavan räikeään ja värikkääseen ysärin loppuun ja kuuluisan suihkumurhakohdan tehoa on menty laskemaan oudoilla kuvilla myrskypilvistä ja tiellä vaeltavista lehmistä. Tiedättekös, mikä on yksi harvoista uutuuksista tässä? Alastomuus! Vautsi vau! Pitäisi oikein kohottaa malja tuon uskomattoman idean isän kunniaksi. Kenties tämä on objektiivisesti katsottuna ihan OK:ta jälkeä, sillä jos kyseessä kerran on hyvin kirjoitetun klassikon täydellinen uusioversio, ei sitä kai voi mistään käsikirjoituksellisista mokista syyttää.

En tiedä, mistä edes aloittaisin tämän jopa Birdemicit mestariteoksiksi muuttavan kidutuksen suhteen. No, aloitetaan siitä absoluuttisesta faktasta, että tämä on KAIKKIEN AIKOJEN HUONOIN ELOKUVA...tai siis "ELOKUVA!". Koko puolentoista tunnin ja kolmen minuutin ajan ihmismieltä pahoinpidellään rajusti kuoliaaksi tylsyttävällä kokonaisuudella, mikä pitää sisällään sumeaa kuvanlaatua, pahvista tehtyjä "lavasteita", maailman epäselvimmän "juonen", alakoulun musiikintunnilta lainatun soundtrackin, puista näyttelyä ja CGI:tä, mikä saa esimerkiksi jopa Kuolema saa odottaa -Bond-elokuvan purjesurffausefektin näyttämään upealta. Ne, joiden mielestä tässä elokuvassa on vähänkin jotain positiivista, ovat kyllä pahasti mielenvikaisia, koska jokainen tervejärkinen ihminen voi sanoa tätä vain karmeaksi. Vajakkiohjaaja Mark Regionin pienen älykkyysosamäärän todistaa parhaiten se, että elokuvansa ilmestymisen aikoihin hän loi useita satoja valearvosteluja IMDB:een antaakseen sille korkean arvosanan. Ei ju***auta... No, on tämä kyllä siinä mielessä onnistunut, että se on elokuvaurasta haaveileville täydellinen oppitunti siitä, miten elokuvaa ei pidä tehdä. Ei, Batman & Robin ei ole sellainen oppitunti, kuten leffatykki-käyttäjä turky antoi noin kuusi vuotta tehdyssä arvostelussaan ymmärtää.

Pisteytys: ~

Vain hyvä Bondviihdyke, mikä lyö seuraajansa aika roimasti, vaikka moni toisin sanookin. Ilmeisesti tällä Conneryn viimeisellä virallisella Bondilla yritettiin aikoinaan matkia Kultasormea tarinankuljetustyyliä ja salakuljetusjuonta myöten. Dialogi on nokkelaa, joten siinä mielessä on onnistuttu. Huumori taas menee välillä ehkä jo vähän Austin Powersin tasolle (tämän todistaa parhaiten parin sekunnin transvestiitti-Blofeld), mutta ei se mitään, sillä saman sarjan muissa elokuvissahan ollaan käyty avaruudessa ja ajeltu näkymättömillä autoilla! Täten Charles Grayn camp-henkinen Blofeld ja tämän läppää heittelevät homotappajat eivät ansaitse saamaansa vihaa. Suurimpana miinuksena on Connery, joka on paitsi suurin piirtein yhtä kyllästyneen oloinen kuin aiemminkin, myös pahasti kulahtanut ulkonäöltään.

Kuulunee niihin aliarvostettuihin Bondeihin. Poikkeuksellisen tapahtumarikas ja väkivaltainen tarina pitää ainakin hyvin otteessaan koko kestonsa ajan. Benicio del Toro on niljakkuudessaan ikimuistoinen henchman, jonka kuolema on onneksi brutaali. Lopun säiliörekkarymistely vuoristotiellä sisältää melkein 10 minuutin ajan toinen toistaan näyttävämpiä stuntteja ja räjähdyksiä ja on näin ollen varmaankin suosikkini kaikista Bond-leffojen loppukliimakseista. Kunpa Bond vain olisi lopussa alkanut Carey Lowellin sijaan naida mieluummin tätä paljon kauniimpaa Talisa Sotoa. Lowellista puheen ollen, ei hänen ja Bondin olisi ihan heti ensitapaamisensa yhteydessä tarvinnut ruveta sekstailemaan. Viimeisimpänä pikkupuutteena mainittakoon Robert Davin rokonarpisen huumekunkun kokaiinin salakuljetusjuonittelut, mitä pidän aika turhana sivujuonena.

