Juoneen ei missään nimessä kannata keskittyä, sillä siitä ei sarjassa ole kyse. Young Pope on tutkiskeleva ja hyvin filosofinen teos täynnä nerokasta dialogia. Sorrentino provosoi hienovaraisesti venyttäen katolisen kirkon normeja. Myös henkilökuvauksena sarja on loistava. Jude Law'n erinomaisesti tulkitsema päähenkilö on samaan aikaan sekä sopivan överi että inhimillisen samaistuttava.

Spoilereita:

Uskomattoman koukuttavaa kamaa. Käsikirjoitus on kautta linjan rautaisa. On jo melkein saavutus, että noin suuressa köörissä ei ole yhtäkään suoranaisesti huonoa hahmoa. Ja nekin hahmot, jotka eivät ole sieltä kiinnostavimmasta päästä, tajutaan poistaa (tai Clairen tapauksessa ainakin pienentää osuutta) sarjasta hyvissä ajoin. Teos on myös sikäli erinomaisesti kirjoitettu, että se lisää aina oikeassa kohtaa tarpeeksi kierroksia, jotta homma pysyy kiinnostavana. Esim. kolmoskauden vikassa jaksossa, johon mennessä takaumat ovat jo alkaneet vähän puuduttaa, ne vaihdetaankin yhtäkkiä etuumiksi. Nerokasta!

Juoni on etenkin vikoilla kausilla niin korkealentoinen, että paikoittain se menee väkisinkin vähän överiksi. Siitä huolimatta kokonaisuus pysyy hyvin kasassa. Ehdin jo pelätä, että meno karkaa käsistä, kun mukaan tuotiin aikamatkustusta, mutta siihen perustuva vitoskausi paljastuikin yhdeksi sarjan huippuhetkistä!

Välillä juoni etenee turhankin nopeasti. Tärkeidenkin hahmojen kuolemat saatetaan unohtaa jo seuraavassa jaksossa, kun on jo kiire kohti seuraavaa seikkailua. Lisää pituutta en olisi toivonut, mutta välillä olisi saanut rauhoittua enemmänkin.

Tämä viimeinen kausi on heikoin johtuen lähinnä siitä, että rinnakkaistodellisuus ei ole järin kiinnostavaa katsottavaa ennen kuin sen merkitys selviää viimeisissä jaksoissa. Itse finaalijakso on varmaan juuri niin hyvä lopetus Lostille kuin lopetus Lostille vain voi olla.

Kausi sekä sarja:

Ei sorru turhaan synkistelyyn tai väkivallalla mässäilyyn, mutta ei toisaalta romantisoikaan mitään. Mikään True Detective tämä ei siinä mielessä ole, että syyllisen etsintä on ehkä tylsin osuus koko sarjassa, mutta ehkä se ei olekaan tämän pointti. Merritt Weverin ja Toni Colletten välinen kemia ja dialogi on kuitenkin äärimmäisen nautinnollista seurattavaa.

Kerrassaan loistava. Nopealla vilkaisulla sarja näyttää kliseiseltä jenkkiläiseltä high school -teinihömpältä, mutta onkin todellisuudessa brittiläinen nerokas high school -draamakomedia. Sarja käsittelee aihettaan piristävällä rohkeudella, kypsyydellä ja tarpeeksi monella näkökulmalla. Huumori ei sorru itsestäänselviin kaksimielisyyksiin, vaikka tilaisuuksia niille olisi ollut useita. Ja toisaalta myös sitcomien tönkköys on poissa. Vitsit tuntuvat luonnollisilta.

Hahmot ovat toinen toistaan loistavampia. Jokaisella hahmolla on omat, hyvin todelliset ongelmansa, joiden käsittely ei jää pinnalliselle tasolle. Etenkin Eric on hahmona erinomainen. On piristävää nähdä hahmo, jonka vähemmistöstatus ei määritä tätä kokonaan.

En pahemmin innostunut genrelle tyypillisisistä kolmiodraamoista ynnä muista latteuksista, mutta kaipa ne täytyy hyväksyä pakkaukseen kuuluvina.

