(Sisältää spoilereita)

Suoraan sanottuna pöljä elokuva. Joo onhan tämä supersankarileffa joten joku saattaapi sanoa, että sehän on sitten oletusarvoisesti pöljä. No ei ihan niinkään, sillä isossa osassa Marvelin tuotantoa sentään löytää hieman uskottavaa draamaa, samastumiskelpoisia hahmoja tai vetoavaa suhdekemiaa (esim. Thorin ja Lokin veljessuhde, Ironmanin ja Spidermanin isä-poika suhde, jne). Venomissa oikeastaan kukaan (tai mikään) ei käyttäydy oikean älyllisen olennon lailla.

Alku tosin oli lupaava, mutta äityi sittemmin varsinaiseksi PG-13 sirkukseksi, jonka kruunaa hävyttömän huono CGI lopputaisto tylsän pahiksen kanssa. Venomin ja Eddie Brockin symbioosi on hyvin kutkuttava asetelma, mutta siitä ei oteta juuri mitään irti. Itseasiassa kaikki hahmonkehitys tapahtuu kuin sormia napsauttamalla. Venom esimerkiksi yhtäkkiä päättää pitävänsä Eddien ex-tyttöystävästä ja toimia sen jälkeen parisuhdeterapeuttina, vaikka naikkonen ei tätä ennen ollut tehnyt yhtään mitään muuta kuin käskenyt Eddien marssia autoonsa. (Onko Venomilla fetissi käskytteleviin naisiin vai mihin tämä äkillinen mieltymys perustuu?) Samoin Venom päättää yhtäkkiä kääntää kelkkansa maan kohtalon suhteen ja toteaa vain Eddien muuttaneen hänen mielensä. Jaahas, ja millä perusteella? Tätä ennen parivaljakko oli lähinnä käynyt läpi muutamat tappelut ja hieman naljailleet.

Noh, oli Eddiellä sentään enemmän kemiaa Venomin kanssa kuin edellä mainitun ex-tyttöystävän, joka oli täydellisen mitäänsanomaton tapaus. Symbioosista pilkahtelee paikoin ihan muhevaakin settiä eikä elokuva ota itseään turhan vakavasti, mikä antaa sille tiettyä kieli poskessa viehätystä. Tom Hardyn näyttelyssä on (melko kirjaimellistakin) heittäytymistä, joka pelaa erinomaisesti yhteen hänen kroppansa jakavan hahmon kanssa. Valitettavasti se ei kokonaisuutta pelasta. Iso osa hyvistä ideoista jää juurikin ideoihin eikä sovelleta käytäntöön.

Perusviihdyttävä Marvel leffa, jonka hukattu potentiaali jätti lievästi karvaan jälkimaun.

Black Widown omasta elokuvasta puhuttaessa, koin aina kaikkein kiinnostavammaksi elementiksi sen, että Natasha on tavallinen ihminen. (No joo, onhan hänellä varsin epätavanomaiset lähtökohdat, mutta Avengersien muun kastin ja juonikuviot huomioonottaen, ymmärtänette mitä tarkoitan.) Näin ollen odotin innolla Winter Soldierin tapaista hieman maanläheisempää/intiimimpää toimintatykitystä. Natashan menneisyyteen liittyvien varsin raskaidenkin aiheiden valossa, kenties myös tavallista mietteliäämpää tuotosta.

Leffan vahva alkupuoli antoi tämmöistä lähestymistapaa jopa odottaa, mutta homma hipsutteli tasaisen varmasti kohti alamäkeä ja keskikohdilla aloin jopa turhautua. Elokuvan "perhe"asetelma on mielenkiintoinen, mutta tämän vakavankin aiheen käsittelyä pätkittiin väkisinväännetyllä komedialla, joka ei minua naurattanut tasan yhtään. Eräs hahmo näyttikin olevan olemassa vain, jotta tästä saatiin kiskottua väsynyttä vitsiä. Siitä syvästi toivomastani maanläheisyydestä ei lopussa ollut enää mitään tietoa, vaan vedettiin niin överit CGI pippalot, että moisessa pyörteessä olisi perusihminen kuollut jo 10 kertaa. Toiminta ylipäätään jätti toivomisen varaa, sillä ne intiimimmätkin nahinat oltiin suureksi osaksi pilattu liian nopeilla leikkauksilla ja kököllä kameratyöskentelyllä.