Ei pääse jatko-osan tasolle, vaikka hyvä onkin. Syynä tähän on paljon pienempi budjetti, mikä näkyy räikeimmin naisrooleissa, jotka Johannes Rojola on itse monien muiden rooliensa ohessa dubannut, autojen moottoreissa, jotka on kaikki tehty suuta päristäen, monissa klaffivirheissä ja harmillisen epätarkassa kuvanlaadussa. Tähänkin on ikävä kyllä pitänyt laittaa sellaisia tarpeettoman oloisia flashback-kohtauksia. Videokuvattu kaahailu ja tekijöiden itsensä säveltämät musat ovat kuitenkin jo tässä vaiheessa tyylikkäitä, mikä pelastaa paljon. Siinä missä Tapporalli 2066 matki Mad Max 2:sta, tämä ensiosa ottaa selkeästi vaikutteita The Running Manista, tuoden näin ollen tarinaan mukaan lisää kiehtovuutta. Ei edellä mainittua elokuvaa olla kuitenkaan kokonaan unohdettu, elokuvan vihollishahmon nimi kun on mitä ilmeisimmin Mad Max-nimi suomalaistettuna ja samainen heppu kun ajaa kyseisen elokuvan Ford Interceptorin taitavasti koottua legoversiota.

Erinomaista findieviihdettä Johannes "Jet Petrol" Rojolalta, joka nyttemmin on niittänyt mainetta My Summer Car-simulaatiopelillään. Tämä kymmenen vuotta sitä ennen ilmestynyt legoanimaatioelokuva onnistuu mielestäni monella osa-alueella. Esimerkiksi toiminta on oikein viihdyttävää seurattavaa, vaikkei näin legoelokuvan tapauksessa uskoisi. Syynä on todennäköisesti kaikissa actionkohtauksissa käytetty videokuvaus, mikä tuo niihin elävyyttä. Varsinkin kolarit ovat räjähdyksiään myöten upeasti toteutettuja. Rojola on ääninäytellyt eniten elokuvan hahmoja, mutta koska miehen muuntautumiskyky on niin hyvä, ei asiaan pahemmin kiinnitä huomiota. Muita hyviä asioita ovat tekijöiden itsensä säveltämät kasarihenkiset biisit, jatkuvasta kiroilusta ja parodioista (Mad Max 2, Ritari Ässä) syntyvä huumori ja jopa joidenkin Hollywood-tuotantojen tehosteet lyövä CGI. Kaiken kruunaa nostalgia, mitä tunnen tätä puolitoistatuntista kohtaan. Toki elokuvasta löytyy jotain negatiivistakin, pääosin sen loppupuolelta. Muutamat muistelukohdat tuntuvat täytemateriaalilta, viimeiset 5 minuuttia ennen lopputekstejä menevät ohi itseltäni ja miksi ihmeessä se lordipahis piti jättää eloon kaikkien sadististen tekojensa jälkeen? Mutta eipä nämä mitään, sillä "lujaa legoleffa-laatua" tämä kyllä on kokonaisuutena.

Tekninen jälki tässä 117 vuotta vanhassa lyhytelokuvassa on eittämättä aikansa elänyttä, mutta arvostan tätä kuitenkin sen suuresta vaikutuksesta elokuvateollisuuteen.