Lapselliselta kahdeksan jakson penisvitsiltä vaikuttava sarja onkin uskomattoman nerokas! Tosielämän murhamysteeridokkareita (esim. Making a Murderer ja Jinx) parodioidaan niin törkeästi mutta samalla kekseliäästi että nauru irtoaa takuuvarmasti. Sarja on täynnä hulvattomia hahmoja, kuten mm. stereotyyppisen tyhmä Dylan tai opiskelijoiden suosiota haluava historianopettaja. Ja kaiken lisäksi sarjan mysteeri on oikeasti kutkuttava! Tätä lisää, kiitos!

Epätasainen kausi, joka sisältää sekä koko sarjan huippuhetkiä että järjettömiä rimanalituksia. Ensiksi mainittuihin hetkiin kuuluu mm. kokonaan Morganille pyhitetty, aidosti liikuttava taustatarinajakso, joka on hieman liioitellen sanottuna yksinään parempi kuin koko muu sarja. Muita positiivisia hetkiä ovat kauden jälkipuoliskolla nähtävät yhteenotot Neganin äijien kanssa, jotka ovat poikkeuksetta erittäin kuumottavia. Myös Negan itse on kova!

Huonoja puolia riittää myös. Ensinnäkin muutamat saippuaoopperamaiset ratkaisut käsikirjoittajilta ovat ihan käsittämättömän halpoja. Alkupuolen Glenn-huijaus on täysin naurettava temppu puhumattakaan paljon parjatusta finaalijakson cliffhangerista (joka ei sinänsä haittaa minua, koska voin katsoa seuraavan jakson vaikka heti, mutta se ei poista ratkaisun huonoutta).

Toiseksi, kutoskautta vaivaa tismalleen ne samat asiat, jotka vaivaavat oikeastaan koko sarjaa. Tapahtumat toistavat itseään kyllästymiseen saakka, eikä juonen loppumisesta anneta minkäänlaisia merkkejä, mikä on katsojalle turhauttavaa. Ainoa draama syntyy siitä, kuka kuolee seuraavaksi, mikä ei ihan riitä, kun vain noin puolet hahmoista on edes jollain tapaa kiinnostavia.

Pahuksen koukuttavaa, mutta samaan aikaan jokseenkin päämäärätöntä. Kun ryhmän ainoa tavoite on selvitä, käy tarina välillä vähän puuduttavaksi, varsinkin kun koko kausi on sijoitettu vain yhteen paikkaan. Voin jo nyt, kaksi kautta nähneenä, todeta, että sarja ei pysy mitenkään mielenkiintoisena neljää/viittä kautta pidempään, mutta ainakin toistaiseksi haluan nähdä, miten tarina jatkuu.

En ollut aikaisemmin juuri katsonut animaatiositcomeja (jotain Simpsoneita lukuun ottamatta), joten päätin tutustua yhteen niistä. Näiden kolmen kauden perusteella vaikuttaa siltä, että taisin löytää heti ekalla osumalla yhden parhaista genrensä edustajista. Bojack Horseman on sekä törkeän hauska eläinpuneineen ja puujalkoineen että lohduttamattoman synkkä päähenkilönsä masennuksen suhteen.

Se, että kolmoskauden julisteesssa komeilevat Sopranon, Underwoodin ja Draperin nimet Horsemanin nimen yläpuolella kuulostaa aluksi vain hyvältä vitsiltä, mutta nähtyään kolmoskauden tajuaa, että Bojack on tasan yhtä moniulotteinen antisankari kuin kyseiset tv-legendat.

Mykkä vedenalainen jakso ansaitsee muuten erityismaininnan! Aivan loistava!

Parin ekan jakson perusteella ehdin jo innostua, että tässä on paras TV-sarja ikinä. Idea, sen toteutus ja visuaalisesti komea miljöö toimivat mielestäni kaikki. Myöhemmin kaikki ei valitettavasti loistakaan yhtä kirkkaasti. Mukana on muutamia hahmoja (sivuosissa onneksi), jotka ovat joko ärsyttävän karikatyyrimäisiä tai yksinkertaisesti huonosti kirjoitettuja. Myös dialogi on paikoittain hieman kliseistä.

Sarja pitää kuitenkin otteessaan alusta loppuun ja käsikirjoitus on enimmäkseen varsin nokkela, vaikka juonenkäänteitä olisi saanut olla vähemmänkin. Näyttelijät ansaitsevat myös maininnan: etenkin Wood, Newton, Harris ja Hopkins kannattelevat kohtauksia, joissa esiintyvät.

