Asiallinen ja suoraviivainen film noir. Lyhyt kesto, b-elokuvan kursailemattomuus ja pääosaparin näyttelijäsuoritukset pitävät viihdyttävyyttä yllä. Elokuvan seuratessa tiukasti pääosassa hyörivän Nealin hahmon ajatuksia on teoksen tunnelma yhtä tämän murheellisen sielunmaiseman kanssa, ja vastoikäymisissä rypevää miestä vasten Savagen upeasti tulkitsema rooli häikäilemättömästä ja karskista naisesta on entistäkin julmempi, vaikka vastakohtien välistä romanssinkipinääkin pätkässä nähdään. Ainoastaan lopetus oli pettymys ajan hollywoodin moraalikoodien pakottaessa siitä hieman päälleliimatun oloisen, toisaalta taas se kyllä tehosti päähenkilön syöksykierrettä entisestään, mutta ilman sitä Detour olisi ollut nimensä veroinen, hämärällä kiertotiellä kuljettuaan mies olisi palannut taas järjelliseen maailmaan.

Tuotantoarvot ovat korkealla, pieneen budjettiin nähden hieno elokuva. Kameratyöskentely ei useimmiten kovin kummoista ole, mutta aikoinaan Saksassa tunnettujen ekspressionistien kanssa työskennelleenä Ulmer taitaa valolla ja varjoilla leikittelyn, minkä lisäksi tämänkaltaiselle elokuvalle harvinaisen viimeistelty ja hienovarainen ääniraita kompensoivat muun tekniikan puutteita luomalla elokuvan tuomiollista tunnelmaa.

Viridiana on nuori ja kaunis nunnaluostarin asukki, joka saa eräänä päivänä kutsun kaukaisen setänsä luokse. Setänsä luona harras kristitty nukkuu vain karkealla lakanalla lattialla, ei uskalla lypsää lehmää seksuaalisten assosiaatioiden pelästyttämänä ja suorittaa uskonnollisia rituaaleja unissaankin. Sedän tuodessa ilmi todellisen syynsä kutsua Viridiana luokseen, naidakseen tämän, alkaa alamäki. Häpeissään setä hirttää itsensä, ja henkisesti mukiloitu Viridiana ei palaa luostariin vaan päättää toteuttaa hyvää perustamalla sedältä perimäänsä kartanoon kerjäläisten tukikeskuksen. Autetut eivät kuitenkaan osoita kiitollisuutta tai työskentele ahkerasti leivän eteen, vaan ovat röyhkeitä, tyhmiä ja häikäilemättömiä, sellaisia millaiseksi vuosien pohjalla rypeminen ja muiden ylenkatsominen on heidät tehnyt. Väsynyt Viridiana saa tarpeekseen, ymmärtää ettei pieni ihminen voi muuttaa maailmaa ympärillään, ja hylkää niin uskonnon kuin utilitarisminsakin. Miksi ruoskia itseään kiittämättömiä paasaamalla ja askeettisella elämäntavalla, kun hän voisi nauttia rikkaan setänsä perinnöstä täysin rinnoinkin.Vihjailevassa loppukohtauksessa risti ja okakruunu poltetaan nuotiossa ja tukkansa aukaissut Viridiana pelaa korttia levyltä soivan pop-laulun kehoittaessa ravistamaan huolet pois. Maailman epäoikeudenmukaisuutta havainnollistaa hauskasti myös kohtaus, jossa kartanon toinen perijä huomaa koiran olevan sidottuna hevosten vetämiin rattaisiin. Miehen käy sääliksi paahteessa juoksevaa koiraa ja ostaa sen vapauteen, ja miehen kääntyessä pois tulee heti toinen kärry läkähdyksissä olevine koirineen.

Elokuvan karkea uskonnollinen symboliikka on keskisormen näyttö Francolle ja tämän tärkeälle tukijalle, katoliselle kirkolle. Diktaattori kutsui pitkään maanpaossa olleen ohjaajan kotimaahansa ja antoi tälle vapaat kädet tehdä haluamansa elokuvan. Näin miehen 25. elokuvasta tuli hänen ensimmäinen kotimaassaan ohjaama. Elokuvan moraalinen opetus ja pyhää ehtollista tai Händelin kristillisiä sävellyksiä rienaavat kohtaukset kuitenkin aiheuttivat odotetunlaisen skandaalin, jonka myötä mm. kaikki olemassa olevat negatiivit määrättiin tuhottaviksi. Pariisiin kuljetetut kopiot kuitenkin selvisivät ja elokuva voitti Kultaisen palmun Cannesissa. Skandaalin myötä ohjaaja palasi Meksikoon, jossa ohjasi seuraavaksi osittain samoja teemoja käsittelevän, elokuvana vähintään yhtä hienon, absurdin Tuhon enkelin.

Viridiana kuuluu myös Bunuelin tyylikkäimpiin elokuviin, etenkin alun intiimit kartanokohtaukset jäävät mieleen klassiessa komeudessaan. Vaikka musiikkia ei kuulla kuin levysoittimilta elokuvan sisällä, käytetään nämä harvat hetketkin erinomaisen hyödyllisesti kohtauksia vahvistamaan. Tunnelma on alati irvailevasti virittynyt, ja rakenteellisesti mielenkiintoinen valinta sisällyttää kaksi tarinaa huippukohtineen paitsi elävöittää tarinaa, antaa Viridianin ja sedän osio myös tarvittavaa perspektiiviä loppua varten. Silvia Pinal on loistava nimikkoroolissaan, eivätkä muutkaan huonoja ole, ja ohjaajan tavaramerkitkin ovat läsnä kartanoiden, mustan huumorin, surrealismiin kallellaan olevan loppukohtauksen ja fetissien kautta. Häpeämätön mestariteos sylkee armotta muttei turhaan uskonnolisten fanaatikkojen päälle ja vaikuttaa neroudellaan ja kuvastollaan syvästi katsojaan. Parasta näkemääni Bunuelilta.

Huh huh. Kyllä Eisensteinin kuvakerronta on voimakkuudessaan ihan omaa luokkaansa. Varhainen montaasiteoreetikko sorvaa filmiä miten haluaa, samassa kohtauksessa voi tilanteet vaihdella karikatyyrisen humoristisista hetkistä vakavaan ja realistiseen ilman että se aiheuttaa katsojassa kummastelua. Upea ja monipuolinen kameratyöskentely saa usein melkein haukkomaan henkeä, ja etenkin siihen kannustaa leikkaus. Halki elokuvan Eisenstein leikkaa raivoisasti, pitkiä ottoja ei nähdä käytännössä lainkaan. Etenkin vimmaisissa taistelu- tai joukkokohtauksissa tyyli pääsee oikeuksiinsa, ja suuria joukkojakin hän käsittelee hallitusti. Massoista elokuva kertookin, yksittäisten hahmojen seuraamisen sijaan kamera tarkkailee tarinan osapuolia ryhminä. Erilaisia kuvia väläytellään myös tehokeinona joissain kohtauksissa, kuten lopun verilöylyssä härän teurastusta tai yleisesti nauravia läskikapitalisteja ja tehtaan pyöriä symboloimassa yksityisomistajien hirmuvaltaa.

Teemoiltaan tämä esivallankumouksellisen ajan jotain lakkoa kuvaava elokuva on tyypillistä kommaripropagandaa, lihavat silinterihattuiset kapitalistisiat pössyttelevät sikareita ja sortavat työläisiä, kunnes sitten varkaudesta syytetty tehdastyöläinen hirttää itsensä ja muut saavat tarpeekseen ja menevät lakkoon. Tästähän ei kapitalistien puolta pitävä hallinto tykkää ja kohta on fasistipoliisit ja palokunta kiusaamassa kansalaisia. Lopulta kaikki päättyy verilöylyyn jossa proletariaatti kaadetaan maahan.

Turhaan on Eisensteinin esikoispitkä jäänyt Potemkinin varjoon, vähintään yhtä vaikuttava elokuva on kyseessä.

Näköjään mistä tahansa aiheesta voi tehdä hyvän ja viihdyttävän elokuvan. Semidkratskyssa kaksi Marie-neitoa sekoilevat anarkistisesti päivästä toiseen kapinoidakseen miesten pilaamaa maailmaa vastaan. Tabuja rikkoen ja naisellisia stereotypioita ironisoiden feministinen tšekkiläisen uuden aallon elokuva kommentoi niin sukupuolien välistä epätasa-arvoa kuin kylmää sotaakin. Ihastuttavien tyttösten toilailuja on mukavaa seurata, vaikkei surrealismiin kallistuvassa elokuvassa mitään selkeää juonta olekaan. Visuaalisella puolella omat mielenkiintoisuutensa tuo rohkea värifilttereiden ja erilaisten tehosteiden käyttö. Näin energisiä ja innovatiivisia elokuvia näkee liian harvoin.

Neuvostosensorit eivät riettaasta pätkästä luonnollisesti perustaneet, ja ohjaajalta evättiinkin lupa työskennellä kotimaassaan lähes vuosikymmeneksi.

Omaperäinen elokuva, jossa seuraillaan leskeksi jääneen kotirouvan arkisia touhuja. Toistuviin päiviin alkaa tulla pikkuhiljaa säröjä, jotka kertovat rutiinihelvettiin ajautunen naisen mielen järkkymisestä. Teemaltaan elokuva on siis osittain melko perinteinen babylon-loppuunpalaminen esimerkiksi Haneken Seitsemännen mantereen tai Fassbinderin Herra R:n tyyliin. Näkökulma elokuvassa on nihilistisen viiltävä totaalisessa koruttomuudessaan. Kolmetuntinen elokuva käyttää tehokeinona pituuttaan, hyvin pitkiä ja toistuvia ottoja sekä tapahtumaköyhyyttä. Tiskien pesun ja kaupassakäynnin ihmissielua raastava voima tulee harvinaisen hyvin katsojallekin perille kun hänet pakotetaan katsomaan minuutti minuutilta samaa touhuilua. Samalla elokuva lienee myös kommentti naiset kotiin alistavalla patriarkaaliselle yhteiskunnalle, Jeannen palvellessa pyyteettä jo aikuista poikaansa ja vieraitakin miehiä. Modernin naisen työ kotona banaaliudessaan ja eristäytyneisyydessään voi olla yhtä ahdistavaa ja raskasta kuin tehtaassa samoja muttereita vääntävän tai näyttöpäätettä tuijottavan miehensäkin. Elokuva luetaankin usein feministisen elokuvan tärkeimpien teosten joukkoon.

Rouva Dielmanin yksiö kitsch-koristeineen ja haalistuneine tapetteineen tarjoaa näyttämön suurimmalle osalle elokuvan pitkistä kohtauksista. Staattinen kamera on jopa sijoitettu aina samaan paikkaan. Ratkaisut synnyttävät paitsi elokuvan nukkavierun estetiikan myös muistuttavat katsojaa jollain tasolla tästä itsestään, ikään kuin hän olisi tirkistelijä joka ihmettelisi aina samasta piilosta rouvan ruoanlaittoa ja muita puuhia. Jonkinlainen tirkistelijäluonne katsojan kai täytyykin olla, jotta hän jaksaa tarkastella Jeannea peseytymässä tai hakemassa nappia takkiin kerran toisensa jälkeen. Yhtä vähäeleisessä Resnaisin Marienbadissakin pääosaa esittänyt Delphine Seyrig hoitaa pitkät, hiljaiset ja ilmeettömät, joskus katatonisetkin kohtauksensa vaivatta läpi. Samalla hän kuitenkin kykenee paljastamaan uskomattoman paljon hahmonsa sielunelämästä katsojalle.

Elokuva on ehdoton mestariteos tilan ja ajan käytössään, joka joko hypnotisoi katsojansa kolmeksi tunniksi tai kyllästyttää kuoliaaksi. Kummassakaan tapauksessa ohjaajan järkkymätön visio ei varmasti jätä kylmäksi.

Itävaltalainen Angst on sukellus psykopaatin mieleen. Sarjamurhaaja Werner Kniesekin tarinaan löyhästi pohjaavassa elokuvassa nimetön antisankarimme vapautuu vankilasta elokuvan alussa. Tulevaisuuden suunnitelmat ovat selvät: hän jatkaa siitä mihin viimeksi jäi, tarviten muutamia uhreja leikkeihinsä, jotka voivat löytyä kahvilasta tai taksista. Ensimmäinen yritys kuitenkin epäonnistuu, minkä jälkimainingeissa päähenkilömme harhautuu aution oloiseen huvilaan, jossa kekkerit voivat todella käynnistyä...

Ohjaaja Karglin näkemyksessä psykopaatin teot ovat puhtaasti hänen lapsuuden traumoistaan johtuvia, tämä kun pitkin elokuvaa luettelee itsekseen ikävyyksiä joita on lähipiirinsä, lähinnä äitinsä ja isoäitinsä, kautta joutunut kohtaamaan. Uhrejaan hän sitten käyttää ikään kuin symboleina jotka esittävät näitä häntä kohtaan rikkoneita, jotta hän saisi kostaa heille. Mies ei ajattele tekojensa seurauksia tai uhriensa tunteita, hän toimii kylmästi mielihalujensa mukaan.