Marvel taitaa uskoa, että fraasi "pitää aina laittaa paremmaksi", on synonyymi isommille räjähdyksille ja CGI romulle. Tähän kommentoin, että paskat on. Winter Soldieria rakastin suurilta osin juuri siksi, koska sen teemat ja eritoten toiminta oli tavallista "karkeampaa"; lähemmäksi tulevaa ja siten intensiivisempää. Lähestymistapa oli looginen, sillä sen päätähti ei supersotilas-statuksestaan huolimatta ammu ranteistaan ohjuksia vaan on perushabitukseltaan hyvinkin "vaatimaton". Näin ollen vastustajat ja panoksetkin pidettiin tasolla, joiden kanssa kyetään operoimaan. Black Widow jos mikä antoi Marvelille mahdollisuuden tehdä taas jotakin uniikimpaa. Valitettavasti se mahdollisuus missattiin.

Piristävän tylyn yksinkertainen. Käytetään muutama minuutti miljöön ja hahmojen esittelyyn, astellaan hitonmoiseen "tornitaloon" ja päräytetään käyntiin veriset ja viihdyttävät kekkerit joiden aikana Dreddillä pysyy tukevasti kypärä päässä. Ei ylinmääräistä draamaa tai sivujuonia, vaan erittäin rehti tekemisen meininki periaatteella "hoidetaan hommat turhia lätisemättä ja mennään kotiin". Kaikesta koruttomasta yksinkertaisuudesta huolimatta hahmojen kemia toimii, miljöö kiinnostaa ja tyly toiminta tempaa mukaansa. Dredd on siten erittäin suoraviivainen elokuva, mutta onnistuu pelaamaan korttinsa katsojaan vetoavalla tavalla. Tällaisesta immersion taiasta on meikätytön pakko nostaa peukkua.

Hotel Transylvania, elokuva jossa varmaan kaikki klassiset monsterit survotaan samaan hökkeliin ja silataan koko kakku huumorilla. "Loistava idea!" sanoi Netflixiä selannut minä, joka pitää tietynlaisista Kaunotar ja Hirviö tarinoista, joissa niin sanotut pahikset sun muut öllimöllit esitetäänkin vähän toisenlaisessa valossa.

No sieltä tuli sitten loppuun kalutulla juonella varustettua kaupallista, yliampuvaa tusinakohellusta. Kohderyhmänä ADHD:sta kärsivät pennut, joiden keskittyminen katkeaa heti jos ruudulla ollaan 2 sekuntia liikkumatta.

Mutta ei se kaikki pelkkää paskaa ole. Yksinhuoltajaksi päätynyt Mr Dracula oli sellaisella sympaattisen pöljällä tavalla kerrassaan hurmaava. Olin myös kiinnostunut itse kreivin ja tämän vävyehdokkaan bondauksesta, paljon enemmän kuin siitä varsinaisesta pariskunnasta. Ehkä siksi, koska sen kehityskaari on sitä samaa diipadaapaa: "Tavataan, tuijotetaan sekunti silmiin, rakastutaan heti, yllättävä juonenkäänne joka ei yllätä ketään, angstataan, lopussa kaikki on täydellistä." Sen sijaan Draculan ja Johnnyn suhteessa tapahtuu ihan oikeaa kehitystä halki koko rainan pituuden ja kreivimme onkin selkeän dynaaminen hahmo, mistä tykkään. Samoin muista monstereista löytyy hauskoja oivalluksia ja animaatiolla leikittelyä. Itseäni nauratti ylistressaantuneen ihmissusi Waynen naama. Ihan pelkkä naama.

Onkin todettava, että Hotel Transylvania saa minut loppupeleissä hämilleen. Annoin sille aluksi kaksi tähteä ja tuhahdin: "No olipa pettymys." Muutama päivä myöhemmin kuitenkin luikin takaisin Netflixiin ja katsoin sen uudestaan. Öö mitä? Tämä taitaakin vähän olla sellainen guilty pleasure -elokuva. Skeidaa? Kyllä, mutta siellä seassa on tarpeeksi elementtejä, jotka ovat itselleni jollain tapaa puoleensa vetäviä.

????

Kerran katsottava jännäri-pätkä. Kokemusta piinaa tietynlainen hoopous ja tekotaiteellisuus selvänäkijöineen ja yliampuvine kamerakikkailuineen. Toisaalta, vaikka realistiseen alkuasetelmaan tungetut yliluonnolliset elementit aluksi huvittivat, niin antoi tämä myös mahdollisuuden niihin elokuvan kiintoisimpiin ainesosiin. Näitä olivat tappajan motiivit sekä niiden heijastuminen itse päähenkilöön, mikä herätti ihan mielenkiintoisia ajatuksia oikeasta ja väärästä. Olisi vain "pahis" ja "sankari" saaneet bondata kauemmin, sillä nyt se kaikkein kutkuttavin asetelma vedetään maaliin aivan liian nopeasti ja ennalta-arvattavasti. Farrell ja Hopkins ovat molemmat kyvykkäitä ja karismaattisia näyttelijöitä joiden kanssakäymistä olisi mieluusti seurannut pidempään. Tässä heidän potentiaalinsa tuntuu hukkaan heitetyltä, mikä harmittaa.