Aikas yliarvostettu suomalaisfilmi. Ei vetoa niin hyvin tunteisiin kuin sen pitäisi, johtuen sen varsin teatterimaisesta näyttelystä ja ajoittain havaittavasta, sotaelokuviin sopimattomasta optimistisesta ilmapiiristä. Plussia toki on muutamia. Kun ottaa huomioon, että kyseessä on 50-luvulla tehty suomalaiselokuva, on lopputulos teknisesti näyttävä, ainakin sotaelokuvien perinteiden mukaisesti räjähdyksiä piisaa paljon ja vielä hyvännäköisiä sellaisia. Elokuva etenee myös varsin nopeasti eteenpäin, vaikka onkin miltei kolmetuntinen ja Jussi Jurkka tekee elokuvan parhaimman suorituksen, sillä hänen tiukka ja täten aika ärsyttävä komppanianpäällikköhahmonsa herättää eniten tunteita itsessäni. Näin viimeisimmällä katselukerralla yksi parhaiten mieleenpainuvimmista asioista oli Reino Tolvasen hahmon ensiesiintymisen yhteydessä heittämä kommentti liittyen rintamatovereidensa nuoreen ikään, sillä melkein kaikki näistä miehistä on noin nelikymppisiä äijänköriläitä. Tämä asia on muuten myös yksi elokuvan pienistä puutteista. Ilmeisesti yli-ikäisten näyttelijöiden valinnoilla pyrittiin saamaan elokuvaan tarvittavaa dramatiikkaa, sillä monet elokuvan näyttelijäthän olivat olleet tätä ennen sodassa. Itse en kyllä pahemmin huomannut sitä tavoiteltua dramatiikkaa, se kun tuntui hukkuvan aiemmin mainittujen heikkouksien alle.

Oikein viihdyttävä Disney-lyhäri, jonka epärealistista ja siksi niin toimivaa huumoria ei harmillisesti näe enää kovin paljon.

Olen muuten aina pitänyt Aku Ankka-piirrettyjen pienenä miinuksena Akun ääntä. Clarence Nash osaa kyllä hienosti vääntää ankkamaista ääntä, mutta itse olen hyvin harvoin saanut selvää Akun puheesta. Täten pystyn samaistumaan Akun unelmaääni-lyhärin ihmishahmoihin, jotka valittelivat samasta aiheesta. Tämä heikkous on kuitenkin hyvin pieni, sillä Aku Ankathan ovat aina nojanneet enemmänkin visuaaliseen kuin verbaaliseen huumoriin.

Teknisesti edeltäjäänsä hiukan kehittyneempi (ei erikoistehosteiltaan), mutta juonellisesti vielä naurettavampi. No, onneksi sentään elokuva on nyt paljon lyhyempi.

Kuvanlaatu on äärimmäisen epätarkka, volyymin taso heittelee häiritsevästi, Alan Bagh näyttelee kuin robotti, CGI-linnut ovat aivan h**vetin halvan näköisiä, juoni on yksityiskohtiaan myöten tylsä ja naurettava... Tämän surullisenkuuluisan indieleffan puutteiden lista on loputon.

Klassikkomaineensa ehdottomasta ansaitsemisesta huolimatta ei ihan se kaikkein paras Bond. Honor Blackman Bond-tyttönä ei ole sieltä kauneimmasta päästä, mutta klassinen vempainauto Aston Martin DB5 kyllä on. Yhtä klassinen on laserkohtaus, joka on oikeasti aika jännittävä. Sean Connery tekee Bond-uransa parhaimman suorituksen. Erityisen hyvä hän on kohtauksissa, joissa Bond pilailee (erinomaisesti dubatun) pääkonna Goldfingerin kustannuksella.

Conneryn neljäs ja varmaankin neljänneksi paras Bond pitää sisällään useita ikimuistoisia sutkautuksia ja aikaansa nähden upeasti toteutettuja vedenalaiskohtauksia, jotka eivät ole läheskään niin tylsiä kuin mitä jotkut sanovat.

Mikäs se sellainen Tom Ja Jerry-piirretty on, jossa ei Tomia nähdä melkein yhtään?

Ei yhtään sen enempää kuin vain viihdyttävä suomalainen versio Texasin Moottorisahamurhista. Loppukliimaksi on hiukan pitkäveteinen.

Pääosin tyhmän juonen ja huumorin ja pökkelömäisen teknisen toteutuksen ansiosta aika viihdyttävää katseltavaa. Elokuva on siis niin huono että on hyvä. Kärsii tosin muutamista tyypillisistä spedemäisistä jaarittelukohdista, mitkä saavat 80-minuuttisen elokuvan tuntumaan pidemmältä.