Angstin erikoisesta kameratyöskentelystä vastaa puolalainen Oscar-palkittu Zbigniew Rybczyński. Alussa hänen kovakouraista ja erikoista tyyliään hieman vierastaa eikä kaikkien ihmeellisten kuvakulmien tarkoitusta ymmärrä. Kun kertojanakin toimivan päähenkilön sielumaisemaan pätkän edetessä tutustuu, alkaa tärisevä ja sekava kuvaus ja ahdistavan kiero yleismeininki tuntua luontevammalta. Hikisen niljakkaat lähikuvat kasvoista toimii, mutta esim. väkivallan purkaukset ovat turhan sekavaa hälinää, kohtauksista olisi saatu painostavampia jos otot olisivat olleet pitempiä ja staattisempia. Toisaalta yksittäisten kohtausten painostavuuden puutetta kompensoi kokonaisuus, miehen teot kun näytetään kokonaan yksityiskohtiaan myöten ja talossa tapahtuvat murhatyöt vievät suurimman osan filmin kestosta.

Näyttelijäsuoritukset ovat onnistuneita, etenkin Erwin Leder pääosassaan on erinomainen, joskin ehkä hieman stereotyyppinen, omistautuessaan intensiivisesti mulkosilmäisen ja harvahiuksisen kuikelosarjamurhaajan rooliin. Ainoa silmiinpistävä virhe näyttelijöiden kohdalla oli uhriperheen tytär, joka käyttäytyi turhan määrätietoisesti ja tunteettomasti jouduttuaan murhaajan kynsiin.

Kokonaisuutena ärsyttävien syntikkarumpujen säestämä kehuttu elokuva jäi lieväksi pettymykseksi. Laadukkuudestaan huolimatta aihe ja sen käsittely oli melko peruskauraa, lukuunottamatta psykopaatin näkökulmaa joka toi teokseen lisää kiinnostavuutta. Innovatiivinen kuvaus ja Klaus Schulzen ääniraitakaan eivät omalla kohdalla toimineet niin hyvin kuin ne monien muiden kohdalla varmasti toimivat.

Kommentti spoilaa elokuvaa.

Elokuvan alkupuoli oli melko rasittavaa katsottavaa kun itsestään selvän Source Coden toimintaa selitettiin juurta jaksain. Epäammattimaisesti käyttäytyvä, alati urputtava ja kyselevä kapteeni sekä operaatiojohdon venkoilu tietojen antamisessa ja jatkuva määrätietoisuuden ja tiukkuuden puute tehtävän suorittamisessa antavat paitsi epäuskottavan kuvan henkilöistä myös tuntuvat pitävän katsojaa tyhmänä. Sen sijaan, että laitteen toimintaa ja Stevensin tilannetta olisi jahkailtu liiaksi, olisi tarina voinut keskittyä enemmän vaikka Stevensin salapoliisityöhön junassa ja luoda näin viihteellisempiä elämyksiä. Stevensin elämä ja suhde isään kun jäi nykyiselläänkin turhan irralliseksi. Silmiinpistävää alussa oli myös cgi-räjähdysten heikko laatu, mikä oli yllättävää alkutekstien tyylikkään kaupunkilentelyn jälkeen.

Myös elokuvan tärkein elementti, itse Source Code oli vieraannuttava tekijä epäjohdonmukaisuutensa vuoksi. Jos Source Codella voisi uudelleenelää todellisen Seanin viimeiset kahdeksan minuuttia, rajoittuisi SC:n luoma virtuaalitodellisuus vain Seanin kokemuspiiriin. Tähän tuskin kuuluu esim. yksityiskohtia Derekin lompakosta tai hänen pakettiautonsa rekisterinumero, saati sen sisällä ollut pommiarsenaali. Jo se, että Stevens tekee yhdenkin liikkeen eri lailla kuin Sean, rikkoo laitteen uskottavuuden. Toimiakseen yhtä laajasti kuin elokuvassa esitettynä, täytyisi Stevensin omien aivojen luoda puuttuvat osaset maailmassa unien tapaan, mutta tällöin Stevensin kokemuksilla taas ei olisi mitään tekemistä reaalimaailman tapahtumien kanssa. Tämä syö myös pohjan elokuvan onnelliselta lopulta rinnakkaistodellisuuksineen. Scifissä on tärkeää tarjota tieteelliseltäkin kantilta kestävät perustat asioille, ja jos niitä ei ole, voi ne mieluummin unohtaa kokonaan esim. Star Warsin tapaan sen sijaan että tarjoaa vastaukseksi ympäripyöreästi ”kvanttimekaniikka ja paraabelilaskentaa.”

Onnistuneesta rytmityksestä ja muutenkin sulavasta ohjauksesta huolimatta elokuvasta puuttuu myös tietynlainen koherentti ote ja näkemys, Source Coden luomat puitteet kun tarjoaisivat kyllä kehykset hyvinkin mielenkiintoiselle ja omaperäiselle elokuvalle. Nyt mm. teoksen teemat jäivät tyypilliselle humanisitislle ja eettisille tasoille, ja loppu pakollisine vuodatuksineen ja opetuksineen oli tylsä ja imelä. Toiminnallispainoitteisen kliinisen kikkailun sijaan olisi ollut mukava nähdä uskottava ja hillitympi hieman erilailla tehty scifi-rakennelma, jossa olisi yhdistynyt vaikka Hitchcockilainen jännitysnäytelmä pommin ja pommimiehen selvittämisineen salaperäisemmällä ja tunnelmallisemmalla otteella (vrt. esim. Markerin La Jetee jossa myös aikamatkustellaan muistoissa vahvoissa impressionistisissa merkeissä) aina kiehtoviin muistiteemoihin Resnaisin tyyliin.

Kunio Katôn lyhyessä animaatiossa vanha mies tekee kirjaimellisesti sukelluksen muistoihinsa.

Mies asuu eriskummallisessa merikaupungissa, jossa taloihin joudutaan toistuvasti rakentamaan lisää kerroksia alati kohoavan vedenpinnan takia. Kun seuraava rakennusurakka koittaa, pudottaa mies vahingossa rakkaan piippunsa alempaan, veden täyttämään kerrokseen. Sukelluspuvun kanssa hän lähtee pelastusretkelle talon uumeniin, ja samalla kohtaa monia syövereihin eksyneitä esineitä ja niihin liittyviä muistoja. Kuten mekin jätämme entisen taaksemme ja etenemme hiljalleen elämässämme, hautaa nouseva vesikin alleen miehen entisen elämän, jota hän tiilikuutio toiselta pakenee. Syvyyksien aarteita on silti hyvä vaalia.

Idea veden mukana kohoavista taloista on omaperäinen ja teemaa ajatellen täydellinen, sekä tietyllä tapaa myös ajankohtainen nyt kun napajäiden sulamisvesien pelätään nostavan merenpintaa. Itse animaation kuvat ovat hyvin suurpiirteisiä ja pelkistettyjä niin värimaailman kuin yksityiskohtaisuudenkin osalta, mutta tämänkaltaiseen tarinaan kevyt kädenjälki sopii mainiosti. Kun tahti on vielä sopivan verkkainen ja taustalla soi vain hentoa pianopimputusta, on 12 minuuttisen animaation maailmaan helppo uppoutua ja päähenkilöön samaistua.

Balladi sotilaasta kertoo toisessa maailmansodassa taistelevasta nuoresta neuvostosotilaasta Aloyshasta, joka onnen kaupalla saa tuhottua pari vihollispanssarivaunua. Sankariteosta palkitaan antamalla hänelle lupa käväistä junalla kotikylässä korjaamassa kesken jäänyt katto äitimuorin pirttiin. Kotimatkalla hän sattuu tapaamaan tytön, johon hän tietysti rakastuu...

Tarina on varsin suorasukainen, mutta niin juonensa kuin ulkomuotonsakin puolesta kaunis elokuva koskettaa. Sodan jaloissa nöyrtyvät, toisiaan pyyteettä auttavat ihmiset lämmittävät mieltä mukavasti. Yksi elokuvan pääteemoista rakkauden ja valintojen lisäksi lieneekin sodan näkeminen ensisijaisesti inhimillisenä sekasortona aineellisen tappion sijaan, sotatilan estäessä nuorten rakkauden ja erottaessa perheenjäsenet toisistaan, ja osoittaen kuinka esimerkiksi kotona odottavien vaimojen moraali laskee miesten ollessa pitkiä aikoja poissa, mutta toisaalta myös näyttäen kuinka ihmisistä nousee parhaat puolet esiin sodan tehdessä ympäristöstä ikävän ja jokapäiväisestä elämästä huolien täyttämän.

Kaikenlainen voitetun sodan mahtipontinen ihannointi on unohdettu, ja teos keskittyy tarkastelemaan sodan seurauksia tavallisten ihmisten elämässä. Varsinaista sotaa käydäänkin vain vähän aikaa alussa, Aloyshan vaivalloinen kotiinpaluu vie käytännössä kaiken ajan lyhyehkön teoksen kestosta. Humaani tarina sisältää iloa ja surua, draama on vahvaa mutta herkkää. Aloyshan kipeä valinta kahden naisen välillä ja molempien menettäminen tekee katsojalle kipeää, erityisesti loppu on sydämensärkevä, äidin syleillessä poikaansa joka ei sodasta enää palaisi.

Maanläheiseen ja realistiseen ilmaisuun on sekoitettu sopivasti romantiikkaa, ja surullisten kohtauksien vastapainoksi löytyy myös hilpeämpiä kohtauksia. Rautatien ympäristön vaihtelevat maisemat kaupunkeineen ja maaseutuineen tarjoavat taustan mustavalkoisen elokuvan yksinkertaiselle mutta tyylikkäälle kameratyöskentelylle. Amatöörinäyttelijöidenkään suorituksissa ei ole mitään teennäistä.

Kymmenennen uhrin maailmassa ei ole sotia tai yksittäisiä väkivallan purkauksia. Impulsiivisten ihmisten metsästysvietti on taltutettu maailmanlaajuiseen Big Huntiin, peliin jossa osallistuja toimii vuorotellen metsästäjänä ja metsästettävänä. Pääpalkkiona on miljoona dollaria, ja sen saavuttaakseen täytyy selviytyä pelissä 10 kierroksen ajan, viisi kertaa metsästäjänä ja viisi kertaa metsästettävänä. Häviöstä osallistuja maksaa omalla hengellään, ja jos luoti osuu väärään henkilöön on kohtalona vuosien linnatuomio.

Kevytmielisen elokuvan tarinassa Mastroiannin esittämä Marcello Polletti päätyy Andressin näyttelemän Caroline Meredithin metsästettäväksi. Saadakseen taposta irti maksimaalisen hyödyn Meredith tekee sopimuksen mainostoimiston kanssa Pollettin teloittamisesta maitomainoksessa. Polletti on kuitenkin epäileväinen, ja myös hänellä on omat bisnesideansa. Kun pelaajat sattuvat juonitteluidensa ohella vielä rakastumaan, on epävarmuuden, halujen ja kieroilun värittämä arvaamaton ajojahti valmis.

Periaatteessa komedia nojaakin lähinnä yhä syvenevämpään tarinaansa, jonka loputtomat käänteet ja omituiset ja nokkelat yksityiskohdat pitävät mielenkiiintoa yllä. Huolellisesti ja onnistuneesti rakennettu konsepti on kuitenkin myös olennaisen tärkeä tekijä, Big Hunt kun istuu elokuvan rinnakkaistodellisuuden maailmaan luonnollisesti ollen jokapäiväinen osa sitä, olematta kuitenkaan amerikkalaiselokuvien tyylistä pakotusta jolla taataan katsojan ymmärrys asiasta. Kymmenennen uhrin maailma tuntuu toimivan, väkivaltaistuvalla maailmalla satirisoiva teos onnistuu esittämään asiat niin arkipäiväisenä, ettei Big Huntin kaltainen yliammuttukaan peli tunnu enää lainkaan sairaalta tai väärältä, vaan kiehtovalta.

Mustaakin huumoria on runsaasti mukana, pelin kaupallistamisen lisäksi parina yksityiskohtana mainittakoon vaikka Big Huntin pääkonttorin liepeillä pauhaavat megafonit jotka tietävät kertoa mm. kuinka toinen maailmansota olisi vältetty Big Huntilla Hitlerin purkaessa aggressioitaan sen kautta, tai kuinka pelaajat voivottelevat kun ravintoloissa ei saa enää ammuskella, tai kun Polletti saarnaa tunteikkaasti auringonpalvojien uskonnollisessa messussa, lopuksi vain todeten tehneensä sen rahan vuoksi... Monet arvot ja normit saavat purra pölyä elokuvan tehdessä niistä häikäilemättömästi mutta sulavasti pilkkaa.

Kun taustalla vielä alati soi kevyt poppi ja karismaattiset pääosienesittäjät suhtautuvat teokseen tarvittavalla leikkisyydellä, ei satiiri jää liian kuivaksi. Yksityiskohtaisessa lavastuksessa ja puvustuksessa näkyy 60-luvun futurismi, joka sopii mainiosti vaihtoehtotulevaisuuden epäsovinnaiseen maailmaan, ja joka pitää elokuvan ilmeen yhdessä aina ajankohtaisten teemojen kanssa edelleen tuoreena.

Pakko komppailla rillijullea, ei tästä oikein muuta osaa sanoa kuin että olipa päräyttävä kokemus.

Intohimoa, uskontoja ja perversioita sekoitteleva skitsofreeninen rakkaustarina jaksaa alati yllättää, eikä neljän tunnin kestoon mahdu yhtäkään tylsempää kohtaa (alkuperäinen versio kestikin 6 tuntia, josta nykyinen on tiivistetty). Sekamelskaisen tarinan korkeatempoinen yleistunnelma on huvittavalla tavalla äärimmäisen vinksahtanut, mutta elokuva pystyy myös koskettamaan aidosti useaan otteeseen. Väärinymmärrettyjen uskontojen polkemien päähenkilöiden kautta tilannetta saa tarkastella monesta näkökulmasta, erityisen mielenkiintoisen tästä tekee heidän, etenkin päähenkilön Yun hiljalleen muuttuva psyyke, joka pakottaa siirtämään katsojan sympatiat ajoittain toisellekin puolelle. Yura Yura Teikokun psykedeeliset ja punkahtavat rock-kappaleet säestävät ulkoasultaan räikeää ja sopivasti hiomatonta elokuvaa osuvasti, ja monipuolinen musiikki -ja äänimaailma näyttelee muutenkin vähintään yhtä tärkeää osaa visuaalisen puolen kanssa.