Itsenäisyyspäivän kynnyksellä, päätin rikastaa sivistystäni käymällä oikein teatterissa katsomassa elämäni toisen kotimaisen elokuvan (eka oli Sauna). Kotimaiset elokuvat kun eivät oikein koskaan ole napanneet, mutta sotahistoriasta kiinnostuneena ja Laineen versiota lukuisia kertoja kytänneenä niin kyllähän tämä piti nähdä... ja hyvä niin, sillä Tuntematon Sotilas vuosimallia 2017 oli kaikin puolin positiivinen elämys.

Tunnelmaan sai virittäydyttyä heti näytöksen alkua odotellessa, sillä kanssakatsojiin mahtui ilahduttavan innokkaita eläkeläisiä, joista eräskin herra letkautti, että: "Harmi kuin jäi kypärä kotiin. Olisi voinut pukeutua." Muutenkin yleisön eläytyminen ja asiaa kohtaan osoittama arvostus oli hienoa. Vierustoverini itki näytöksen loppupuoliskolla.

Mutta entäs sitten itse elokuva? Sanon heti, että Louhimiehen Tuntematonta ei pidä verrata Laineen versioon joten viskaa ne kaikki ennakkonarinat romukoppaan. Totta, tämäkin on Tuntematon Sotilas, joka seuraa lähdemateriaaliaan tuttuine kohtauksineen, mutta Louhimiehen näkemys on silti erilainen ja hyvä niin, sillä typeräähän se olisi tehdä pelkkä suora apinointi aiemmasta. Louhimies pohjaa elokuvansa romaanin alkuperäiseen, lyhentämättömään versioon ja hänen tulkintansa kouraisee erityisesti tunnelatauksellaan. Sota on helvetin rumaa, mutta kärsimyksellä ei mässäillä, vaan asiaa käsitellään ihailtavan inhimillisesti ja autenttisesti. Kaiken mielettömyyden keskelle mahtuu tarinoita, jotka sekä naurattavat, että koskettavat. Väinö Linnanhan sanotaan todenneen, että hän halusi riisua itse sodalta kaiken kunnioituksen, mutta samalla kunnioittaa niitä jotka tilanteeseen joutuivat vasten tahtoaan. Tämän ajatuksen elokuva heijastelee upeasti. Se näyttää myös hetkiä, jotka miehet viettävät kotirintamalla sotimisen ulkopuolella, tuoden asetelmalle arvokasta vastapainoa.

Tuotantoarvot ovat pilvissä eikä tekninen toteutus häviä ollenkaan ulkomaisille sotaelokuville. Pommien jyrähtely ja konekiväärin nakutus tuntuu lähes vatsanpohjassa, kuvaus on kaunista ja musiikin käyttö hienovaraisen kekseliästä. Näyttelyssä ei myöskään ole moitittavaa vaikka aluksi pelkäsinkin, että esimerkiksi Putous-Hirviniemen naama tulisi häiritsemään. Eero Aho oli mielestäni täydellinen Rokka ja pidin siitä kuinka hahmoon paneuduttiin syvemmin kuin koskaan aiemmin. Ihastuin myös Jussi Vatasen Koskelaan.

Tuntematon Sotilas 2017 on upea elokuva, josta sietää olla ylpeä. Iso peukku koko tuotantotiimille ja onnea 100-vuotiaalle Suomelle!

Avengersien valkokangasversio nro 2 seuraa pitkälti samaa linjaa kuin edeltäjä. Luvassa on siis suuren skaalan hengästyttävää toimintaräimettä, joka laittoi koko leffasalin penkit tutisemaan. Pitkästymään ei juuri pääse ja tarina on lähtöajatuksiltaan mielestäni jopa parempi kuin ensimmäisessä elokuvassa.... mikä ei tosin ole paljon, sillä homma toimii lähinnä tekosyynä kunnon rymistelyyn. Kivaa, mutta ei se pelkkä ison budjetin äktiöni ihan riitä. "Vähemmän on enemmän" kuuluu sanonta, mutta Age of Ultron keskittyy perinteiseen amerikkalaistyyliin viskaamaan ruudulle mahdollisimman paljon sälää, jolloin hyvät ideat hukkuvat toiminnan alle.