Tämä edesmenneiden John Belushin, John Candyn ja Cab Callowayn muistoksi tehty musikaalikomedia sai heidät varmaan kääntymään haudassaan. Elokuva nimittäin ensinnäkin kopioi patalaiskasti edeltäjänsä tarinaa, yksityiskohtia ja vitsejä, eikä tunnu jaksavan panostaa sen kaltaisiin vauhdikkaisiin toimintakohtauksiin, vaan mieluummin väsyttäviin, ylipitkiin ja unohdettaviin musiikkinumeroihin, joita tulee ruutuun aikamoisella liukuhihnatahdilla. Ja kuten kolmannen Konnan ja Koukun tapauksessa, myös tähän on pistetty vitsejä, jotka eivät sovi elokuvaan (tästä esimerkkinä loppupuolella nähtävä 130-vuotias voodoonoita, joka muuttaa venäläismafiosot rotiksi). Pahinta elokuvassa on kuitenkin se, että mukana ei ole sitä ykkösosan parasta elementtiä, Belushia. Hänen poissaolonsa ei saa tätä ykkösleffan tylsää kopiota vaikuttamaan Blues Brothers-elokuvalta.

Ensimmäinen Bond-elokuva on suhteellisen maanläheinen ja vaatimaton vakoojatrilleri, minkä vuoksi se on yksi henkilökohtaisia suosikkejani Sean Conneryn Bondeista. Connery osoittaa jo tässä olevansa se kaikkien aikojen paras Bond. Hänellä on myös hyvin kemiaa kautensa parhaan Bond-tytön, Ursula Andressin kanssa. Elokuvan parhaimmassa kohtauksessa Bond ampuu kylmäverisesti kaksi kertaa elokuvan pääroiston kätyrin.

Sitä ei käy kieltäminen, etteikö tämä olisi edeltäjäänsä heikompi. Näyttelijät tekevät parhaimmillaan OK:ta työtä, jopa ykkösosan paras näyttelijä Jeff Goldblum, joka vaikuttaa tässä hiukan tympääntyneeltä rooliinsa. Muutamia teknisiä ja tarinallisia virheitä on mukana, unohtamatta tietenkään joitakin aika naurettavia kohtauksia. Juoni on kuitenkin sen verran kiinnostava, tempo sen verran vauhdikas ja toiminta sen verran jännää, että kyseessä on sopivan viihdyttävä jatko-osa Spielbergin dinoklassikolle.

Viihdyttävä Bond, johon muutamat yliampuvuudet luovat oman viehätyksensä. Sisältää sarjan parhaan Blofeldin näyttelijän ja Sean Conneryn kauden parhaan alkutunnarin. Lavastaja Ken Adamin tulivuoritukikohta on upean näköinen. Spectren suunnitelma sytyttää kolmas maailmansota herättää aika hyvin jännitystä. Harmillista kyllä, Connery vaikuttaa tässä aika kyllästyneeltä rooliinsa. Avaruuskohtaukset eivät teknisesti ole vanhentuneet kovin hyvin.

Koko Bond-sarjan ehdoton pohjanoteeraus. Viihdettä ei pahemmin piisaa, kun sekä toiminta että tarina ovat niin sekavia, että huh huh... Pahikset ovat todella tylsiä (varsinkin Elvis-niminen henchman) ja ohjaaja Marc Forsterin omat pienet taiteelliset tekniset lisäykset ovat häiritseviä. Sekavaa meininkiä pahentaa se, että kiitos Forsterin, elokuva etenee todella vauhdikkaasti eteenpäin ja on siten vain 106 minuutin mittainen eli lyhyin Bond ikinä. Daniel Craigin roolisuoritus ja aliarvostettu tunnusmusiikki Jack Whitelta ja Alicia Keysilta ovat ainoita hyviä asioita tässä varsin epäkatsottavassa sekamelskassa.

Komediana erittäin yliarvostettu. Moni vitsi ei aukea, mikä johtuu enimmäkseen elokuvan aihepiiristä, mikä on itselleni varsin tuntematon.