Love Exposure tarjoaa varmasti unohtumattoman elokuvakokemuksen ja todennäköisesti myös erittäin viihdyttävän sellaisen, mutta jos turhan tiukkapipoisesti katselee, voi bonerit, kornit uskonnolliset näyt sekä epäsovinnainen Beethovenin käyttö (ynnä kaikki muu vapaamielinen sekoilu) inhottaakin.

Posrednik on vähän niinkuin b-scifi tarkovskilaisittain. Tarinassa maahan saapuu kristalleihin tallennettuja ikuisia sieluja, jotka teknologisin sovelluksin ryhtyvät kaappaamaan ihmiskehoja. Muukalaisten lukumäärä kasvaa nopeasti, mutta ihmiset panevat hanttiin. Pieni budjetti näkyy vähäisissä tehosteissa ja turhasta materiaalista riisutuissa miljöissä (mukaan on tosin saatu paljon armeijan kalustoa). Tyhjiä katuja ja yksinkertaista juonta kuitenkin kompensoidaan yliestetisöidyllä ulkoasulla ja juonen valtavalla pitkittämisellä. Verkkaisella elokuvalla on kestoa reilusti yli kolme tuntia ja ruudun värimaailma liikkuu mustavalkoisen, seepian ja kylmien värien välillä satunnaisesti. Haahuilevaa tunnelmaa korostaa myös metalliseksi pingotettu ainaisten kaikujen ja efektien äänimaailma. Tyylivalinnat luovat elokuvaan tavallisen salamyhkäisen ja kiinnostavan tunnelman, mutta liian pitkä kesto ja syvemmän sisällön puute kääntyvät auttamatta teosta vastaan.

Paitsi että ydinaseiden aika innoitti elokuvatekijöitä post-apokalyptisiin säteilynkatkuisiin fiktiokertomuksiin, tehtiin ydinsodan pelossa myös useita worst-case-scenario -pseudodokkareita, joissa kansalaisia valistetaan siitä millaiseksi elämä menisi ydinsodan isketessä kotikonnuille.

Päästyään BBC:lle töihin Peter Watkins halusi välittömästi tehdä elokuvan ydinsodan vaikutuksista. Kun lupaa ei myönnetty, hän ohjasikin kriitikoilta suitsutusta saaneen historiallisen Cullodenin taistelusta kertovan Cullodenin. Cullodenin tehtyään Watkins uhkasi erota, ellei saisi tehtyä ydinsotafantasiaansa, The War Gamea. 48-minuuttisessa dokudraamassa tavalliseen englantilaiseen kaupunkiin tehdään ydinaseisku, ja elokuvassa seuraillaan vaihe vaiheelta kuinka kärsimys lisääntyy pommin vaikutusalueella. Kokeellinen teos sekoittaa uutiskatsausta, dokumenttia ja draamaa, ja väliin otetaan lausuntoja oikeiltakin asiantuntijoilta sekä tenttaillaan kadulla liikuvien tietämystä mm. säteilystä.

Mustavalkoisen lyhärin dramatisointiosuuden lähinnä amatööreistä koostuvien näyttelijöiden suoritukset olivat kovin vaihtelevia, osa osasi näytellä hyvinkin tehokkaasti pakokauhun vallassa olevia ihmisiä, mutta etenkin itkuiset ”haastateltavat” olivat usein läpinäkyvä teennäisiä. Valtion tuottamassa elokuvassa ei rahasta ole ollut pulaa. Raunioituneella kaupungilla ja hädässä olevilla ihmisillä mässäillään sopivasti. Lavastus, puvustus ja maskeeraus on erittäin uskottavaa. Aitoutta luo myös onnistunut käsivarakuvaus, joka siirtää katsojan mukaan tapahtumiin. Tavalliseksi TV-tuotannoksi teoksen esteettinen taso onkin erittäin korkea. Ohjaajan tinkimättömyys näkyy mm. kontroversiaalissa kohtauksessa jossa poliisit ampuvat riehuvaa väkijoukkoa ja pahoin kärsineitä ihmisiä lopettaakseen nämä inhimillisemmin. Watkins kuitenkin väitti tilanteita realistisiksi ja kieltäytyi leikkaamasta mitään.

Varsinaisesta tehtävästäänkin elokuva suoriutuu ongelmitta, informaatio välittyy tehokkaasti ja kaikki olennainen on saatu pakattua hyvin tiiviisti mukaan, ja sisältö on silti pidetty hyvin monipuolisena ja kiinnostavana. Ajoittain opetusvideomaisen paasaava ote (”...And this is a possible part of nuclear war.”) tai kylmän rauhallinen ja säntillinen brittiselostus vakavien asioiden äärellä (”Within this car, a family is burning alive”) toivat mukaan kieron humoristisiakin piirteitä.

Realistinen ja shokeeraava teos onnistui vaikuttavuudessaan liiankin hyvin, sillä elokuva koettiin liian järkyttäväksi tavalliselle yleisölle näytettäväksi, ja televisiodokumentti esitettiinkin TV:ssä ensimmäisen kerran vasta 20 vuotta valmistumisensa jälkeen.

Huumaava alkukohtaus lupailee paljon. Seuraavat 80 minuuttia eivät aivan vastaa odotuksia, mutta hämmentävää matskua riittää. Kriitikkona aloittaneen Questin uuvuttavasta hengästyttävään vaihteleva äkkileikkausten ja toistojen, vilahtelevien kuvien ja tyhjänpäiväisten ajelujen täyttämä tyyli sekä takaumien ja valveunien värittämä, etenkin lopussa hajanaiseksi menevä kerronta kai pyrkivät asettamaan katsojaa samaan tietämättömyyden sietämättömään tilaan kuin missä päähenkilökin on. Tapahtumapaikkojen hallitseminen, kuten manalamaisen kanalan koneiden päällekäyvä voima ja meteli ja satojen kanojen läsnäolo, tai juhlien omituinen tyhjä huone yhdessä äkkiväärän soundtrackin kanssa tukevat myös tätä asetelmaa.

Varsinaista tarinaa ei oikein ole ja vaikka olisikin, se jää päättömien yksityiskohtien alle. Tappokoneeksi muuttuva viljakuivuri, tihutöitä tekevät erotetut remonttireiskat, yhtäkkinen mielikuva kolaroidusta autosta, laboratoriossa luodut hirviökanat yhdessä työstressin, unettomuuden ja naishuolien kanssa ajavat päähenkilön hulluuden partaalle. Hämmennystä paetaan keskittymällä hämäriin kaulahuiveihin ja rannekoruihin, perversioihin ja unelmiin elämästä uuden naisen kanssa. Pakokeinotkin vain kääntyvät ahdistukseksi ja syyllisyyden tunteeksi, ja lopulta mies kohtaa väjäämättömän. Sekamelskaisen juoni- ja ihmissuhdeviidakon vähittäinen avautuminen on myös tärkeä kiinnostusta ylläpitävä tekijä.

Kuvallisen ilmaisunsa puolesta elokuva on hyvinkin näyttävä, eikä muillakaan teknisillä osa-alueilla löydy valitettavaa. Dialogi on usein melko tönkköä, mutta sen voi laittaa dubbauksen piikkiin. Aina mainio Jean-Louis Trintignant vetää koko roolin samalla naamalla, mutta se sopiikin hänen hahmolleen, siinä missä muita hahmoja ei opi tuntemaan lainkaan koko elokuvan aikana. Kaikessa omituisuudessaankin ja tyhjänpäiväisyydessäänkin Death Laid an Egg pystyy olemaan yllättävän kiinnostava ja viihdyttävä.

Keskipäivän aave on elokuva erilaisista ihmisistä ja tulkinnan vaikeudesta. Rakastavaisten ristiriidat syntyvät heidän kyvyttömyydestään tulkita toisiaan oikein. Camille kuvittelee, ettei Paul välitä hänestä juurikaan, ja epävarma Paul luulee Camillen hylänneen tämän. Ylpeytensä vuoksi he eivät voi myöskään puida asioita läpi, ja tulkinnasta voi tulla virheellinen. Godardille ominaista metakikkailua tulee mukaan elokuvan sisällä kuvattavan Odysseia -elokuvan myötä Langeineen ja lukemattomine viitteineen, sekä Paulin henkilöityessä vaimonsa kosijat tappaavaan Odysseukseen, mutta joka jättää, kenties passiivisen luonteensa vuoksi, verityön tekemättä. Selvä on myös ohjaajan henkilökohtainen taso pääparin muistuttaessa Godardia ja Anna Karinaa.

Taiteellisen ja kaupallisen elokuvan kamppailu kai sitten jotenkin rinnakkaisetenee parisuhteen kanssa, käsi kädessä kulkeneet elokuvalliset osapuolet kun televisioaikakauden myötä ajautuvat yhtäkkiä erilleen (Keskipäivän aavekin syntyi Carlo Pontin kieltäytyessä tuottamasta enää Godardin ”tolkuttomia” elokuvia, jolloin hänen tuli tehdä sovitus romaanista) tuottajan huolehtiessa ensisijaisesti kaupallisesta puolesta ja voittojen keräämisestä, ja ohjaajan rakennellessa omassa maailmassaan elokuvaansa realiteeteistä välittämättä. Lopun kohtaukset konkretisoivat yhtälön mahdottomuuden rikkauksia hamuavan Prokoschin rysäytettyä Alfa Romeonsa rekkaan ja taiteellisen visionsa sokaiseman vanhan Langin jäädessä hääräilemään omiaan, kultaista keskitietä ei löytynyt niin tuotannon kuin parisuhteenkaan sisällä.

Elokuva on audiovisuaalinen mestariteos, värienkäyttö on tavallisen upeaa ja vahva, surumielinen teemamusiikki sävyttää koko teoksen uhkaavan menetyksen varjolla. Jo ensimmäisessä kohtauksessa Godard näyttää kuinka helposti vahvoja tunnetiloja luodaan musiikin kautta, ja toiston myötä kappaleen teho vain voimistuu. Yllättävää dramaattisuutta tuodaan arkisiinkin kohtauksiin, ja tunnelmaa voi taas äkkiä muuttaa keskeyttämällä musiikin. Jylhät antiikin patsaat ja maalaukset sopivat klassisen kauniiseen meininkiin. Elokuva etenee kokoajan samalla tasaisella joskin korkealla intensiteetillä, jopa puolen tunnin keskustelukohtauksessa, mikä päästi ajatukset ajoittain harhailemaan.

Michelangelo Antonionin ensimmäisessä pitkässä ohjaustyössä mustasukkainen porvariston mies palkkaa etsivän varjostamaan vaimoaan ja setvimään tämän hämärää menneisyyttä, etenkin hänen vanhojen ystäviensä kohtaloita. Varomattoman tutkinnan vuoksi ystävien epäilykset kuitenkin heräävät, ja eräs mies vaimon menneisyydestä ottaa yhteyttä itse naiseen sillä seurauksella että he rakastuvat uudelleen, mikä saa rakkauden huumassa olevan parin suunnittelemaan kaiken alulle panneen miehen murhaa.

Noir-vivahteisen tarinan rikokselta vaikuttava tapahtuma on hahmoja eteenpäin vievä voima, mutta jännite elokuvaan syntyy henkilöhahmojen välisten rakkaussuhteiden kautta varsinaisen rikoksen sijaan. Mysteerisen rikoksen luoma uteliaisuus ja hahmojen epävarma tulevaisuus kannattelee elokuvan ensimmäistä tuntia vaivatta, mutta asioiden selvittyä ja hahmojen saatua määrätietoisuutta kiinnostus tarinaa kohtaan heikkenee lähinnä lopun hitauden vuoksi, viimeiset 40 minuuttia olisi voitu typistää puoleen. Näyttelijät vetivät roolinsa ehkä turhan hillitysti, mutta se toisaalta sopi teoksen pelkistettyyn tunnelmaan, jossa Antonioni on ihailtavasti saanut aikaan vahvoja jännitteitä ilman sen kummempia elokuvallisia tehokeinoja. Ohjaajan neorealismitausta dokumenttien parissa näkyy lähinnä elokuvan riisutussa yleistunnelmassa, tarina kun kertoo yläluokan elämästä ja näyttelijätkin ovat ammattilaisia. Edustavimmillaan elokuva oli ehdottomasti pitkissä ulkokohtauksissa, etenkin sateen satunnaisesti kastelemat kadut olivat miellyttäviä mustavalkoisessa särmikkyydessään. Lucia Bosèn puvustus ansaitsee myös erityiskiitosta. Kyseessä oli vasta ensimmäinen näkemäni ohjaus mieheltä, joten en osaa sanoa millä tavoin teoksen jälki vastaa miehen myöhempien arvostettujen töiden tasokkuutta.

Buster Keaton pesee kätensä veden alla, miekkailee miekkakalaa vastaan miekkakalalla, käy taistelun mustekalaa vastaan tikarilla, sekä pelastaa neidon kannibaaleilta sukelluspuvussa että ilman sitä! The Navigatorissa Buster, vaihteenvuoksi upporikas tyhjäpääpoika rakastuu ensisilmäyksellä naiseen ja haluaa tämän kanssa naimisiin. Erinäisten sattumusten myötä he päätyvät yhdessä yksistään laivalle, jossa kokevat monia seikkailuja.