On hieman huvittavaa, että elokuvassa, jonka nimeksi on siunaantunut "Ultronin aikakausi" on itse Ultron harmillisen alikäytetty. Tosin tämän ensiesiintyminen aiheutti lähes kylmät väreet, kun peltimiehen suusta pääsee sellaista settiä että tällä ei selvästikään ole kaikki mutterit kohdillaan. Robottimme on varsin hämillään ja ihmettelee olemassaoloaan ja tarkoitustaan, vetäen sitten maan pelastamiseksi omat melkoisen radikaalit johtopäätöksensä. (No ymmärtäähän tuon kun kaverin ensimmäinen kosketus ihmiskuntaaan on internet.) Spader tekee upeaa ääni- ja motion capture työtä, jolloin Ultron on koneeksi merkillisen... karismaattinen. Minä jotenkin pidin sen sekavuudesta. Ultron ei ole minulle entuudestaan tuttu pahis, joten minulla ei siten ollut ongelmia sen kanssa kuinka uskollisesti hänet oltiin esitetty. Elokuvassa hän ei käyttäydy tyypillisen tekoäly-pahiksen mukaan, vaan on kylmän monotonisuuden sijaan näyttänyt ottaneen oppia Tony Starkista. Itse koin tämän piristäväksi, mutta muut voivat olla ratkaisusta montaa mieltä.

Niin taikka näin, ihan toimivasta perushabituksesta huolimatta Ultronilla on turhan paljon menetettyä potentiaalia eikä tämä loppupeleissä matsaa paljoakaan itse, vaan antaa robottiarmeijansa hutkia menemään (yleensä huonolla menestyksellä). Minä kun toivoin näkeväni hopeisen rautahemmon paiskovan Avengersseja ympäriinsä kuin yhden robotin armeija ja tarjoavan siten erittäin varteenotettavan vastuksen. Ja höpsistä!

Nillityksestäni huolimatta Age of Ultron on kuitenkin komeasti toteutettua toimintaviihdettä, jossa on aimo kasa asiansa osaavia näyttelijöitä joiden työskentelyä seuraa mielellään. Aineksia vain olisi ollut parempaankin.

Epätasainen kokemus. Toisaalta Dangerous Methodiin on mahdutettu korikaupalla kiinnostavaa asiaa, toisaalta siitä näyttää puuttuvan se punainen lanka. Ikään kuin elokuva ei tietäisi mihin juonenhaaraan sen tulisi keskittyä ja koettaa siten yhden kantavan teeman sijaan käsitellä kaikkia.

Näitä teemoja ovat Jungin ja Freudin kiikkerä suhde, Jungin epäammattilaiset seikkailut Sabinan kanssa, sekä Sabinan toipuminen ja kehittyminen naispsykoanalyytikoksi. Kaikki ovat omalla tavallaan kintoisia tarinoita, mutta valitettavasti mitään niistä ei olla käsitelty tyydyttävällä tavalla. Mielenkiintoa osataan kyllä nostattaa, mutta sille ei tarjota vastinetta ja asiat vedetään maaliin jotenkin kumman yliolkaisesti.

Ludil omassa kommentissaan ilmaisee hyvin ajatukseni: "Leffan ideassa on kunnianhimoa ja yritystä, mutta se ei saavuta katsojaan minkäänlaista kosketuspintaa tietynlaisen epämääräisyytensä takia."

Tämän kaksijakoisuuden vuoksi päädyin arvioinnissani turvalliseen kolmeen tähteen. Elokuvan kiintoisat lähtöajatukset pitivät minut kyllä otteessan, mutta samalla sen menetetty potentiaali jäi harmittamaan.

Kun Star Wars numero seiska julkistettiin, välttelin tietoisesti kaikenlaista etukäteishehkutusta. Lähdinkin katsomaan elokuvaa ns. puolisokeana ja avoimin mielin vailla juuri minkäänlaisia ennakko-odotuksia. Yllätyin positiivisesti.

The Force Awakens sekoittaa upeasti uutta vanhaan ja on pullollaan Star Wars henkeen sopivaa mahtipontisuutta, kepeyttä ja lennokasta seikkailua. Jar Jar Binksit on heitetty romukoppaan (Hallelujah!) ja huumoria irtoaa seikkailun aikana saumattomasti dialogista ja hahmojen välisestä kanssakäymisestä. Ohjaustyö onkin huomattavasti parempaa kuin episodi I-III:ssa, jossa iso osa kykenevistä näyttelijöistä oli ilmeisesti käsketty imitoimaan elämäänsä kyllästyneitä erkkejä ja laukomaan mahdollisimman pöljää dialogia. Star Wars numero seiskassa niin uudet kuin vanhatkin näyttelijät puhaltavat hahmoihinsa samastumiskykyistä energiaa ja tunnetta sekä tarjoavat oikeanlaista hahmokemiaa.

Myös itse tekniikan suhteen on otettu harppauksia oikeaan suuntaan. Itse olin esimerkiksi erittäin täpinöissäni nähdessäni aivan oikeita nukkeja ja lavasteita pelkän CGI:n sijaan. Valomiekkailukin teki pitkästä aikaa taas vaikutuksen. Siinä missä episodien I-III nujakointi oli lähinnä näyttävän koreografian ehdoilla kulkevaa hengetöntä pomppimista, on Force Awakensin valomiekkailussa todellista voimaa ja tunnetta. Siinä kun keskitytään yksinkertaiseen perusasiaan, joka elokuvantekijöiltä tuntuu välillä hassusti unohtuvan: siihen, että kaksi henkilöä yrittävät tappaa toisensa. Kyseessä ei ole akrobatiaskaba, jossa vedetään kolmoisvolttia ihan vaan siksi, kun näyttää kivalta.