Aika heikko teos, mutta seuraajaansa verrattuna mestarillinen. Ainakin tässä tekijöillä oli jonkinlainen käsitys siitä, mitä he olivat tekemässä. Paino sanalla jonkinlainen, sillä se ei kyllä oikein toimi, että tässä yhdistellään ajoittain Joel Schumacherin tapaista värivalopelleilyä ja Tim Burtonin tapaista synkkyyttä. Tommy Lee Jones ei olemukseltaan oikein sovi esittämään mitään yliampuvaa naamanvääntelijää ja Jim Carreyn ylinäyttely on varsin piinaavaa.

Kreisikomedia sanan kaikessa merkityksessä. Pienempänä tykkäsin tästä paljon, mutta nyt kun on komedioita tullut nähtyä enemmän, ei tämä ihan sitä parhaimmistoa ole. Kokonaisuus ei huumoripuolellaan tunnu menevän kohelluksia paremmaksi, minkä vuoksi siihen hiukan kyllästyy jo alkupuolella. Ja varsinkin kun sitä sattuu kestämään sellaiset kaksi ja puoli tuntia. Kyseessä on kuitenkin vankka viihdepaukku, mihin vaikuttavat nostalgia-arvo, koko elokuvan ajan näkyvissä oleva hyvä meininki ja pari oikeasti hulvatonta hetkeä, kuten huoltoasematappelu ja heilunta palotikkailla. Kaikkien aikojen nimekkäästä näyttelijäkaartista Dick Shawn on varmaankin paras, hän kun eroaa kaikista eniten yliampuvan hullulla olemuksellaan. Saul Bassille täytyy nostaa hattua hienosti animoidusta alkutekstijaksosta.

En ole mikään tosifani Star Warsien suhteen, minkä vuoksi en voi antaa tälle elokuvalle täysiä tähtiä. Dialogi kaipaa vähän hiomista ja väsyttäviä kliseisyyksiä voisi olla paljon vähemmän, mutta kokonaisuuden pelastuksena ovat ikoniset hahmot (etenkin Darth Vader), aikaansa nähden upea tekninen toteutus, John Williamsin klassisen eeppinen score, mielikuvituksellinen elokuvauniversumi ja muutamat hyvät toimintakohtaukset.

Pidän tätä yhtenä yliarvostetuimmista Bondeista. Paljon ylistetyt toimintakohtaukset ovat varsin väsähtäneen oloisia (etenkin ylipitkä venetakaa-ajo) ja paljon ylistetty Bond-tyttö Solitaire on aika heikosti näytelty eikä kovin hottiskaan. Antagonistin heroiinin myyntiin liittyvää pahaa juonta olisi myös voitu hyödyntää kiinnostavammin. Kuitenkin ikimuistoiset pahikset, Paul McCartneyn tunnusmusiikki ja hupaisa punaniskasheriffi Pepper pitävät elokuvan katsottavana.

Sekä Roger Mooren että myös koko Bond-sarjan parhaimmistoa. Kylmään sotaan liittyvä juoni on kiinnostava, mutta kokonaisuuden parasta antia ovat kuitenkin upeasti toteutetut toimintakohtaukset, joita Bill Contin uskomattoman svengaava score parantaa entisestään. Mykkyys, kivikasvoisuus, blondius, erikoiset silmälasit ja tietenkin pahat teot onnistuvat tekemään Bondin vastustajista todella uhkaavia ja Sheena Eastonin tunnusmusiikki on suorastaan loistava. Kyseessä on siis henkilökohtaisia suosikkibondejani, jonka ainoa hieman heikko lenkki on Lynn-Holly Johnsonin (varmaankin tarkoituksellisen) ärsyttävä taitoluistelijateini. Ei hän minusta kovin ärsyttävä ole, mutta varsin tarpeeton juonen kannalta kyllä on.