Kolmas kausi ei varsinaisesti ole parempi kuin edelliset kaudet, mutta nautin tästä enemmän. Hearstin ja Swearengenin välinen sota on mielestäni mielenkiintoisempi juoni kuin aikaisempien kausien juonet. Se, että sarja jäi kesken ei edes harmita niin paljon, kun tietää, että Deadwood-elokuva on tulossa.

Ehkä hivenen debyyttikautta kovempi tapaus. Francis Wolcottin tekoset ja loppupuolella tapahtuva onnettomuus tuovat sarjaan uudenlaista synkkyyttä ja realismia. Ja Al Swearengen on edelleen yksi tv-historian kovimmista hahmoista. Ian McShanella on karismaa vaikka muille jakaa.

Erittäin hyvä kausi. Mukana ei ole oikeastaan yhtään pitkästyttävää juonihaaraa. Jokaisen hahmon kuviot ovat enemmän tai vähemmän mielenkiintoisia. Aikaisemmin Bran Starkin seikkailut olivat melkeinpä koko sarjan tylsintä settiä, mutta nyt hahmon osuus on yksi kiehtovimmista.

Budjetti sen kuin kasvaa kausi kaudelta ja se näkyy tietenkin myös konkreettisesti sarjassa. Semifinaali-jaksossa nähdään kallis, mutta todella näyttävä taistelu, joka on ehkä television historian komein keskiaikainen sotakohtaus. Sotimisen kaaos on osattu luoda kohtauksessa taitavasti.

Mainittakoon vielä kauden pikkuplussana legendat Max von Sydow ja Ian McShane, jotka loistavat sivurooleissa.

Sarja on edelleen yhtä hidastempoinen kuin ykköskaudellakin mutta se on myös yhtä koukuttava. Olisi voinut luulla, että kakkoskausi häviää ensimmäiselle reippaasti, mutta niin ei käy. Juonenkäänteet saavat yhä haukkomaan henkeään ja etenkin loppupuolella meno yltyy puistattavan jännittäväksi. Dannyn osuus on nyt huomattavasti pienempi, mikä on huono asia, sillä hän oli aiemmin koko sarjan kantava voima.

Karismaattinen ja törkeän hyvä Kyle Chandler on onneksi edelleen juonen keskiössä ja uusista tulokkaista John Leguizamo vetää mielenkiintoisimman roolisuorituksen, mutta Dannya näyttelevän Ben Mendelsohnin roolin pienuus on silti pitkä miinus.

Käsikirjoitus on edelleen yhtä rautaisa, vaikka kuten ensimmäisen kauden arvostelussa mainitsin, sarja muistuttaa juonikuvioiltaan Breaking Badia paikoittain vähän liikaakin.

Vielä ensimmäistäkin kovempi tuotantokausi. Ei yhtään heikkoa jaksoa. Käsikirjoitus on edelleen täyttä rautaa ja se tarjoaa monet kovat naurut. Harva tv-sarja (tai elokuva) tasapainottelee näin taitavasti komedian ja draaman välillä.

Täytyy antaa myös propsit ajoittaisista kamerakikkailuista, kuten esim. yhdestä pitkästä yhdellä otolla kuvatusta kohtauksesta.

Parin ekan jakson perusteella ehdin jo pelästyä, että neljäs kausi olisi edellisiä heikompi, mutta myöhemmät jaksot muuttivat tämän käsityksen. Nyt mukana on juuri se, mitä kolmannelta kaudelta (josta kyllä tykkäsin) jäi puuttumaan eli kieroilu ja selkäänpuukottelu. Eikä nyt ole yhtään turhaa tai tylsää sivujuonta tai -hahmoa toisin kuin edellisellä kaudella. Etenkin Joel Kinnamanin ja Ellen Burstynin esittämät hahmot tuovat hyvän lisän tarinaan.

HoC onnistuu tarjoamaan aina huikeat finaalijaksot. Tämän kauden finaali on ehkä koko sarjan paras jakso.

Netflixin "kaikki jaksot samana päivänä" -formaatissa on se huono puoli, että kun kaikki jaksot tulee katsottua niin nopeasti, täytyy odottaa taas vuosi seuraavaa kautta.

Taso putoaa aika rajusti puolivälin jälkeen, kun Lynch katoaa ohjaajan pallilta kokonaan. Siltikin sarjan taianomainen tunnelma pysyy alusta loppuun mukana, enkä pysty antamaan vähempää kuin viisi tähteä. Jo melkein pelkästään huikean finaalijakson takia pitäisi antaa täydet pisteet.