Miinusta tulee vahvasta kierrätyksen mausta. Toki Star Wars on Star Wars ja tietyt elementit ovat aina läsnä ja tervetulleitakin, mutta omasta mielestäni resepti oli liikaakin lainattu Episodi IV:stä, jolloin elokuva muistutti jo suoranaista toisintoa. On paha Imperiumi vol.2. On urhea vastarintajoukko. On päivitetty "kuolemantähti". On hukkateillä oleva droidi. On nuori aavikkoplaneetan kasvatti, jonka elämässä tapahtuu käänne. On maskipäinen pahis, jolla on... perheongelmia. Tosin osaa elokuva myös tietyissä elementeissä yllättää, sillä aineksia käytettiinkin hieman eri tavalla. Pääasia kuitenkin on, että elokuva kykenisi tarjoamaan toimivaa scifiseikkailua ja siinähän Star Wars: The Force Awakens myös onnistuu. Vaikka toisaalta itse toivoin enemmän innovaatiota, niin kenties on ihan viisasta, että tiimi on päättänyt seurata vanhaa toimivaksi todettua sanontaa: "Älä fiksaa sitä mikä ei ole rikki."

Todellista toimintataidetta. Päätä huimaava audiovisuaalinen kokemus, joka laittoi sydämen hakkaamaan. Mad Max vuosimallia 2015 ottaa kaiken irti post-apokalyptisesta miljööstään ja lopputulos on omalla pähkähullulla tavallaan kaunis. Se tyylittelee rohkeasti hahmojen asusteiden ja varusteiden kanssa, leikkii kauniisti eri väreillä ja ampuu toisinaan roisisti yli... mutta tyylikkäästi. Miten niinkin pöhkö idea kuin rekassa naruissa roikkuva, punapukuinen ja silmätön sähkökitaranrenkuttaja (liekinheittimellä varustettuna) onnistuu olemaan niin siisti? Mad Max: Fury Road on siten ennen kaikkea kuvan, äänen ja huiman toiminnan juhlaa. Tehosteilla ei kuitenkaan olla vedetty yli, sillä meno tuntuu kaikesta tyylittelystä huolimatta ihailtavan autenttiselta. CGI:ta on käytetty lähinnä eri elementtejä tehostamaan ja se toimii yhteistyössä aitojen stunttien ja objektien kanssa. Tämän ansiosta toiminta näyttää huomattavasti aidommalta kuin useimmissa muissa suuren budjetin rymistelyissä.

Plussaa annan myös tietynlaisesta rehellisyydestä ja ns. asian ytimessä pysymisestä, jolloin elokuva väistää tyypillisiä Hollywood suvantoja. Raina keskittyy tasan tarkkaan hurjan takaa-ajon luomaan tiiviiseen tunnelmaan eikä yritä väkisin vääntää mukaan sellaisia elementtejä kuten päälleliimattuja romansseja tai randomia filosofointia. Max on rujo ja hiljainen oman tiensä kulkija, Furiosa puolestaan toiminnan nainen, jolla on selkeä päämäärä. Heillä kummallakaan ei ole aikaa eikä mielenkiintoa turhanpäiväiseen lässytykseen, vaan homman nimi on hengissä pysyminen ja vihulaisten selättäminen. Hahmot kunnioittavat ja täydentävät toisiaan ja se riittää.

Onkin tavallaan hauskaa, että vaikka elokuvan juoni on naurettavan simppeli ja käytännössä vain yksi pitkä takaa-ajo, niin homma pelittää ja rullaa eteenpäin koneisto raivokkaasti jylläten. Omasta näkökulmastani tämä yksinkertaisuus toimikin yllättäen edukseen. Monimutkaisuutta tai "nokkelia juonenkäänteitä" ei tarvita, mikäli se elokuvan ydin on viihdyttävästi ja mukaansatempaavasti toteutettu ja sen Mad Max: Fury Road tekee. Ehdottomasti teatterikokemuksen arvoinen elokuva.

Katsoinpa tämän näin uudestaan vuosien jälkeen. Aika oli tainnut kultaa muistot tai elokuvamakuni muuttunut, sillä nyt lähinä mietin, että Shrek on aikatavalla yliarvostettu elokuva.