Aika onnistunut Hitchcock-tekele. Tarina on sopivan kiehtova ja synkkä ja sisältää hyviä näyttelijöitä, joista voisi mainita esimerkiksi Barry Fosterin esittämän antagonistin. Foster osaa hienosti muuntautua ystävällisenä esiintyvästä miehestä äärimmäisen niljakkaaksi ja epämiellyttäväksi raiskaajamurhaajaksi. Alkupuolen raiskauskohtaus on muuten sen verran vastenmielinen, että siihen verrattuna kaikki Kellopeliappelsiinit ja Olkikoirat eivät ole mitään. Elokuvan loppuratkaisu on kyllä todella hienosti toteutettu, sillä siinä ei ole mitään turhaa suunsoittoa vaan yksi ainoa lause, joka kertoo, että tapaus on ratkennut. Elokuva ei kuitenkaan ole kuin vain kolmen ja puolen tähden arvoinen, sillä se on paikoittain hiukan ärsyttävä. Osa hahmoista nimittäin iskee ärsytyshermoon aika lujaa (varmaan ihan tarkoituksellisesti) ja syyttömänä tuomittua päähenkilöä ja hänen solmiokuristajan uhreiksi joutuvia naistuttavia kohtaan tuntee kovasti sääliä. Nämä asiat eivät kuitenkaan pilaa tätä elokuvaa, joka mielestäni on Hitchcockin viimeinen mestariteos.

Olen katsellut tästä elokuvasta pätkiä netistä salaa nuorempana, minkä vuoksi se ei pahemmin pelota minua enää. Monet elokuvan tapahtumista ovat tulkinnan varassa, mutta kaikesta huolimatta tässä on jotain, mikä tekee siitä moneen kertaan katsottavan mestariteoksen. Vaikea sanoa, onko syy näyttelijäsuorituksissa, käsikirjoituksessa, lavastuksessa, kameratyöskentelyssä vai tunnelmassa, sillä ne kaikki ovat todella onnistuneita. Kyseessä ei muuten ole ainoa kerta, jolloin ohjaajalegenda Stanley Kubrick on saanut laatutyötä aikaiseksi.

Kokonaisuus tuntuu koostuvan pelkistä kaahailuista, huulenheitoista, koheltamisista ja muunlaisista vitseistä, joista moni ei edes saavuta edellisten Konna ja Koukku-elokuvien tasoa. Osa vitseistä ei edes sovi tällaiseen elokuvaan (muun muassa loppupuolella Enosit pukeutuvat naisiksi ja räjäyttelevät miinoja armeijavermeissä) ja edeltäjien vitsejä on jopa kierrätetty tässä. Jackie Gleason on kyllä edelleen hupaisa äijä, mutta hänen sheriffihahmonsa ei pysty tähdittämään Konnaa ja Koukkua. Se tehtävä pitää jättää Burt Reynoldsille, joka tässä nähdään ikävä kyllä vain pienessä cameoroolissa elokuvan loppupuolella. Jerry Reed olisi ihan hyvin voitu jättää pois elokuvasta, sillä hän ei ole ainoastaan totaalisen tarpeeton juonen...eikun siis "juonen" kannalta vaan myös ärsyttävä. Sama koskee myös naispääosan esittäjää, Colleen Campia. Kaiken lisäksi elokuva on ulkonäöltään ihan tv-elokuvan näköinen ja sisältää yhden prosentin verran juonta ja lukuisia klaffivirheitä. Kyseessä on ehdottomasti heikoin Konna ja Koukku-elokuva ja samalla myös yksi kaikkien aikojen heikoimmista elokuvista.

Varmaankin paras road movie Konnan ja Koukun jälkeen. Nimekkäästä näyttelijäkaartista Roger Moore on ehdottomasti paras itseään parodioivana ukkona. Loppupuolen tappelu moottoripyöräjengin kanssa on mukavaa seurattavaa ja elokuvan paras kohtaus. Ray Stevensin tunnusmusiikki tempaa kivasti mukaansa.

Niin pienen budjetin elokuvaksi, kuin myös Steven Spielbergin esikoisohjaukseksi aika hyvä. Jännitystä onnistutaan muutamassa kohdassa kasvattamaan hienosti ja takaa-ajokohtaukset ovat varsin hyvin toteutettuja, kun ottaa huomioon elokuvan budjetin. Tarinan antagonistin eli rekan olemuksessa on jotain hyytävää. Mielestäni elokuvan tehoa kasvattaa se, ettei rekan kuskia nähdä missään vaiheessa. Elokuva ei kuitenkaan ole hieno, sillä se sisältää muutamia laahaavia hetkiä (esimerkkinä kuppilakohtaus) ja sen pääosan esittäjä Dennis Weaver ylinäyttelee paikoittelen aika pahasti. Muuten elokuva on oikein katsottava jännäri.