Aasinsiltojen ja hämärien sattumusten värittämä sekava alku voi olla hankalaa seurattavaa, mutta kun laivalle päästään, meno rauhoittuu sopivasti. Vitsit eivät olleet pelkkää törmäilyä ja sekamelskaa, vaan esim. yläluokan turhamaisuudellekin irvailtiin. Yksittäisistä kohtauksista ensimmäinen yö laivalla on mainitsemisen arvoinen. Pelkkää iloitteluakaan elokuva ei ollut, vaan juoni oli mukaansatempaava, ja loppupuolella jopa jännittävä.

Mykkäelokuvissa musiikki näyttelee aina suurta roolia, ja nekin olivat tässä osuvasti valittu. Tunnelmaa luotiin myös tehokkaasti visuaalisin keinoin, ja kuvausjälki olikin lajityypille yllättävän monipuolista ja hienoa, sekä teknisesti taidokasta (esim. kohtaus veden alla). Suuri laiva miljöönä on hallittu ja hyödynnetty onnistuneesti. The Scarecrowsta tutut keittiön ”apuvälineistötkin” olivat mukana. Rönsyilevä tarina liikkuu hyvin luontevasti, ja juuri alle tunnin kesto takaa hektisen ja dynaamisen katseluelämyksen, tylsää ei pääse tulemaan.

Mukavan erilainen rakkausdraama. Poikkeuksellisen hyvä dialogi ja syvät, toisistaan vahvasti poikkeavat ja uskottavat hahmot hienoilla näyttelijäsuorituksilla takaavat viihdyttävyyden. Etenkin Owen ja Portman olivat loistavia. Hahmojen ajoittain oikukkaan käytöksen oikeuttaa erikoinen rakennevalinta, jossa tarinaan jätetään pitkiäkin aukkoja sen kummemmin ilmoittamatta. Arvaamattomat hahmot tekevät myös haikeasta elokuvasta alati yllätyksellisen. Itseään ja toisiaan ymmärtämättömät hahmot tuovat elokuvaan sen vahvan psykologisen vireen, joka saa pohtimaan heidän motiivejaan ja sitä, kuka heistä lopussa voitti tapahtumista mitään vai voittiko kukaan tai oliko kukaan onnellinen missään vaiheessa.

Closer osoittaa Nicholsin pystyvän edelleen hienoihin ohjauksiin, sekä miehen olevan uudistautumiskykyinen elokuvan yhdistellessä taiturimaisesti nykyaikaista indie-estetiikkaa ja ajattomampaa settiä ääniraitaansa myöten. Millään muullakaan osa-alueella ei ole mitään valitettavaa, ja kokonaisuutena tunnerikas elokuva kuuluukin genrensä parhaimmistoon näkemistäni 2000-lukulaisista.

Keaton esittää ihmisistä rintakuvia ottavaa valokuvaajaa, joka unelmoi filmikuvaajan ammatista. Erään neitokaisen kautta siihen avautuu mahdollisuus, mutta Buster tyrii homman toistuvasti, kunnes apina tulee apuun...

The Cameraman on heikoin näkemistäni Keatonin pitkistä elokuvista, mutta hyvä silti. Ensimmäiset puolituntia olivat tylsää seurattavaa ja esim. baseball -kohtaus melko turha. Romanssin roihahdettua kunnolla sai pätkä kaivattua lisäpotkua, huumoria alkoi vyöryä tuttuun tapaan poukkoilevan tarinan sekaan. Stuntteja ei juurikaan esiintynyt, eikä erikoistehosteita tai erikoisia lavasteitakaan hyödynnetty kovin usein, mutta tolkuttomuudessaan huvittavia kohtauksia löytyy. Keatonin kiinnostus kameroita, niiden toimintaa ja niiden luomia mahdollisuuksia kohtaan on vahvasti esillä. Yli tunnin mittaisena elokuva oli yllättävän pitkä, tarinan olisi voinut ehkä lyhyemmässäkin ajassa kertoa, mutta toisaalta kun alkua lukuunottamatta aika teoksen kanssa kului lähes huomaamatta, ei voi valittaa.

The Cameraman oli Keatonin ensimmäinen elokuva Metro-Goldwyn-Mayerin kanssa. Yhtiö alkoi myöhemmin rajoittaa rankasti Keatonin taiteellisia vapauksia, ja koomikko pitääkin siirtymistään MGM:lle uransa typerimpänä päätöksenä. Myös äänielokuvan mukaantulo ja kohoavat henkilökohtaiset ongelmat vaikuttivat negatiivisesti miehen uraan. Kameramiehessä mies ja tarina on kuitenkin samanlaisessa vedossa kuin aina ennenkin, minkä vuoksi elokuvaa pidetään hänen viimeisenä mestariteoksena joissain yhteyksissä.

Nuorten anarkistinen jengi asuu muiden telottavana kämäisessä kämpässään, kunnes yksi kavereista kaivaa lukion pihalta konekiväärin ja pari pistoolia. Näiden kanssa he uskaltautuvat ryöstämään kirkon nuorisosäätiön rahakuljetuksen. Ensin täytyy kuitenkin treenailla rannalla.

Elokuva on hyvin pitkälle samanlainen kuin muutkin näkemäni sarjan osat: rasittavaa sekoilua ja hassuttelua kieliposkella -periaatteella, mitään ei oteta liian tosissaan niin sisällön kuin toteutuksenkaan tasolla mutta valtava into paistaa läpi. Muihin Nora-neko rokkuihin nähden elokuva kuitenkin jaksoi kiinnostaa enemmän, ehkä juonen tehokkaan kolmijaon vuoksi, vaikka tyhjäkäynti veikin jälleen suurimman osan kestosta. Jalakasen kommentista huolimatta feministisyys ei tässä osassa ollut niin selkeää, kyseessä ei ollut lainkaan mikään moottoripyöräilevä naisjengi vaan sekasukupuolinen joutilaskööri. Lagasin kyllä aika rankasti elokuvan ensimmäiset puoli tuntia jolloin Kajin esittämä naismoottoripyöräilijä jengiin liittyi, joten varma en voi olla. Näyttelijöistä Kaji erottui tietysti jälleen parhaiten edukseen muiden säheltäessä eteenpäin asiaan kuuluvalla tavalla, rokkaavan psykedeelisen soundtrackin säestäessä matkaa.

Huomioiden että Selma Lagerlöfin (joka oli ensimmäinen kirjallisuuden naisnobelisti) kirjoittama alkuperäisteos syntyi tarpeeseen informoida kansalaisia Ruotsissa riehuneen tuberkuloosin vaaroista, on lopputulos Ajomies niin häikäisevän hieno monella alueella, että alkuperäinen tarkoitus tuskin nousee kovin olennaiseksi ainakaan nykykatsojan näkökulmasta. Tarina pyörittelee vaivatta mutta asiallisesti teemoja alkoholismista, perheväkivallasta, syyllisyydestä ja ylpeydestä ja anteeksiannosta. Ajomies on myös mainio tarina menneisyyden haamuista, kuinka ne aina vain palaavat niskaan hengittämään jossain vaiheessa. Pienet asiat vaikuttavat elämään, ja pikkuhiljaa niiden vaikutukset kertautuvat ja ulottuvat toisiin ihmisiinkin, ja näiden muutosten muuttamiseen tarvitaankin jo suuria voimia tai muuten koko homma lopulta romahtaa. Katumus ja asioiden korjaaminen on kuitenkin mahdollista, kuoleman jälkeenkin.

Itse elokuvakin on aivan upea, aavemainen tunnelma vangitsee mukaan. Takaumien ja haamujen painajaismaisen kolkko maailma on toteutettu onnistuneesti kaksoisvalotusten ja vahvojen sävytysten avulla. Elokuva sisälsi lukemattoman määrän yksittäisiä hienoja ottoja, ja musiikkipuolella Tartan Videon julkaisussa KTL-yhtyeen uhkaavista huminoista ja painostavista kuminoista koostuva soundtrack sopii taustalle yllättävän hyvin, tehostaen elokuvan hämärän rajamailla liikkuvaa tunnelmaa. Pääosien kaksi miestä ja kaksi naista tekevät mahtavaa työtä, traagisten roolien näytteleminen on vaikeaa, mutta kukaan ei vedä överiksi. Etenkin Sjöström itse tekee uskomatonta työtä ristiriitojen täyttämänä, sisältä rikkonaisena mutta ulkoa kovapintaisena katkerana vanhana miehenä.

Jollain tasolla huvittava piirre oli tuonpuoleiseen siirtyneiden, esim. ajomiehenä toimineen Georgesin inhimillisyys samaan tapaan kuin Kuolema Seitsemännessä sinetissä, kaikenlainen liioitteleva synkkyys oli riisuttu pois, ihmisiähän hekin ovat. Davidin hahmo toi myös mieleen Mansikkapaikan Isakin muutenkin kuin näyttelijänsä puolesta, ja väitetäänpä että kirveen ja oven kohtaaminen Hohdossa olisi kunniaosoitus eräälle Ajomiehen vaikuttavista kohtauksista.

Omalla kohdallani Rare Exportsin toimivuus kaatui Pietari -hahmoon. Onni Tommela ei sinänsä näytellyt erityisen huonosti, mutta hänen vuorosanansa eivät usein vain sopineet hänenkaltaisen lapsen suuhun ja etenkin hänen käytös esim. loppukohtauksessa meni jo täydellisen epäuskottavaksi. Pietarin näkökulmaan keskityttiin ehkä liikaa, huomattavan paljon viihdyttävämpää kun oli seurata urpojen äijien tohelointia ja pukkikauppoja. He myös istuvat paremmin kaamokselliseen taustaansa, elokuvasta kun tuli mieleen vahvasti Fargon tyylinen tummanpuhuva komedia, jollaiseen Pietarin lapsenmaailma tuo ikäviä ”valopilkkuja” puvustusta myöten.

Näiden kahden maailman vuorovaikutuksessa ei mielestäni päästy tasapainoon alle puolitoistatuntisessa elokuvassa, mikä tuo kaksi ongelmaa. Runsas kiroilu, jonkinasteinen väkivalta ja toiminta sekä kauhuelementit ja karu yleisilme viittaisi vanhemman väen elokuvaan, mutta vastapainona oli sitten joulun pelastava lapsisankari omassa taianomaisessa seikkailussaan, joka ei ainakaan minuun vedonnut yhtään. Jotkut tietysti voivat oman menneisyytensä kautta samaistua lapseen, joka menettää uskonsa joulupukkiin ja kohtaa maailman pahuuden osoittaen myös määrätietoisuutta sen edessä. Toinen ongelma liittyy elokuvan lajityyppiin, komediana kun se ei ollut erityisen hauska, toimintana kyllä suoraviivainen mutta liian rauhallinen, eikä se lapsenmielisyytensä vuoksi toiminut oikein jännärinäkään (esim. kliimaksista puuttui kaikki jännite). Elokuvan olisi kannattanut panostaa täysillä rahapulassa olevan mieskolmikon toilailuihin ja kyllästää tarina mustalla huumorilla sekä olla rohkeammin roisi ja omaleimainen sen sijaan että tukea haettaisiin tyypillisistä koko perheen seikkailuelokuvista.

Omaperäinen elokuva on tietysti idealtaan ja miellyttävän erilainen kotimainen tuotos. Alkuperäisten lyhäreidenkään näkeminen ei haitannut, koska tarina oli tässä niin erilainen. Kansainvälisittäin pienen budjetin tuotoksessa on tuotantoarvot kohdallaan, elokuva on kauttaaltaan teknisesti laadukas ja yksittäisten kohtausten rakentelu on onnistunutta, eikä kokonaisuuden hallitsemissakaan Helanderilla ole suuremmalti ongelmia ensimmäisen kokopitkänsä kanssa. Jotkut cgi-tehosteet olivat tosin rumia ja kameralla oli tapana seilata hitaasti johonkin suuntaan vähän joka kohtauksessa.

Let It Be on dokumentti The Beatlesin Get Back (myöh. Let it be) -albumin työstämisestä. Kivuliaiden White Album -sessioiden jälkeen McCartney ehdotti yhtyeen palaamista juurilleen yksinkertaisen musiikin pariin. Lukuisten päällekkäisäänityksien ja efektien käytön sijaan yhtye toimisi taas yhtyeenä. Hän uskoi tämän parantavan yhtyeen yhteishenkeä. Lisäksi McCartney ehdotti yhtyeen aloittavan taas keikkailun, tai ainakin yhden konsertin tekemisen uuden albumin kappaleilla.

Let It Ben alkuperäisenä tarkoituksena oli toimia konsertin TV-taltioinnin kylkiäisenä tv-dokkarina, mutta kun suunnitelmat livekonsertista kariutuivat, tuli dokumentista itse elokuva. Erikseen kuvausta varten rakennetussa studiossa kaikki ei mennytkään niin kuin McCartney oli visioinut, riitoja oli yhtä paljon kuin ennenkin ja jäsenet tunsivat olonsa tukalaksi kameroiden tallentaessa heidän jokaisen liikkeensä. Ajatukset elävälle yleisölle esiintymisestä toteutuivat lopulta kun yhtye päätti heittää keikan Apple-yhtiön rakennuksen katolla.