Vaikka Myers ja Jackson tekevät pääkaksikkona loistavaa työtä ja heidän kemiansa toimii, niin hahmojen jutustelu alkaa piakkoin myös kyllästyttää. En löytänyt Aasin ja Shrekin väittelyitä mitenkään niin koomisina ja tähän elokuva myös tuhlaa paljon aikaa. Samoin itse juoni... sehän on pääpiirteissään hyvin perinteinen tarina kaikkine kliseineen. Loppupään väärinymmärrys sankarin ja sankarittaren välillä jo suorastaan turhautti, sillä vastaava asetelma on nähty tuhat kertaa aiemmin.

Kaikkein eniten pidinkin hauskoista yksityiskohdista, joita elokuva on tulvillaan. Tuttujen satuhahmojen bongailu jaksoi huvittaa ja parhaat naurut sain pienistä elementeistä, en niinkään päähahmojen toilailuista. Nautin myös kaikesta satiirista ja pilkanteosta niitä kiiltokuvamaisempia satuja kohtaan. Vaikkei se päällimmäinen sisältö ja focus oikein jaksanut innostaa, niin kaikki hyvät asiat ovat oikeasti hyviä, joten Shrek onnistui kaikista puutteistaan huolimatta viihdyttää.

Vaikka Ed woodissa on toisaalta komediallinen ote, on se samalla mielettömän masentava elokuva. Itse asiassa masentavampi kuin moni muu teos, joka oikein yrittämällä yrittää aktivoida katsojan kyynelkanavia. Ed Woodissa kahden miehen unelmat murskataan elokuvateollisuuden rattaissa. On riipaisevaa seurata elokuvataiteen himmenevän tähden; huumeisiin sekaantuneen ja lähes varattoman Bela Lugosin (loistava Martin Landau) viimeisiä vuosia. Kukaan ei enää usko Lugosiin eikä häntä elokuviinsa halua, paitsi Ed Wood, mutta Woodin järjestään flopanneella tuotannolla ei entisiä menestyksen päiviä tavoiteta. Ed Woodilla puolestaan on järkyttävän suuri palo elokuvan tekemiseen ja Johnny Depp maalaa ruudulle eläväisen kuvan henkilöstä, joka rakasti työtään suorastaan intohimoisesti. Menestystä hän ei kuitenkaan koskaan saavuttanut.

Ed Woodiin on näiden henkilötarinoiden lisäksi niputettu hienosti asiaa itse elokuvan tekemisestä. Ainaiset budjettiongelmat piinaavat ja ohjaajan visio hukkuu toistuvasti rahoittajien toiveiden ja vaatimusten alle. Orson Wells (Vincent D'Onofrio) nasevassa pikku kohtauksessaan kiteyttää hienosti, mikä elokuvateollisuudessa mättää. Kuinka henkilön taiteesta saattaakin loppupeleissä tulla jonkin muun unelma ja visio. Siitä nyt voi olla montaa mieltä, että kannattaako Woodin tapaisen "taiturin" antaa toteuttaa visioitaan, mutta sanoma on silti tärkeä ja sen heijastuminen itse Woodiin varsin masentavaa katsottavaa. Tällä on kunnianhimoisia ajatuksia, mutta ei vain osaa eikä kykene niitä toteuttamaan, ei edes kun ottaa härkää sarvista ja haistattaa pihkat pompottelijoilleen. Onnellista "ryysyistä rikkauksiin" loppua ei näy eikä kuulu, mutta kaikista vastoinkäymisistä huolimatta Ed Woodin hahmosta säihkyy sellainen inspiroiva energia ja positiivisuus. Hänen tuotoksensa saattoivat olla roskaa, mutta ne tehtiin rakkaudella.

Ed Wood on hieno elokuva, joka osasi olla yllättävän monitahoinen. Itse kun odotin jotain suoraviivaisempaa, mutta yllätyinkin positiivisesti. Tämä sai ajattelemaan ja kiehtoi aiheellaan niin, että lueskelin sen jälkeen kasan informaatiota Ed Woodista ja tämän työtovereista. Liian vähälle huomiolle jäänyt teos.

Tämän elokuvan suurimmat ansiot lepäävät ehdottomasti visuaalisuudessa. Australia on upeasti animoitu ja mukana on kohtauksia, jotka aiheuttivat kauneudellaan suoranaista haltioitumista. Tästä kenties parhaana esimerkkinä kotkan lentomatka.

Muutoin tämä on varsin perinteinen ja suoraviivainen seikkailuanimaatio. Se ei juonensa puolesta tee mitään hirveän huonosti, mutta ei kyllä erityisen hyvinkään. Pääkaksikon kemia toimii, mutta mukaan on myös eksynyt sivuhahmoja, joiden toilailu onnistui nostamaan vain verenpainetta eikä suupieliä.

Keskitason viihdettä, josta mieleeni jäi oikeastaan vain Australian maisemat. Ja se kotka!