Austin Powers-trilogian paras osa. Toki huumori on roisia, mutta ainakin nerokkaalla tavalla roisia. Kuten kaikissa Powerseissa, tässäkin kaikki Tohtori Evil-kohtaukset ovat parhaita. Iljettävä Fat Bastard-hahmo ja muutama eritevitsi olisi kyllä voitu jättää pois.

Onnistuu lämmittelevää ykkösosaa paremmin melkein jokaisella osa-alueellaan. Ajoittainen synkkyys on toimiva lisä tarinaan. Ke Huy Quan on poikkeuksellisen hyvä lapsinäyttelijä.

Piristävä animaatio, kuten monet muutkin 1900-luvun alun Disney-lyhärit. Sisältää ajatonta piirrosjälkeä ja monia kekseliäitä ja huvittavia vitsejä ja ideoita. Mikki, Aku ja Hessu muodostavat todella toimivan koheltajakolmikon.

Tätä parempaa road movie-elokuvaa ei taida olla. Luvassa on viihdyttävää kaahailua, Jerry Reedin svengaavia säveliä ja Jackie Gleasonin hauska punaniskasheriffi.

Chuck Jonesin Tom Ja Jerry-animaatiot päihittävät kyllä Gene Deitchin epäonnistuneet tekeleet, mutta eivät todellakaan pärjää klassisille Hanna-Barbera-tuotoksille. Mielestäni näiden huumori tuntuu todella väkisin väännetyltä. En myöskään pahemmin pidä näiden episodien piirrostyylistä. Kyllä näitä katsoo, mutta ei fanita. Jonesin ensimmäinen kissa-hiiri-lyhäri Pent-House Mouse vuodelta 1963 vastaa juuri äskeistä analyysiäni.

Hyvä Indiana Jones, joskaan ei sarjan paras. Elokuvassa on kyllä hyviä näyttelijäsuorituksia, hyvää toimintaa ja hyvä juoni, mutta niihin kaikkiin on jatko-osissa panostettu enemmän. Tämä on siis vasta sarjan eräänlainen lämmittelyelokuva.

Hieno rikoselokuva, mikä päihittää mielestäni Martin Scorsesen aiemman teoksen, Mafiaveljet, ihan mennen tullen. Tarina on kiinnostava ja se etenee vauhdikkaasti, kiitos kertojaäänten ja aikahyppyjen. Täten elokuvaa katsoessa ei kyllästy kertaakaan, vaikka se onkin melkein kolmen tunnin pituinen. Joe Pesci tekee hyvää työtä aggressiivisena psykopaattigangsterina ja Sharon Stone esittää huume- ja kännipäistä ilotyttö-Gingeriä niin vakuuttavasti, että näyttelijä tuntuu olevan ihan oikeasti aineissa. Kummisetien ohella tämä on parhaimpia mafiaelokuvia.

Viihdyttävä dinosaurusseikkailu, jossa ammattimaiset näyttelijät heittelevät hauskaa dialogia ja ottavat osaa hienoihin toimintakohtauksiin. Näyttelijöistä Jeff Goldblum ja Wayne Knight ovat parhaat ja Laura Dern heikoin. Harvinaista kyllä, tässä lapsinäyttelijät eivät ole ärsyttäviä vaan oikeastaan aika hyviä, varsinkin Joseph Mazzello.

Laadukas tieteisseikkailuelokuva itseäni kiehtovasta aiheesta, aikamatkustuksesta. Käsikirjoitus on mestarillinen, kuten myös Christopher Lloydin hupaisa hullu tiedemies-hahmo ja Alan Silvestrin eeppinen score. Elokuva sisältää useita kohtauksia, jotka monien katselukertojen jälkeen pistävät vieläkin selkäpiin karmimaan. Tästä esimerkkinä loppukliimaksi kellotornilla.