Jatkoa ei tarvitsekaan odottaa kauaa, sillä kolmas kausi julkaistaan jo noin vuoden päästä. Se tulee olemaan yksi vuoden 2017 suurimmista tapauksista.

Huh huh. Sanattomaksi vetää. Tällaisia tunteita harva fiktiivinen sarja herättää. Riipaiseva, surullinen ja jopa pelottava kuvaus siitä, kuinka likaista peliä viranomaiset Amerikassa voivat pelata ja kuinka oikeusjärjestelmä voi pettää miehen.

Mitään pahaa sanottavaa minulla ei tästä ole. Erinomaista työtä, joka jättää paljon ajattelemisen aihetta.

Itse en "spoilannut" itselleni netin ihmeellisestä maailmasta tapauksen hurjia käänteitä ja suosittelen tekemään samoin. Joskin uskon sarjan antavan paljon irti, vaikka tarina olisikin ennestään tuttu.

Hakkaa kaikki uudet suomalaiset rikossarjat 5-0. Vaikka mukana on iso liuta amerikkalaisten genreveljien tyypillisimpiä kliseitä, on Raid silti jotain täysin ainutlaatuista.

Hahmogalleria on huikea. Mukana on mm. Suomen ehdottomasti kovin toimintasankari (Raid), perinteinen mutta toimiva pahis (Hammar), sekä useita ääneen naurattavia sivuhenkilöitä (esim. Hopo, Ratsumies, Perse-Arska ja tietenkin Jansson).

Kiilaa kovimpien suomalaissarjojen joukkoon Studio Julmahuvin ja Madventuresin ohella.

Suurin piirtein niin hyvä päätöskausi Sopranosille, kuin päätöskausi Sopranosille voi olla. Meno muuttuu viimeisten jaksojen aikana todella synkäksi, mutta sitäkin jännittävämmäksi ja paremmaksi. Sarjan viimeinen kohtaus on silkkaa neroutta.

Kokonaisuutena Sopranos on maineensa veroinen TV-sarja. Laatu pysyy todella korkeana alusta loppuun ja Tony Soprano on koko populaarikulttuurin parhaimpia ja mielenkiintoisimpia hahmoja.

Erilainen kausi aikaisempiin verrattuna. Juonittelua ja kieroilua ei löydy juuri yhtään, eikä Frank riko neljättä seinää enää läheskään niin usein. Tällä kaudella Frankista myös yritetään väkisin tehdä niin epämiellyttävä henkilö, että häneen on usein mahdoton samaistua.

Kauden ehdoton valopilkku on Lars Mikkelsenin loistavasti esittämä Venäjän presidentti. Hänen ja Frankin väliset kohtaukset ovat täyttä kultaa.

Toinen kausi on ensimmäistä sen takia parempi, että poliittinen juonittelu on tällä kaudella huomattavasti ensimmäistä kiinnostavampaa. Frankin ja hänen vihollistensa juonittelut toisiaan vastaan ovat suorastaan hykerryttävää seurattavaa.

Rajut juonenkäänteet vetävät välillä vertoja jopa Game of Thronesiin, mikä ei ole huono asia, vaikka välillä mennäänkin lievästi epärealistisuuksiin. Toisaalta, miksi House of Cardsin edes tarvitsisi olla todenmukainen, kun lopputulos on näin laadukasta?

En ehkä parhaaksi tuotantokaudeksi uskalla mennä ainakaan vielä julistamaan (en ole nähnyt vielä kuudettakaan), mutta törkeän kova kausi on silti kyseessä. Kaikki 13 jaksoa ovat täynnä nerokasta käsikirjoittamista ja aivan loistavaa näyttelyä. Etenkin kauden jälkimmäinen puolisko on hyvin mahdollisesti parasta Sopranosia.

Toisin kuin synkästä kannesta voisi päätellä, huumorin määrä ei ole vähentynyt edellisistä kausista. Se on tietenkin hyvä asia.

Fincherin kädenjälki näkyy koko kauden aikana. Tunnelma muistuttaa paikoittain hyvinkin paljon esim. The Girl with the Dragon Tattoota ja välillä samankaltaisuuksia löytää muihinkin ohjaajan elokuviin. Herran ohjaamat kaksi ensimmäistä jaksoa ovat muuten aivan loistava avaus sarjalle.