Suurimman osan elokuvan kestosta vie biisit, mutta mikäs siinä kun ne ovat hyviä. Sitä kuuluisaa riitelyäkään ei juuri näy, eikä jäsenten välit erityisen kireät vaikuta olevan vaikka niin väitetään. Pahimmat riidat kai sitten jätettiin pois filmiltä, mutta tiettyä väkinäisyyttä miesten yhteistyössä oli havaittavissa. Eloton Yoko Ono oli läsnä joka sessiossa ja jokaisella alkoi olla omatkin projektit yhä enemmän mielessä. Elokuvan huippukohta eli kattokeikka oli odotetusti parasta antia. Ihmiset kiipeilevät talojen katoille nähdäkseen yhtyeen paremmin ja sekoittavat liikenteen katutasolla. Mielipiteitään antavat stereotyyppiset kansalaiset ovat kuin suoraan Monty Pythonin sketsistä, piippua polttelevat herrasmiehet antavat ympäripyöreitä analyyseja ja mummot ihmettelevät mistä on kyse. Lopulta poliisit tulevat paikalle ja vaativat konsertin keskeytettäväksi, mutta yhtye jatkaa soittamista.

Yhtyeen faneille dokumentti on luonnollisesti antoisa ja viihdyttävä, satunnainen katselija tuskin yhtä paljon irti saa.

Omaperäisessä romanttisessa scifielokuvassaan Alain Resnais jatkaa aiemmista töistä tutuksi tulleilla teemoilla ajasta ja ihmisen muistista.

Claude Ridder valitaan koehenkilöksi tieteelliseen kokeeseen. Itsemurhaa yrittänyt laitospotilas on ihanteellinen valinta, sillä hänellä ei ole mitään menetettävää. Claude aiotaan lähettää aikakoneella menneisyyteen ensimmäisenä ihmisenä, aiemmin testi on suoritettu onnistuneesti hiirten kanssa. Jo alussa jotain menee kuitenkin pieleen, ja Claude jää sinkoilemaan menneisyyteensä, eläen sattumanvaraisia hetkiä viimeisimmän vuoden ajalta, palaen aina vain hetkeksi aikakoneeseen nykyaikaan. Satunnaiset, korkeintaan parin minuutin kestoiset hetket Clauden menneisyydessä muodostavat elokuvan leipäsisällön ja erikoisen rakenteen.

Resnais on ottanut tietoisen irtioton perinteisestä scifistä, eikä hän edes yritä tehdä tieteellisesti tai teknisesti uskottavaa elokuvaa. Omalaatuisen aikakoneen toimintaperiaatetta ei selitetä lainkaan, tiedemiehet ovat alati hyvin epävarmoja ja laboratoriokin on tunkkainen kellari jonne on hätäisesti kasattu muutamia tietokoneita. Lisäksi yksityisen instituutin projekti on muutenkin niin uskomaton että sen salassa pitäminen tuskin olisi mahdollista todellisuudessa. Resnais on kuitenkin realistinen siinä, että hän ymmärtää ajan luonteen oikein materian tilana tietyllä hetkellä eikä minään tilavuutena jossa voi olla. Claude ei voi muuttaa menneisyyttä, hän voi vain elää sitä uudelleen tismalleen samalla lailla, ollen tietoinen asiasta vasta nykyisyydessä, aikakoneessa. Jos Claude säilyttäisi olevaisuutensa aikakoneessa, voisi matkailun periaatteessa mieltää jonkinlaisen ajatusmatkailun tasolla, että Claude läpikävisi vain muistojaan, matkaten sillä tavoin menneisyydessä. Kaikkien aistihavaintojen filmimäinen tallentuminen aivoihin on kai mahdollista, joten matkailuun sinänsä ei mitään erikoista koppia tarvittaisi. Clauden kehon yhtäkkiset katoilut ja ilmestymiset aikakoneessa sekä lopun materialisoituminen maalle kuitenkin tuhoavat tämän ajatuksen.

Toisaalta tieteellinen kehystarina ongelmineen jää toissijaiseksi olennaisen eli rakkauden edessä. Perimmiltään Je t'aime je t'aime on kivulias rakkaustarina mielisairauksista, kuinka yhden naisen ongelmat ajavat häntä auttamaan kykenemättömän miehenkin vastaavaan tilaan.

Tarinan sirpalemainen koostaminen on rakenteellisesti periaatteessa paljon hankalampi kuin jossain Mementossa tai Irreversiblessä, mutta Resnais kykenee setvimään tilannetta katsojalle täysin ongelmitta, vaikkei tapahtumat seuraa toisiaan millään logiikalla. Tapahtunut selviää kuin muistinmenetyksen kärsittyä, pikkuhiljaa ja runsaalla toistolla. Kaikkiaan sirpaloidun ajan kerronta on äärimmäisen mielenkiintoinen kokeilevuudessaan, ja hämmentävä toimivuudessaan, hieman vastaavanlaisia keinoja käytettiin pienemmässä mittakaavassa myös elokuvissa Enter the Void ja Perhonen lasikuvussa. Sekavastikin selviävään juoneen pystyy uppoutumaan ongelmitta, ja kun suuri osa sisällöstä on arkisia tilanteinta, joissa ihmiset ovat luontevimmillaan, saa hahmoista paljon irti ja heihin syntyy syvät suhteet, niin että Clauden elämän dramaattisen historia teho koskettaa.

Resnaisin aiemmista töistä muistamiani hienoja kamera-ajoja ei tässä nähdä. Tyylittelyä on vain vähän alkupuolella parissa hienossa asettelussa ja yhdessä autolla ajelussa, muuten mennään draaman ja tarinan ehdoilla. Tieteelliseltä kannalta ongelmia oli paitsi sisällössä myös lavastuksen osalta, etenkin varsinainen aikakonekompleksi kammioineen tuntui olevan toteutettu aidan matalimmasta kohtaa. Itse aikakone oli varmasti suurin outolintu, kenties sen oli tarkoitus olla jonkinlainen biologinen versio. Ihmetystä herätti sekin, ettei esimerkiksi trikkikuvia osattu tehdä nätisti niin että kuvan kohde (Claude tai hiiri) vain yksinkertaisesti häviäisi ilman lavasteen tai kameran heilumista.

Elokuvassa olisi ollut potentiaalia tematiikan syventämiseen, tarinan hidas avautuminen ainutlaatuisella tavalla suhteessa henkilöhahmoihin kun olisi tarjonnut keinoja johonkin vielä enempään. Nyt normipitkänäkin elokuva tuntui päättyvän liian nopeasti ja tarjoten omien havaintojeni mukaan selvennyksen vain traagiselle rakkaustarinalle, kiehtova scifikehys ei saanut mielikuvitusta liikkeelle.

Ebola Syndrome on huikea. Elokuvan ehdoton valttikortti on monipuolinen sisältö, Hongkongista Etelä-Afrikkaan yltävä tarina kun sisältää runsaasti verimässäilyä, vaarallisia viruksia, savannin villieläimiä, alkukantaisia heimoja, kannibalismia, eläimien tappamista, perhedraamaa, seksiä, väkivaltaa ja lisää verellä mässäilyä. Kokonaisuus pysyy kuitenkin kokoajan sopivasti hallinnassa ja elokuva etenee hämmentävän kitkattomasti, seuraavaa käännettä ei koskaan osaa arvata mutta niiden tapahduttua ne tuntuvat täysin luontevilta. Kokonaisuutena elokuva on varmasti yksi kiehtovimpia ja hurmaavimpia näkemiäni kaikessa vastenmielisyydessään ja vastuuttomuudessaan. Sisällön läpi luoviva Anthony Wong on pääroolissaan loistava härskinä antisankarina, joka ei turhia aikaile ajaessaan omaa etuaan.

Terra em Transe on kommentti tuotantomaansa Brasilian ja samalla yleisemmin etelä-Amerikan poliittisesti epävakaalle tilalle 60-luvulla. Puuduttava kuvaus kertoo kuvitteellisen Eldoradon valtion poliittisesta valtataistelusta, jota korruptoituneet ja ahneet valtaapitävät hallitsevat. Kurjuudessa eläviä kansalaisia ei juuri kuunnella, ja heidän edustajallaan ei ole mahdollisuuksia valtaeliittiä vastaan. Toisaalta myös heidän edustaja, kuten kaikki muutkin, paljastuvat pohjimmiltaan samanlaisiksi ja pessimistinen loppu tuntuukin ehdottavan että koko järjestelmä tulisi tuhota ja rakentaa uudelleen jotta olot paranisivat.

Saattoi johtua vain olotilastani, mutta elokuva ei napannut yhtään aiheensa puolesta eikä sen käsittelykään herättänyt kiinnostusta elokuvan aikana. Sanomaa taottiin puuduttavuuksiin asti, kerronta oli toistavaa ja hitaahkoa, eikä ohuista henkilöhahmoista jaksanut välittää. Osa omaperäisitä tyyliratkaisuista ei myöskään toiminut kovin hyvin etenkään mitä ääniraitaan tulee. Tekniseltä kantilta ei löydy muuten mitään valitettavaa, ja etenkin miellyttävästi mukanaolon tunnetta luova lähikuviin panostava käsivarakuvaus auttoi kestämään elokuvan läpi.

Kadonneen maailman soturissa maailma on jakautunt osiin. Johtajansa Prossorin johdolla fasistinen omega-kongressi pitää kansaa vallassaan vahvasti aseistetun ja runsaslukuisen armeijansa voimin. Heitä vastustaa vain Uusi tie -niminen kapinallisjoukko, ja lisäjännitettä kuvioon tuovat ympäri maata harhailevat palkkionmetsästäjät, joiden ainoa tavoite on säilyä hengissä.

Robert Gintyn esittämä nimetön mottooripyöräilijä ajaa epähuomiossa kallioon pahki ja päätyykin illuusioseinän läpi Uuden tien päämajaan. Siellä hänet julistetaan "valituksi" ja tyttö nimeltä Nastasia uhkaa ampua sankarimme alavarustuksen tuusan nuuskaksi, ellei hän pelasta professori -isäänsä jonka kongressi on kaapannut. Sankarimme suostuu ja lähtee pelastamaan isukkia, mutta paluumatkalla tytär jää kyydistä. Pelastaakseen vuorostaan hänet, täytyy Uuden tien yhdistää voimansa palkkiometsästäjien kanssa...

Elokuvan juonta vievät eteenpäin lähinnä onnenkantamoiset ja sattumat, joita lakonisia kommentteja heittelevä sankari kohtaa. Vaikka hän kohtaa matkallaan tappavia hämähäkkejä, lepakoita, mutantteja, pienen armeijan ja lyömätöntä teknologiaa, ja joutuu vieläpä päihittämään paljain nyrkein aikansa taitavimmat soturit, ei hän kovana jätkänä saa naarmuakaan.

Kuten monet muutkin lajitoverinsa, Kadonneen maailman soturi yrittää pienen budjetinsa puitteissa mallintaa luojiensa suureelliset visiot sellaisenaan päätyen kämäiseen lopputulokseen, jossa elokuva jää pikemminkin erinomaisen harrastelijafilmin tasolle kuin yltäisi oikeasti edes keskitasoiseen lopputulokseen. Laskettelulasein varustetut sotilaat, heidän suuri tukikohtansa, sankarin sympaattinen ajotietokone, suureelliset räjähdykset ja sortovallan vastaiset teemat ovat sinänsä kunnossa, mutta toteutuksensa myötä ne jäävät vain katsojaa huvittavalle kalkkunatasolle. Etenkin poikkeuksetta räjähtävät autot, nolot yritykset draamaan, ajotietokoneen ja sankarin kommentit sekä lopun käsittämätön yhteislaulu tarjosivat huumoria. Aidosti positiivista oli kuitenkin ässä teemamusiikki ja ajoittain mielenkiintoiset kuvakulmat.

Tämän elokuvan komeutta kuvaillessa eivät mitkään ylisanat riitä, joten en sitä tee. Zimmerin musisoinnit sijoittuvat luontevasti jokaiseen kohtaukseen eivätkä nouse kuvallisen ilmaisun ylle vaan tukevat ruudun tapahtumia. Pitkä kestokaan ei haittaa, monipuolisen sisällön kautta elokuvaan jaksoi keskittyä kokoajan. Näyttelijät hoitavat homman täydellisesti ja isoja nimiä vilahtelee sivurooleissakin. Malick on kovan luokan tekijä, ei juuri kukaan osaa tehdä näin taidokkaasti elokuvaa.

Elokuvan paljon puhutut filosofiset teemat jäivät joko tavoittamattomiini tai olivat niin peruskauraa että ainakin elokuvan aikana ne suodattuivat läpi. Sodan järjettömyys ja turhuus, sen inhimillinen elementti ja empatiaa vastaan käyvät ihmiset, sekä sankaruuden illuusio ja sodan suorittamisen yksilökeskeinen näkemys ja sodan heidän muuttamat maailmankuvat ovat tässäkin teoksessa läsnä, mutta ne voidaan vetää esille hyvin monessa muussakin sotaelokuvassa. Erilaisten yksilöiden kautta sodan vaikutuksia tarkastellaan useasta näkökulmasta ja myös vihollispuolta kuvaillaan asiallisesti. Ainutlaatuisen Malickin teoksesta tekeekin sen runollinen symboliikka, pommin räjähdyksen perään kun näytetään auringossa lentelevää perhosta tai sotatantereen tuulessa huojuvaa niittyä. Luonto ei välitä vaikka ihminen sotii. Sodan dramaattisuus katoaa, taukoja käytetään ja tilanteet ovat lähes arkisia tiukassa realismissaan, vaikka edelleen tuho järkyttääkin mieltä ja ihmiskohtalot koskettavat. Malick hylkää sodan ihmeellisyyden ja hyväksyy sen osaksi ihmisluontoa kuin Kubrick ikään, tiukan paikan tullessa reviireistään taistelevat olennot välittävät vain omasta olemassaolostaan, minkä varjolla he kykenevät toistensa tuhoamiseen. Poikkeuksen tässä tosin tekee Witt, joka suoritti käytännössä itsemurhan ojentaessaan aseensa vihollista kohti. Hänen tekonsa selittää hänen alkumonologinsa, jossa hän kertoo haluavansa kuolla kuten äitinsä, ilman pelkoa ja sen hyväksyen. Wittistä hetki tuntui sopivalta, ja hän pystyi lähtemään koska oli elänyt täyteläisesti kunnioittaen kaikkea olevaa ja elävää, nähden luonnon kuten katsoja näkee sen Malickin elokuvassa, jonain ihmeellisenä, vaikka kuvat ovatkin tavallisia sinänsä.