Simppeliä släsheröintiä varustettuna kököllä näyttelyllä, kliseillä, yliampuvilla tapoilla ja yleisellä teinipeeloilulla. Kaikki perinteinen siis löytyy.

Mukaan on kuitenkin otettu myös virkistävän humoristinen ote, sillä elokuva on selkeästi tehty kieli poskessa ja heittänyt realismin romukoppaan. Olinkin yllättynyt siitä, että hommahan toimii. Turhan vakavuuden sijaan keskitytään pitämään hauskaa ja tämä itseironinen ote vaikuttaa osaltaan myös katsojan suhtautumiseen. Silmien pyörittelyn sijaan huomasin nojaavani rennosti taakse ja jopa nauttivani showsta. Turhiakos siinä nillittämään, kun elokuva itsekin tiedostaa olevansa pönttö.

Jason Lives on yllättävän viihdyttävää settiä, vaikkei se pahemmin sisällönsä puolesta loista ja seuraa pitkälti samoja tuttuja polkuja. Kauhukomediallisempi ote oli kuitenkin hauskaa ja saa teoksen erottumaan edukseen. Soundtrackista myös plussaa.

En ole ikinä pitänyt Teräsmiehestä. Hän on makuuni liian täydellinen, liian... amerikkalainen sankari ja vaikuttaa Batmanin rinnalla paperin ohuelta hymypojalta. Lähtiessäni katsomaan Man of Steelia, odotukseni olivat todella matalalla. Siis ryömivät ihan pohjamudissa. Tämä mitä todennäköisimmin edesauttoi sitä, että yllätyinkin positiivisesti. (Kyllä pessimismi kannattaa.)

Ja sanottakoon se, että joo: elokuva ei ole omaperäinen eikä ajatuksia herättävä, vaan lähinnä suoraviivaista räimettä ja tehosteilla retostelua ja läpä läpä lässynlää. Mutta helkkari... sen parissa vain viihtyi! Joten pihkat minä niistä syvemmistä meriiteistä. Man of Steel toimii genressään, viihteellisenä supersankarielokuvana, vallan mainiosti.

Elokuva menee suoraan asiaan näyttävässä Kryptonille sijoittuvassa avauksessa ja pitää tahtinsa kiitettävänä tämän jälkeenkin. Itse jo odotin, että elokuva viettäisi tunnin vatvoessa junnu-Teräsmiehen lapsuutta ja teinivuosia, mikä tietty olisi täynnä perinteistä ”olen erilainen enkä kuulu joukkoon, voi minua” –angstausta. Sen sijaan keskitytäänkin rakentamaan juonta ja Clarkin nuoruus näytetään takaumina. Vaikka paikasta ja ajasta toiseen hyppely saattaa joitain ärsyttää, niin itse koin tämän toimivan vallan mainiosti.

Vaikkei Teräsmies mikään kiinnostava hahmo ole edelleenkään, niin Henry Cavill sopii mielestäni rooliin mukavasti. Hän näyttää sellaiselta maalaispojalta, helposti lähestyttävältä, mutta toisaalta taas tarpeeksi vaikuttavalta. Lois Laine on elokuvassa piristävän näppärä ja kyvykäs nainen ja oli hienoa huomata kuinka lähdemateriaalin suoranaiset idioottimaisuudet on dumpattu. Ei siis Lois Lanea, joka ei tunnista Clarkkia kun tämä vain lätkäisee silmälasit nokalleen. Suurimman huomioni vei kuitenkin kenraali Zodia tulkitseva Michael Shannon ja Teräsmiehen biologinen isä Jor-El aka Russell Crowe. Vaikkei Crowen rooli mikään erityinen ole, niin silti jostain syystä pidin tästä. Zod sen sijaan... vaikka aluksi hieman huvituin hemmon äkillisistä purkauksista, niin loppupeleissä arvostin tätä energisyyttä. Se toi hienon kontrastin Zodin ja Clarkin maneereihin ja olemukseen.

Elokuva on visuaalisesti todella upea ja sen kuvaus jollain tapaa hyvin kaunis. Kuvakulmia, kontrasteja ja visuaalista kikkailua käytetään hienosti, mikä tekee näköhermoille nannaa. Toiminta on näyttävää ja hengästyttävän tiivistunnelmaista. Tosin kohtauksia, joissa porukkaa paiskottiin rakennusten läpi, oli jo kyllästymiseen asti. Olisi varmaan pitänyt pitää laskuria ihan vain huvikseen. Myös lopun rymistely venyi turhan pitkäksi.

Man of Steel ei tule jättämään muistoihini mitään lähtemätöntä jälkeä. Se on lähinnä rehellistä Hollywood-mätttöä, jolla ei ole tarjota sen suurempia tunne-elämyksiä. Itseäni se ei haitannut. Otin tämän vastaan illan viihdepläjäyksenä ja siinä tehtävässä Man of Steel myös onnistui.