Kevin Spacey on tapansa mukaan aivan ässä pääroolissa, mutta toisin kuin olin odottanut/kuullut, mies ei, ainakaan täysin, varasta show'ta. Myös Robin Wright ja Corey Stoll ovat loistavia ja Frank Underwoodin jälkeen heidän hahmonsa ovat kiinnostavimpia.

Erittäin koukuttava sarja, mitä en olisi ihan heti uskonut Yhdysvaltain politiikan ympärille perustuvasta sarjasta.

Kaudella on monia sarjan parhaimpiin kuuluvia hetkiä, kuten huikeat yhdeksäs ja viimeinen jakso. Ei olisi väärin antaa täysiä pisteitä, mutta muutaman tylsähkön sivujuonen takia rokotan puolikkaan tähden.

Heikoin kausi tähän mennessä. Mukana on joitakin kohtauksia joiden ainoa tarkoitus tuntuu olevan shokeerata katsojaa. Tämä ei olisi ongelma, mikäli kohtaukset oikeasti sopisivat tarinaan, mutta nyt ne vaikuttavat lähinnä yritykseltä saada Internet mahdollisimman sekaisin ja kohu tarpeeksi suureksi.

Yleisesti ottaen kuitenkin onnistuneet kymmenen jaksoa. Etenkin Jorah Mormontin, Tyrionin, Sansan ja Cersein seikkailut ovat todella mielenkiintoista seurattavaa. Kausi sisältää myös yhden sarjan huikeimmista kohtauksista: Hardhomen taistelu. Vajaaseen 20 minuuttiin on onnistuttu luomaan hyytävä tunnelma ja varsin toimivaa kauhua.

Paras kausi tähän mennessä. Etenkin viimeisten jaksojen aikana sydän pumppasi sata kertaa nopeammin kuin normaalisti jännityksen ollessa maximilla.

Toinen kausi on parempi kuin ensimmäinen, mutta se ei sinänsä ole kovin suuri saavutus. Kuten ekalla, myös toisella kaudella on ennalta-arvattavia ja naurettavia käänteitä, surkeaa näyttelyä, juoniaukkoja, puisevia hahmoja, tönkköä dialogia ja ylidramaattisia herkistelykohtauksia.
Tällä kaudella tarina kulkee kuitenkin huomattavasti paremmin ja nopeammin. Ja vaikkei uskoisi, mukana on myös muutama positiivinen "I didn't see that one coming" -elämys.

Under the Domea katsoessa tuntuu, että tekijät luulevat sarjan kilpailevan samassa kastissa nykyisten huippusarjojen kanssa, kuten Game of Thrones ja Breaking Bad, ja ottaa siksi itsensä aivan liian vakavasti. Tuntuu oudolta edes mainita tätä keskinkertaista sarjaa noiden kahden mestariteoksen kanssa samassa lauseessa.

Jo pelkästään se, että katsoin kauden loppuun asti kertoo, ettei kakkoskausi ole täysi pannukakku. Sarjalla on todellakin hetkensä, joista yksi on yllättävän hyvä finaalijakso.

Onpas muuten huikea sarja! En olisi ihan heti uskonut, että tämä voi yltää Coenien veljesten samannimisen elokuvan tasolle, mutta jo loistava pilottijakso todistaa toisin.
Näyttelijät ovat kaikki hyviä, mutta Billy Bob Thornton ja Martin Freeman ovat täyttä timanttia.
Finaalijakso oli pieni pettymys.

Pieni pudotus verrattuna huikeisiin aikaisempiin kausiin. Välillä tuntuu, etteivät käsikirjoittajat ole keksineet tarpeeksi uusia ideoita. Samankaltaiset tapahtumat toistuvat liian monennen kerran, esimerkkinä Donin vieraissa käymiset.
Ei sillä, loistava sarja on edelleen.

Yllättävää miten koukuttava sarja Mad Men on. Varsinaisia cliffhangereita ei ole, mutta silti koko ajan haluaa nähdä lisää ja lisää. Syitä koukuttavuuteen on monia: värikäs hahmogalleria, hyvin tehty ajankuva ja huikeat näyttelijät.
Kauden viimeinen jakso on siihen asti koko sarjan paras. Huikeaa draamaa.