Semihauska ja yltiöseko supersankariraina, jossa Japaniin hyökkää avaruudesta lohikäärmekuningatar, joka maanalaisen monsteriarmeijansa kanssa aikoo vallata maapallon. Apuun otetaan huipputeknologiaa, kun eräälle tyypille asennetaan rautaa lihaksiin ja hänestä tulee Super Inframan. Juonenkuljetus perustuu kaikenlaisiin löyhiin sattumiin ja typeryyksiin, lavastus ja puvustus on ihanan kökköä ja meininki muutenkin sekava. Tappelut toistavat itseään ja englanninkieliset dubbaukset ovat hulvattomia typeryydessään. Paras kohtaus oli järvitaistelu ja lopun kumimiehet, muuten taistelut olivat melko perusmätkintää lukuunottamatta Super Inframanin kikkoja. Soundtrack oli jees ja näyttelijät suhtautuivat elokuvaan tarvittavalla vakavuudella. Elokuvaa olisi voinut ehkä tiivistää, hieman lyhyempänä paketti olisi ollut jykevämpi ja iskevämpi, nyt loppupuolen taisteluissa ajatus alkoi jo harhailla.

"Gentlemen. The situation at this time is so serious that it's the worst in human history."

Freaks on teemoiltaan humaani elokuva. Aluksi friikkeihin suhtaudutaan hyväntahtoisesti, heidät kuvataan samanlaisina ihmisinä kuin muutkin, toki psyykkisten ja/tai fyysisten puutteidensa rajoissa. Heistä pilkkaa tekevät sirkuksen normaalit jäsenet nähdään joviaaleja tepastelijoita hirveämpinä, vaikka yhtä lailla heidänkin käytöksensä on hyvin inhimillistä. Lopussa kamelin selän katkettua armottoman koston tekevät friikit madaltuvat itsekin hirmutekojen tasolle, kun heidät on siihen pisteeseen ajettu. Ihmisen luontoon kuuluu vahvempien myötäily, mutta jossain vaiheessa pienemmät nousee suurempia vastaan. Oli miten oli, jonkinlaisena loppukaneettina elokuvan voisi nähdä pitävän kaikka ihmisiä pohjimmiltaan samanlaisina hyvine ja huonoine puolineen.

Browning osoitti jo The Unknownissa kykenevänsä luomaan traagisia tarinoita rakkaudesta nopeassa ajassa, ja niin myös reilun tunnin mittaisen Freaksin vetävänä voimana toimii rakkauden sokaisemat ihmiset. Sirkuksen monet kasvot pitävät elokuvan ilmeen alati tuoreena, Browning oli ilmeisesti nähnyt vaivaa mahdollisimman kirjavan näyttelijäjoukon eteen. Näiden friikkien myötä elokuvaan tulee myös sen lievä eksploitatiivinen aspekti, raajansa menettäneiden, kitukasvuisten tai epämuodostuneiden ihmisten tuijottelu kun on täyttä sosiaalipornoa. Kuten Cleoa luonnollisesti iljettää juoda samasta astiasta kuin friikit, on katsojallekin normaalia pällistellä näitä luonnonoikkuja. Browning on onneksi kuvannut heidät mahdollisimman uskottavasti inhimillisinä olentoina, eikä lähtenyt minkäänlaiseen naiiviin säälittelyyn tai loukkaavaan esillepanoon.

Rohkea ja koskettava elokuva tietenkin ymmärrettiin väärin ja moraaliin vedoten kiellettiin vähän kaikkialla.

Alkuviehätyksen jälkeen persoonallinen psykedeliaklassikko junnailee turhan paljon, etenkin Fondan hallut ovat suurimmaksi osaksi tylsää seurattavaa eikä talossa heiluminen kiinnosta muutenkaan. Fondan karatessa kaupunkiin elokuva alkaa kuitenkin jo oikeasti viihdyttää, ja esimerkiksi pesulakohtaus oli aidosti hauska. Yökerhokohtauksen kesto pysyy vielä siedettävällä tasolla, mutta lopun leikkaushelvetti alkaa taas tylsistyttää. Huvittavat näyttelijäsuoritukset ja hyvä soundtrack kuitenkin pelastavat paljon. Rohkea asianmukaisten lavasteiden ja efektien, kuten erilaisten kuvien ja värien heijastaminen näyttelijöidenkin päälle, käyttö ei myöskään käänny missään vaiheessa elokuvaa vastaan vaan tehostaa tunnelmaa. Kieli poskella yhdestä näkökulmasta tehty Trippi onnistuu tallentamaan olennaisen aiheestaan ja aikakaudestaan.

Melko mitäänsanomatonta pyörittelyä. Tavanomainen tarina jossa urbaani mies saa tarpeekseen nykyajan monimutkaisesta yhteiskunnasta oravanpyörineen ja päättää ottaa siitä irtioton, yllättyen siitä kun kaikki ei menekään niinkuin toivoi. Jonkinlaisen onnen hän sitten saavuttaa yksinkertaisessa laitoksessa, vankilassa. Teemat ovat perinteisiä eikä niistä saatu oikein mitään irti, eikä elokuva muutenkaan häikäise oikein millään osa-alueella.

Viktoriaanisen ajan viimeisille vuosille sijoittuva mysteeritarina kertoo Australialaisen tyttölyseon oppilaista ja opettajista, jotka päättävät tehdä huviretken läheiselle erikoiselle kalliomuodostelmalle. Iltapäivänokosten jälkeen retkikunta huomaa, että osa jäsenistä puuttuu – eikä kukaan tiedä miksi.

Joan Lindsayn romaaniin pohjaava elokuva iskee ensimmäisenä silmään kauneudellaan. Australian ainutlaatuinen kuivasta ja karusta rehevään ja monipuoliseen vaihteleva luonto tarjoaa erinomaisen miljöön aikakauden tuhlailevalle muodille. Rämeikössä luontevasti sujahtelevat silinterit ja päivänvarjot ovat epäsoinnussaan ilo silmälle. Parhaiten ympäristöönsä kuuluvat kuitenkin tyttökoulun valkoharsoiset kasvatit, jotka puikkelehtivat kallioiden välissä kuin aaveet. Kuvauksessa on myös laadullisesti heikompia kohtia, mutta ajoittain samana vuonna valmistuneen Barry Lyndonin mieleentuova kuvallinen ilmaisu unhoittaa pian moiset. Pahaenteisen lumoava teemamusiikki virittää katsojan mysteerin vaatimalle taajuudelle, saaden mielikuvituksen laukkaamaan. Ääniraidan käyttö on muutenkin täydellisen hallittua, esimerkiksi kauhun elementit saadaan tarpeen vaatiessa välittömästi esiin. Kaikkiaan äänen ja kuvan saumaton yhteispeli (yhdessä kauniiden näyttelijöiden kanssa) tekee elokuvasta erittäin miellyttävän esteettisen elämyksen.

Hahmotyöskentelyssäkään ei ole jätetty mitään sattuman varaan, vaan syvyyttä löytyy jokaisesta aina muutamaan kertaan näkyviä sivuhahmoja myöten. Koulun oppilaat tosin olivat hyvin stereotyyppisiä, mutta sellaisia nuoret usein ovatkin. Näyttelijöistä vahvimpaa työtä tekivät koulun henkilökuntaa näytellyt naisväki, erityisesti Helen Morse empaattisen ja naiivin opettajan roolissaan ja Rachel Roberts koulunsa maineen menettämistä pelkäävänä rehtorina.

Tarina kulkee eteenpäin sopivalla tahdilla pitäen alati jännitystä yllä, mutta samalla varoen liian hidasta etenemistä. Viimeiset minuutit oli ehkä liaaksi pitkitettyjä, mutta muuten valitettavaa ei ole. Viisi tähteä on oikeutettu, sillä tätä elokuvaa ei olisi voinut paremminkaan tehdä.

Sunshine on jo lähtökohdiltaan niin typerä että tekee mieli itkeä. Jotenkin ihmeellisesti maailman tiedemiesyhteisö on tulevaisuudessa degeneroitunut niin, että he ovat kokeneet järkeväksi lähettää Manhattanin kokoisen ydinaseen auringon sisälle, jotta ”sammumaisillaan” oleva tähti saataisiin elvytettyä. Jostain ihmeen syystä avaruuteen päätettiin myös lähettää operaation vaarantavia sooloilevia humanisteja, ja muutenkin elokuva oli pullollaan amatöörimäisiä virheitä. Vaikka emme huomioisikaan jonnekin kadonnutta tietoa tähtien käyttäytymisestä ja muita ”pikkuseikkoja”, ei elokuva silti ole erityisen hyvä. Etenkin loppupuolla homma menee vahvasti reisille, rytmitys sekoilee eivätkä kokeelliset leikkaukset ja pysäytyskuvat toimi. Soundtrack on avaruushuminoita lukuunottamatta tehoton tai tyylitön, näyttelijäsuoritukset ponnettomia eikä hahmoihin saanut oikein otetta. Heidän syventäminen ja taustoittaminen olisi toisaalta vaatinut lisää kestoa, mikä ei myöskään olisi välttämättä ollut toimiva ratkaisu. Sekavan trilleröinnin ja löyhän yleisotteen myötä teoksen teematkin jäävät katsojalta unohduksiin. Varauksetta kehuja voikin antaa vain visuaalisuudesta, komeasti toteutettu kosmisen skaalan miljöö on aina kaunista katseltavaa.

Jim Jarmuschin esikoisohjaus on erinomainen slice-of-life -elokuva ympäri New Yorkia ajelehtivasta työttömästä nuoresta. Erityisesti visuaalinen jälki on kauttaaltaan ihailtavaa ja on selvästi elokuvan vahvin puoli jokaisen miljöön ja kohtauksen tukiessa kokonaisuutta. Itsetarkoituksellinen no-wave -liikkeen mukainen tunnelmaa ja ensivaikutelmaa korostava juoneton tarina ei varmasti kaikkia sytytä, mutta itse nautin suuresti lyhyen elokuvan rauhallisesta tahdista ja arkisista, realistista tilanteista. New Yorkin likaisenharmaat tyhjät laitakadut avautuvat katsojalle sellaisena kuin ne ovat, ja John Lurien kumisevat ja hitaat taustamusisoinnit korostavat pysähtyneisyyttä. Lähes surrealistisia elementtejä elokuvaan tuo raunioituneissa taloissa majailevat sotaa pelkäävät ihmiset. Ensimmäistä kertaa valkokankaalle tallennettu Chris Parker on myös uskottava pääosassaan tavanomaisesta elämänpolusta kieltäytyneenä ja suuntaa hakevana nuorena, eikä muillakaan käytännössä amatööreistä koostuvasta näyttelijäjoukossa ollut ongelmia. Kaikki muutkin osa-alueet rytmityksestä puvustukseen on hallittu.

Tetsuon sekava, intensiivisesti läheltä kuvattu ja nopeudeltaan jyrkästi vaihteleva, stop-motioniakin soveltava industriaalisoundein rytmitetty visuaalinen puoli on varmasti elokuvan parasta antia. Kuvasto on yhtäaikaa kiinnostavaa, häiritsevää, jopa rasittavaakin mutta sopii silti täydellisesti hillittömään kostotarinaan raudaksi muuttuvista miehistä. Teräksen ja lihan yhtymisessä irvokkaaksi muotopuoleksi ei ole mitään kaunista, verta ei säästellä kun ruoste valtaa ihmisen ruumiin ja sielun. Runsas seksipitoisuus porakonepeniksineen oli myös melko hämmentävää materiaalia.

Kestoa on juuri sopivasti ainekseen nähden, loppupuolella tosin sekavaa heilumista olisi voinut vähentää reilustikin. Alun metrojuoksenteluissa mustavalkoinen ja hikinen kuvallinen ilme pääsee parhaiten oikeuksiinsa, raudan ja johtojen kanssa telmiessä kameratyöskentely oli usein turhankin epätasaista, sillä kenties peiteltiin sinänsä kyllä onnistuneiden tehosteiden jälkeä. Parhaimmillaan adhd-kuvaus onnistui huimaamaan, huonoimmillaan se vain ärsytti. Kokonaisuutena teoksesta jää lähinnä pöllästynyt fiilis, kiinnostavan painajaismaisen kuriositeetin lisäksi fyysisestä elokuvasta ei paljoa irti saanut.

Paul Thomas Andersonin mukaan Magnolian rakenne noudattaa samaa kaavaa kuin Beatlesin kappale A Day in the Life, joka pikkuhiljaa kasaa itseään, sorruttaen taas itsensä ja niin edelleen. Samaan tapaan monisyinen elokuva tuntuu olevan yhtä aaltoilevaa kliimaksia. Loputtomien lupailujen jälkeen mitään substanssia ei kuitenkaan anneta. Mutta ei ole tarvekaan. Vaikka Magnoliaa voi perustellusti pitää keinotekoisen elokuvatarinoinnin malliteoksena, elokuva antaa kuitenkin niin suuren katarsiksen, myötäelämisen tarinaan, että jo se yksin riittää.

Jo Boogie Nightsissä Anderson osoitti taitonsa tarinankertojana, ja yhtä vankasti ja tunnerikkaasti myös Magnolia nelistää. Yli kolme tuntia on aina hirveä kesto elokuvalle, mutta Magnolian tahti ei väsy missään vaiheessa. Konstailematon ja laadukas kameratyöskentely keskittyy olennaiseen eli ihmisiin, ja isoista nimistä koostuva näyttelijäkaarti kantaa saamansa vastuun ongelmitta. Väkevän draaman haikeaa puolta korostaa Aimee Mannin surumielisen kaihoisa ja popahtavan melodinen musiikki, jonka lumoissa edes typerä yhteislaulukohtaus ei liikaa häirinnyt.

Rönsyilevässä tarinassa voi hyvinkin piillä jokin yhteinen teemakin, useita pienempiä henkilöitä jotenkin yhdistäviä teemoja sitten riittää yksinäisyydestä kariutuneisiin ihmissuhteisiin, lapsimoosekseen, huonojen vanhempien ja etenkin isien kauaskantoisista vaikutuksista lapsiin, ja aina ympäristön ja menneisyyden määräävään vaikutukseen elämässä yksilön näennäisestä vapaudesta huolimatta. Näistä keskeisimpiä ovat kenties viimeksi mainitut, mistä indikoi myös juonen taustalla hengittävä erilaisiin sattumiin ja epätodennäköisiin tapahtumiin liittyvä teema. Ihmeellisessä maailmassamme erilaiset jäljeenpäin tarkasteltuna järkevät, mutta tapahtumahetkellään odottamattomat ja sattumanvaraiset, kaiken aikaa tapahtuvat pienet asiat muovaavat elämäämme, mutta huomaamattomuutensa vuoksi ne eivät vaikuta niin merkittäviltä tai ihmeellisiltä vaikkapa taivaalta satavien sammakoiden rinnalla.

Aliarvostetussa komediapätkässä Grant näyttelee mainoslauseita työkseen keksivää perheenisää Jimiä, joka kyllästyy Manhattanin ahtaisiin vuokraluoliin ja päättää vaimonsa kanssa rakentaa oikean unelmatalon maaseudulle. Kaupunkilaisparin omaleimaiset suunnitelmat eivät käy toteen kuitenkaan ongelmitta, työmaalla kun sattuu jos jonkinlaista ja rahasta on kokoajan pulaa. Kun vielä lakimiesystävä käy liian tuttavalliseksi vaimoa kohtaan ja iskeviä mainoslauseita tulisi suunnitella, alkaa Jim olla tulisilla hiilillä.

Sekamelskahuvilan tarjoamat kommellukset varmasti koskevat ainakin kaikkien talonrakennukselle tuttujen nauruhermoon, eikä ihme, sillä elokuvan käsikirjoitus pohjaa Eric Hodginsin samannimiseen kirjaan jonka hän on kirjoittanut omien ongelmallisten talonhankkimiskokemustensa pohjalta. Tilanteet ovat tietysti äärimmilleen viritetyn sukkelia, mutta homma pysyy alati järkevänä niin hahmojen kuin tarinankin osalta. Komediana elokuva vakuuttaa jo ensimmäisestä kohtauksestaan, ja yhtä tasokkaana meno jatkuu loppuun asti. Cary Grant on loistava pääroolissaan hillityn charmikkaana ja hömelönä touhuilijana.

Alunperin Haneke halusikin tehdä Funny Gamesista juuri yhdysvaltalaiselle yleisölle suunnatun, johtuen maan väkivaltaläheisestä kulttuurista ja erilaisten psykopaattien sun muiden värittämästä historiasta. Elokuvan hyväkäytöksisissä ja sivistyneissä Paulissa ja Peterissä onkin havaittavissa yhteyksiä Leopoldiin ja Loebiin. Pientä itävaltalaisfilmiä ei kuitenkaan maailmalla huomioitu, ja niinpä hän väsäsi yhdysvalloissa suurien nimien tähdittämän kohtaus kohtaukselta samanlaisen remaken.

Hieman poikkeavaan miljööseen sijoitettu tarina on pitkälti yhtä laadukas kuin 10 vuotta aikaisempi versio, mutta kun alkuperäisen on nähnyt remaken teho luonnollisesti laskee. Esimerkiksi Paulin ja Peterin lähtemisen jälkeinen pysäyttävä pitkä otto ei vaikuttanut juuri mitenkään, eikä poikien tekojen luoma absurdi painajaismaisuus välity samalla lailla, kun tapahtumat eivät enää yllätä. Tärkein eli itse peli oli kuitenkin saatu toteutettua yhtä uskottavasti, kuinka uhrit vastailevat piinaajiensa kysymyksiin ja pelaavat mukana kun vastassa on väkivaltaa, vaikka pelin myötä tilanne vain pahenisi ja olo tuskistuisi ajan kuluessa ja vastassa olisi edelleen väkivaltaa – miksi antaa sadisteille heidän ilonsa?

Remaken pahiskaksikko ei ollut ehkä niin muistettava kuin alkuperäisessä, etenkin Paulia esittänyt Michael Pitt ei yltänyt Arno Frischin kylmävään suoritukseen. Naomi Wattskaan ei tavoittanut sitä epätoivoa minkä silmänympäryksensä tennispallon kokoisiksi itkenyt Susanne Lothar saavutti.

Kuvia menneestä maailmasta on eräänlainen tribuutti vanhuksille, erityisesti huonoiten säilyneille ja yksinäisille. Vaikka kuvat ovat 70-luvulta, meininki on kuin vuosisadan alusta. Vanhukset joutuvat puurtamaan maatiloillaan paljon tyhjän eteen, ja kaupunkiin saapuessaan tuntuvat olevan hukassa. Elokuva muistuttaa, että tällaisiakin yksilöitä on, ja että vaikka heidän elämänsä melko merkityksettömältä näyttää, kysyttäessä heiltä tärkeintä asiaa, he eniten arvostivat nimenomaan itse elämää. Mustavalkoinen kuvasto on kauttaaltaan erittäin hienon näköistä, ja haikea viulumusiikki korostaa tunnelmaa. Katsaus jää kuitenkin kokonaisuutena melko pintapuoliseksi eikä dokkari onnistu sytyttämään katsojaa oikein missään vaiheessa. Kestoa ei kuitenkaan ole niin paljoa etteikö teosta kivuttomasti läpi katsoisi.

(Spurdo spöilereitä luvassa)

Dogtooth on elokuva epätavallisesta perheestä. Vain perheen isä poistuu heidän korkeiden muurien ympäröimästä pihapiiristä töitä tekemään. Vaimo katselee kotona lasten perään, jotka tosin ovat jo aikuisia mutta henkisesti lapsen tasolle jätettyjä. Heille uskotellaan Frank Sinatran olevan heidän isoisänsä, zombien olevan pieniä keltaisia kukkia ja kissojen sotivan heitä vastaan. Turvassa kissojen hyökkäyksiltä ja maailman pahuudelta he ovat vain muurien sisällä. Ulkopuolelle pääsee vain jos ”koiranhammas”, eli kulmahammas tipahtaa pois.

Dogtooth on siis elokuva vanhempien sairaalloisesta huolehtivaisuudesta ja kyvyttömyydestä hyväksyä lasten kasvu ja aikuistuminen. Elokuvan dominoiva isähahmon voisi myös nähdä olevan jonkinlainen kilpailullisen nyky-yhteiskunnan sairas tuote, koetakseen elämänsä mielekkääksi hän tarvitsee harmaan arkityön vastapainoksi oman suljetun fantasiamaan, jossa kaikki on kuten hän haluaa.

Teknisesti elokuva on laadukas, rauhallinen ja pelkistetty mutta ilmaisuvoimainen kuvallinen jälki ei neutraaliudessaan asetu millekään puolelle ajoittaista härskimpää materiaalia tarkasteltaessa, ja pikkutarkka äänisuunnittelu korostaa realistisuutta. ”Lasten” näyttelijät suoriutuvat erinomaisesti tehtävästään infantiileinä ja aivopestyinä mutta itsevarmoina ja onnellisina ihmisinä, mutta ehkä hieman yllättäenkin mitään suurempaa henkistä ahdistusta tai epävarmuutta ei ilmennyt, mitä tasapainottoman elämän luulisi aiheuttavan. Tällä ohjaaja haluaakin ehkä tuoda esille sen turvallisuuden ja tiedostamisen illuusion jossa kaikki elämme, vaikkakin vain eri mittakaavassa. Säännöt ja käytännöt ovat aina normaaleja siinä yhteisössä mihin yksilö kasvaa, ja kun normit ovat luotu kulloisenkin yhteisön tietojen puitteissa, ei niitä välttämättä edes osata kyseenalaistaa, kuten lapsien tapauksessa on.

Kaikesta huolimatta elokuva ei jaksa sen erityisemmin shokeerata, hämmenntää, tai kinnostaa, jääden semikivan taide-elokuvan tasolle.

28 Days Laterin aloittaman elokuvasarjan toisen osan räjähtävä alku lupailee hyvää, ja sitä onkin luvassa. Saman aihion työstäminen on mainio ratkaisu, näin aiheeseen saadaan tuoreempaa näkökulmaa kun mitään ei tarvitse enää erityisemmin selitelläkään. Jälleenrakennus on konseptina oiva ja sen vahva militarinen puoli muodostaa teoksen selkärangan. Puitteet ovat kauttaaltaan erinomaiset ja koko elokuvan ilmapiiri hyvin energinen, eikä kuvallisella puolella ole oikein muuta valitettavaa kuin liikaa heiluva kamera ja nopeat leikkaukset, jotka saattavat olla läsnä muulloinkin kuin toiminnan tuiskeessa. Keskeisenä teemana oli jälleen kaaos, jota tiukasta rationaalisuudesta luopuminen teettää.

Edelliseen osaan verrattuna myös näyttelijäsuoritukset ovat kauttaaltaan parempia lastenkin hoitaessa homman ihailtavasti, ja Jeremy Renner on sankarina huomattavasti Cillian Murphya, ammattisotilaita vastaan ninjailevaa polkypyöräkuriiria uskottavampi. Ajoittain elokuva onnistuu olemaan jopa pelottavakin, mikä oli kaukainen haave Boylen ohjaukselle. Kakkososan tarinasta myös uupuvat monet epäjohdonmukaisuudet hahmojen käytöksessä, vaikkakin yksittäisenä typeränä tekijänä juonessa oli mukana lasten vastoin kaikkia todennäköisyyksiä selviytyvä isä, jonka vaikutus juonen käänteisiin oli loppujen lopuksi mitätön hänen tartunnan saamisen jälkeen.

Kokonaisuutena elokuvasta on saatu hämmästyttävän toimiva ja tiivis paketti, toiminnallisen ja viihdyttävän elokuvan kun luulisi kestävän ainakin pari tuntia. Loppu antaa vahvoja viitteitä vielä kolmannelle osalle, ja trilogian päätösosa jossa virus leviäisi kansainvälisessä skaalassa olisikin tervetullut.

Neuvostoliiton kaaduttua itsenäistyvien maiden sosiaaliturva meni mullin mallin eikä kukaan ole viitsinyt korjata asiaa. Taloudellinen ahdiko ja perheiden alkoholismi toivat suurkaupunkeihin uuden ilmiön, katulapset, joiden määrä kasvaa alati. Jo yksin Venäjällä arvioidaan olevan jopa 1–4 miljoonaa koditonta. Nämä lapset eivät välttämättä ole tehneet mitään rikollista, vaan ovat joutuneet hylätyiksi yksinkertaisesti vanhempien piittamattomuuden tähden.

Puolalaiskaksikon dokumentti seuraa kattavasti Moskovassa Leningradskin rautatieaseman lähistöllä parveilevien katulasten elämää: kuinka he saavat toimeentulonsa kerjäämällä, nukkuvat ja leikkivät milloin missäkin ja pitävät yhtä ankarista oloista huolimatta. Päivät kuluvat liiman haistelemisen ja miliisin pakoilun parissa. Lapset kertovat kokemuksistaan väkivaltaisten alkoholistivanhempiensa, hyväksikäyttäjien ja kaltoin kohtelevien orpokotien kanssa. Kun aikuisten maailmasta ei ole tulossa apua, ovat lapset valinneet vapaan mutta ankaran kaduilla oleskelun. Kaunojaan tätä maailmaa kohtaan lapset purkavat härnäämällä, ryöstämällä ja pahoinpitelemällä vanhempia pummeja.

Karu ja koskettava dokumentti ei sisällä mitään turhaa ja kesto onkin saatu rajattua reiluun puoleen tuntiin. Teos etenee yleispätevästä tarkastelusta lähemmäs lasten elämää, näyttäen samalla aina vain rankempaa materiaalia, päättyen dramaattisesti erään lapsen kuolemaan. Vodkan, liimanhaistelun ja ohikulkijoiden pikkurahojen lisäksi valoa lasten elämään tuo yksi avustusjärjestö, joka tarjosi lapsille ruokaa ja vaatteita, joiden äärellä kovapintainenkin katujen kasvatti itki onnesta.