Todella tasokas sarja HBO:lta. Tunnelma on synkkä ja loppuolella jopa vähän ahdistava. Pääosahahmot ovat hyvin kirjoitettuja ja erittäin hyvin näyteltyjä. Etenkin Matthew McConaughey on riipaisevan hyvä.
Sarja on hidastempoinen, mutta pitää silti otteessaan melkein koko ajan.

Olin todella lähellä antaa viisi tähteä.

Dialogi on kliseistä ja näyttelijät eivät Dean Norrisia lukuunottamatta näyttelijänlahjoilla juhli.
Kahdeksannen jakson jälkeen taso nousee hieman, mutta ennen sitä sarja tuntuu junnaavan paikallaan.
Kyllä tämä silti keskiviikkoillan viihteenä menee.

Idea Holmesin sijoittamisesta nykyaikaan on tullut tietenkin BBC:n sarjasta Uusi Sherlock. Vaan jenkit vetivät vielä pidemmän korren: nykyajan lisäksi tarina sijoittuu New Yorkiin ja Watson on nainen. Minulla ei ole sinänsä mitään näitä seikkoja vastaan, mutta nyt ollaan kyllä niin kaukana Arthur Conan Doylen alkuperäisteoksista, kun olla ja voi. Oikeastaan vain nimet ja jotkut yksityiskohdat, kuten Holmesin viulunsoitto ja mehiläisten hoito, ovat samoja kuin kirjoissa.
Näistä huolimatta Homes NYC on yllättävän hyvä sarja. Jonny Lee Millerin ja Lucy Liun kemiat käyvät hyvin yhteen ja heidän dialoginsa on useasti erittäin hauskaa seurattavaa.
Siltikin, Uusi Sherlock voittaa jenkkiversion oikeastaan jokaisella osa-alueella.

Ensimmäinen kausi on viiden tähden kamaa. Kakkonen ja kolmonen eivät ihan yllä samalle tasolle, mutta ovat loistavia silti. Neloskausi puolestaan on aivan turha. Se ei tuo mitään uutta sarjaan ja on täynnä surkeita juonenkäänteitä. Luvassa on oikeastaan vain sitä, mitä aikaisemmillakin kausilla on jo nähty.
Kuten sanoin, kauden twistit ovat aivan naurettavia. En nyt tässä mainitse esimerkkejä, mutta meinasin useasti tipahtaa tuolilta jaksoja katsoessani.
Olisivat lopettaneet kolmanteen kauteen, sillä nyt jäi vähän paha maku suuhun.
Mutta ei tämä nyt ihan pannukakku ole, ei todellakaan. Sarjan keskivaiheilla oli aitoa Pako-tunnelmaa ja jossain vaiheissa sai jännittää ihan kunnolla. Näyttelijät, Robert Knepper etunenässä, loistivat jälleen. Myös soundtrack on edelleen huippu, vaikka samaa musiikkia on kuultu jo edellisilläkin kausilla.
Yhteenvetona neloskausi on todella kaukana ykköskauden loistavuudesta, mutta kyllä tämänkin loppuun katsoi.

Näköjään se on niin että Riku ja Tunna = Laatu.

Loistava sarja! Parasta ovat järjettömän hyvin tehdyt hahmot ja heidän näyttelijänsä. Plussaa varsinkin T-Bagia esittäneelle Robert Knepperille. Huikeaa työtä!
Melkein kaikin puolin onnistunut sarja. Ehdottomasti yksi parhaista, ellei paras!

Ehdottomasti paras suomalainen TV-sarja! Kun Madventuresia katsoo, tahtoisi itsekin lähteä maailmalle matkustamaan. Sarjaa katsoessa myös tajuaa, kuinka törkeän hyvin meidän länsimaalaisten asiat on.
Myös läppä lentää sen verran hyvin, että tästä saa kunnon naurut aikaiseksi. Oikeastaan Madventures on hauskempi, kuin melkein kaikki suomalaiset sketsiohjelmat. Mad Cook -osio on loistava.

Kyllä tämä oli niin hyvä minisarja, että huh huh. Melkein kaikki oli hyvin. Cumberbatch ja Freeman vetivät roolinsa erittäin hyvin. Myös kuvaus ja käsikirjoitus oli mestarillista. Harmi, kun oli vain kolme jaksoa, mutta voisin olla varma, että tämä jatkuu vielä.

5/5

Todella loistava sarja!!