Tunnelmassaan Suspiria on parhaimmillaan hyytävä kuin painajainen mutta huonoimmillaan laimea. Kirjavien lavasteiden upea ja vahva värimaailma sekä useasti käytetyt tunnelmaa korostavat spottivalot ovat elokuvan halliseva piirre niiden sopiessa aina täydellisesti kulloiseenkin kohtaukseen, tehostaen kohtauksen luonnetta haluamallaan tavalla. Kuitenkin ajoittain tunnelman tihentämiseen käytettävää tiheää ja sekavaa äänimaailmaa soitatetaan liian pitkän aikaa taustalla, ja kun visuaalinen jännitystila ei vastaa kiihkeää musiikkia kääntyy se itseään vastaan ja hyvä tunnelma menee pilalle rassaavien äänien heikentäessä myös kuvallisen ilmaisun tehoa. Silloin tällöin mennään myös, joskin useimmiten hyvällä maulla, ylityylittelyn puolelle, mikä näkyy etenkin blatanteissa verenluovutuksissa.

Jessica Harper näyttelee mainiosti itseään nuorempaa tanssijaa, tarjoten ainoana normaalina oivan samaistumisen kohteen omituisen balettiakatemian mysteerien keskellä, joita audiovisuaalinen hullunmylly vain syventää. Alienaation aiheuttama epävarmuuden tunne ja fantasiavivahteiden tuoma sadunomaisuus muistuttavatkin hieman Rosemaryn painajaisesta, mutta Polanskin mestariteoksesta poiketen Suspirian vieraantumisefekti polkee heikkoina hetkinään myös katsojan ja elokuvan välillä äänihulabaloon myötä, jolloin uppoutuminen on epätäydellistä.

Toimivasti rakennettujen alun ja keskiosan jälkeen lopulta odottaisi helposti paljon, mutta päätös olikin videopelimäisen simppeli final bossin tuhoaminen. Okkultistien motiivit ja tarinan yksittäiset hölmöilyt pysyvät mysteereinä, eikä erikoisesta mutta kieltämättä taidokkaasta jännitysnäytelmästä jää käteen niin paljoa kuin voisi.

Teemoiltaan Bunuelin kuudes elokuva Los Olvidados on lähellä ohjaajan varhaisempaa työtä, Las Hurdesia, joka oli fiktiota faktaan sekoitteleva dokumentti järjettömän köyhästä alueesta Espanjan länsiosassa, jossa ainoa varma elämää jaksottava tekijä oli kuolema. Niin ikään tositapahtumiin pohjaava Los Olvidados keskittyy heikompiosaisiin, näyttäessään realistisen kuvauksen Mexiko Cityn katulasten kurjasta elämästä, jossa toivoa paremmasta ei ole. Näistä kortteleista ei löydy slummien miljonäärejä ja lasten leikit koostuvat ihmisten ryöstämisestä ja pahoinpitelyistä. Vaikka elokuvan päähenkilö Pedro yrittää tosissaan päästä irti ryöstöjen ja epävarman elämän kierteestä, epäonnistuvat hänen yrityksensä toistuvasti ympärillä olevan itseään ruokkivan mädännäisyyden vuoksi.

Siinä missä Las Hurdesissa Bunuelille tyypillinen surrelismi tuli esille teoksen turistielokuvamaisessa lähestymistavassa kurjaan kylään, jolloin kauheuksien neutraali tarkastelu teki elokuvasta absurdin, näkyvät Los Olvidadosissa surrealismin keinot lähinnä hahmojen unissa, jotka heijastelevat heidän toivoaan paremmasta, vaikkapa pienen pojan kaipuuta hänet lähes hyljänneen äitinsä huomiosta, mutta joissa myös näkyy syvälle heidän maailmankuvaansa pesiytynyt epäoikeudenmukaisuus, kun unelmissakin heiltä riistetään makoisat lihapalat. Muuten amatöörinäyttelijöin autenttisissa kuvauskohteissa toteutettu elokuva lähentelee pitkälti neorealismia kaunistelemattomassa ja lasten tuhottujen elämien kautta empatiseeraavassa tyylissään.

Elokuva sai parhaan ohjaajan palkinnon vuoden 1951 Cannesin filmifestivaaleilla.

...ja ilta oli rauhaisa kertoo Karjalan seudulla toisessa maailmansodassa saksalaisia vastaan taistelevista neuvostojoukoista. Säännöistä tinkimätön ja hömelö kersantti Vaskov saa johdettavakseen kokonaan naisista koostuvan kurittoman ilmatorjuntajoukkion, jota hän pitää kasassa parhaansa mukaan. Elokuvan ensimmäinen osa keskittyy kaukana rintamalta olevalle rautatieasemalle asettuneen joukkion toimien tarkasteluun, kuinka naiset tutustuvat toisiinsa ja kuinka he joutuvat alati törmäyskurssille Vaskovin kanssa. Eräänä päivänä eräs naisista näkee metsässä kaksi saksalaista sotilasta, joiden perään Vaskov lähtee pienen iskuryhmänsä kanssa. Elokuvan toinen osa kuvaa tarkemmin näitä kohtalokkaita tapahtumia.

Ensimmäinen osio on leikkisä ja ilomielinen naisten pilaillessa vakavamielisen Vaskovin kustannuksella, mutta siinä myös häiritsee naisten sodan etäännyttämiskeinona käytetyt symbolistiset koti-muistelot ja unelmoinnit rakkaiden parissa, jotka soveltavat runaasti ajan neuvostoelokuvalle valitettavaa mutta tyypillistä halpaestetiikkaa. Ensijärkytyksestä toivuttua niiden kuitenkin huomaa istuvan elokuvaan hyvin, korostaen sen kevyempää puolta ja ollen mainio heijaste siitä, miten rintaman naisen saivat pidettyä päänsä kasassa ja mielen positiivisena vaikeina aikoina. Onnellisimmista hetkistä muistuttavien kohtausten voimaa tehostaa sekin, että ne ovat kuvattu väreissä, toisin kuin itse tarina, joka on mustavalkoinen. Varsinainen sodankäynti jää sitten kokonaan toiseen osaan, ja se on toteutettu hyvin realistisesti. Lähelle Suomen rajaa Ruskealassa kuvattu elokuva on hyvännäköinen, komeassa luonnossa hienoja kohtauksia tuntuu syntyvän vahingossakin.

Kaiken kaikkiaan ...ja ilta oli rauhaisa antaa realistisen kuvan Neuvostoliiton naissotilaista, joista osa lähtee sotaan tosissaan ja osa leikillään, ja jotka tositilanteessa sortuvat tai kuoriutuvat todellisiksi sotilaiksi. Naisten empaattisuus osoittautuu ajoittain hyödylliseksi, ajoittain tuhoisaksi taistelussa. Selkeän jaottelun ja useiden päähenkilöiden myötä pitkä elokuva ei kaadu kestoonsakaan. Aikaa on siis rakentaa suhdetta päähenkilöihin, mutta siitä huolimatta elokuvan tunnelataus jäi varsin vaisuksi. Etenkin loppupuolella liikuttavien kohtausten luominen olisi ollut helppoa, mutta kenties kulttuurierojenkin vuoksi ne jäävät lähinnä hölmöiksi yrityksiksi sentimentaalisuuteen.

Teos oli ehdolla parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar-palkintoon vuonna 1972.

Yhteen huoneistoon sijoittuvan Hitchcockin ensimmäisen värielokuvan tekniset ansiot ovat kunnioitusta herättävät. Näkymättömät leikkaukset, kameran hienovarainen liike lavasteessa ja täydelliset ajoitukset monessa riskialttiissa kohtauksessa yhdessä taitavien näyttelijöiden hienosti tulkitsemien uskottavien ja syvällisten hahmojen kanssa tekevät elokuvasta hyvin luonnollisen ja realistisen tuntuisen. Sukkela dialogi ja määrätietoinen toiminta luovat illuusion nopeammasta ajankulusta, jolloin koko homma saadaan mahtumaan vaivaiseen 80 minuuttiin. (Todellisuudessa elokuva ei siis ole reaaliajassa tapahtuva, Truffautin haastattelussa Hitchcock kertoi tapahtumien kestävän reilut 100 minuuttia.) Nopeasta tahdista huolimatta elokuvan jännitysmomentti pysyy alati viritettynä Hitchcockin mestarillisen kerronnan myötä.

Etenkin henkilöhahmot ansaitsevat suitsutusta, Hitchcock kykenee lyhyessä ajassa avaamaan heidän luonteenpiirteitään hyvin paljon, jolloin pelkästään heidän toimiensa seuraaminen on riittävä kiinnostustekijä elokuvan seuraamisen kannalta. Kauttaaltaan hienoista näyttelijäsuorituksista parhaimmat vetää miespääosakolmikko, joiden hahmojen ihailusuhteet toisiinsa ovat tärkeässä osassa elokuvan intellektuellista ylimystöä kritisoivien teemojen kannalta osoittaessaan, että itsensä parempiarvoiseksi kuvittelevat Brandon ja Phillip ovat samojen inhimillisten käyttäytymismallien ja virheiden orjia kuin kaikki muutkin heidän tulkitessaan väärin esikuviaan ja hajoillessa toistuvasti päivällisen aikana sekä kuvitellessaan karkeasti suoritetun murhan todistavan jotain itsestään, Phillipin tapauksessa Brandonille ja Brandonin tapauksessa Rupertille, joka lopussa ultimaalisesti kieltää lapsekkaan ajatusmaailmansa nähtyään sen vaikutukset käytännössä. Poikakaksikkoa olisi kuitenkin väärin kutsua kylmäsieluisiksi psykopaateiksi, koska heidän tekonsa motiivit olivat ensisijaisesti ideologiset ja sosiaaliset eivätkä hedonistiset.

Jotenkin ontuva, mutta omituisuudessaan viihdyttävä elokuva Wellesiltä. Osan elokuvasta tuottanut Harry Cohn lupasi tonnin sille joka selittäisi mistä koko hommassa on kyse, muttei Welles kuulema itsekään kyennyt siihen. Elokuvasta leikattiinkin sitten tunti materiaalia pois. Tämän myötä tapahtumat hämmentävät paikoitellen alkupuolella, ja lopussa taas käänteet seuraavat toisiaan hengästyttävällä tahdilla. Mielivaltaisesti etenevä tarina, Wellesin typeryydessään hauska selostus ja vahvojen hahmojen kirjava joukkio taidokkailla näyttelijäsuorituksilla pitävät kuitenkin elokuvan äärimmäisen viihdyttävänä. Ohjaajan visuaalinen jälki on totutun tyylikästä ja laaja-alaista kamerankäyttöä hyödynnetään etenkin painostavien kohtausten luomisessa. Monimutkaisen teoksen kohtauksia värittää usein myös hämärä huumori, jonka tahattomuus tai tahallisuus jää epäselväksi.

Saksalais-suomalaisessa tuotannossa saksalainen tutkija ja eläinlääkäri tri. Holm matkaa Suomen Lappiin, jossa hän kuvaa eläimiä. Siellä susikoira nimeltä Wolf ohjaa hänet railon luo, jossa pahoin kylmettynyt paikallinen nainen nimeltä Ara on hengenhädässä. Holm pelastaa Aran ja vie tämän hänen kotiinsa, auttaen häntä selviytymään hengissä lääkärintaitojensa avulla. Nämä uroteot herättävät tietysti mustasukkaisuutta Aran poikaystävässä, mikä pakottaa tri. Holmin tekemään painavia päätöksiä.

Lisäpotkua tarinalle antaa aikakaudelle ominaiset sci-fi -vivahteet kehyskertomuksen muodossa, jossa tri. Holm ja saksan avaruusinsinöörit lähettävät Wolfin maata kiertävälle radalle. Luotaimen tullessa takaisin maan pinnalle se yllättäen tipahtaa aivan Aran kotinurkille, jolloin Holm joutuu setvimään entisiä suhteitaan tutkimustyön ohella. Kylmän sodan katalysoiman tieteellisen kehityksen saavutukset heijastuvat taas suoraan valkokankaalle, kehyskertomuksen idea kun pohjaa varmastikin Neuvostoliiton kaksi vuotta aikaisemmin suorittamaan Laika -koiran lennätykseen.

Kuten useimmat muutkin lajityypin teokset, on Avaruusraketilla rakkauteenkin melko köppäinen kokonaisuus. Puitteissa ei ole juuri kehuttavaa eikä tarinakaan kovin omaperäinen tai dramaattinen, mutta rento meininki ja nopea eteneminen korvaavat jonkun verran. Pienen budjetin ongelmia on karsittu onnistuneesti myös mm. runsaalla arkistomateriaalin käytöllä Lapin eläinkohtauksissa ja alun rakettilaukaisuissa. Täysin ongelmitta ne eivät tietenkään mukaan istu, mutta ainakaan nolot tehosteet tai luontolavasteet eivät häirinneet elämystä. Pohjoisen lumilakeudet alkuperäiskansoineen tuovat mukaan miellyttävää eksotiikkaa hieman Horror in the Midnight Sunin tapaan.

Jodorowskyn varhainen mykkä lyhäri, jossa Jodo seikkailee surrealistisessa maailmassa missä ihmiset voivat vaihtaa päitään. Jodorowskyn hahmo yrittää voittaa naisen itselleen sopivilla kasvoilla, mutta mikään ei tunnu kelpaavan. Sillä aikaa hänen pää on kaapattu kyseiseen lärviin ihastuneen toisen naisen toimesta, ja niin hänen ruumiinsa lähtee etsimään sitä.

Elokuva on ihan hauska ja leikkissä ja sopivan simppeli niin tarinaltaan kuin toteutukseltaankin. Värikkäät paperi- ja pahvilavasteet ja vahvat maskeeraukset luovat oikeanlaisen tunnelman ja ilmeikkäät näyttelijät taitavat mykkäelokuvan säännöt. Teknisissä ratkaisuissa on väistetty joitain ongelmia vähän tylsästi.