Jason on siitä jännä slasher pahis, että hän on omalla kierolla tavallaan todella symppis. Tässä Friday the 13th:n uusintaversiossa herra onnistui jopa saamaan kaiken kannustukseni. Tosin vaikutusta saattoi olla myös siinä, että elokuvan muut hahmot ovat kasa ärsyttäviä, ällöttäviä tai täysin mitäänsanomattomia ihmisrodun edustajia. Oikeastaan pidin vain siitä aasialaisesta hemmosta (jonka nimeä en muista). Efekti on varsin mielenkiintoinen, sillä katsoin aiemmin myös alkuperäisen Painajainen Elm Streetillä, jossa Freddy Krueger mielestäni ansaitsikin saada turpaansa. Jasonin tapauksessa lähinnä buuasin ”sankareille” ja toivoin, että koko lössi olisi pätkitty pinoon ja heitetty järveen.

Harmi, että Jason itsekin taitaa olla tympääntynyt tolloihin teineihin, sillä hän ei teurasta porukkaa lainkaan niin kekseliäästi tai viihdyttävästi kuin odotin. Elokuva on kaavoihin kangistunut uudelleenlämmittely, joka seuraa orjallisesti genrensä kliseitä ja ennalta-arvattavuuksia. Aika mitä jää pikaisen ja mitäänsanomattoman släsheröinnin väliin, täytetään yltiöpäisellä paljaiden tissien ja seksin viljelyllä. Hohhoijaa.

Pisteet tulevat lähinnä vain Jasonista ja tämän aivoituksista sekä elokuvan temmosta (toisin sanoen: sopivan lyhyt). Oli muuten kierolla tavalla hupaisaa huomata mumisevansa: "Nappaa se, nappaa se... eiiiii Jason! Nouse ylös ja nappaa se!" sen sijaan, että olisi irvistellyt itse uhrien puolesta.

Monella tapaa virkistävän erilainen animaatio, joka vetäisee perinteisiä prinsessa-lässytyksiä reilusti avokämmenellä naamaan ja antaa tärkeän opetuksen niin lapsille kuin vanhemmillekin.

Urhea on siitä hieno animaatio, että se pureutuu teemoihin, jotka niin usein unohdetaan. Ensinnäkin keskiössä on äiti-tytär suhde. Ei isä-poika, isä-tytär tai iänikuinen romanssi. Toiseksi se on kertomus niin kulttuurin kuin perheen asettamista odotuksista, jotka sotivat yksilöllisyyttä vastaan. Okei, eihän se "haaveilen elämältäni jotain muuta" -teema mikään uusi juttu ole, itseasiassa nähty jo kyllästymiseen asti, mutta Urheassa tähän keskitytään silti hieman eri tavalla. Keskiössä ovat yleensä heikosti edustetut naishahmot ja loppuratkaisu ei ole mikään kliseiden kavalkadi.

Itse samastuin helposti Meridaan. Hän on itsenäinen ja aktiivinen oman tiensä kulkija eikä mikään passiivinen hempukka odottamassa prinssiään. Hän ei kuitenkaan ole täydellinen hahmo, vaan osaa tietyissä tilanteissa olla hyvin yksimielinen ja jopa itsekäs. Niinhän me kaikki toisinaan olemme. Myös Meridan innostus perinteisesti poikamaisina pidettyihin harrastuksiin, sai minut nyökyttelemään. Itsekin lapsena leikin mieluummin dinosaurusleluilla kuin nukeilla enkä ikinä ollut kiinnostunut minkään sortin prinsessatouhuista, vaan.juoksin leikkimään intiaania (kyllä, jousipyssyn kera). Myös elokuvan äiti-tytär suhde on jotain, mitä kohtaa helposti oikeassakin elämässä. On hienoa nähdä Meridan kaltaista naisedustusta. Hän on huomattavasti uskottavampi ja dynaamisempi hahmo kuin toimintaflikkojen ”vahvat naiset”.

Urhean ehdottomasti parasta antia ovat juurikin nämä teemat sekä hieno audiovisuaalinen toteutus. Skotlanti-miljöö toimii kaikin puolin mainiosti ja suosittelinkin aksenttien vuoksi katsastamaan tämän alkuperäisäänillä. Periaatteessa kaikki hyvän elokuvan ainekset siis löytyy, mutta pitkä miinus ropsahtaa sitten siitä tarinan kuljetuksesta. Tuntuu, että elokuva ei kohtaa itselleen asettamia kriteereitä, vaan eksyy sivuraiteille ja alleviivaa liikaa asioita, jotka on nähty jo monta kertaa. Vahvan alun jälkeen tapahtuva satumainen käänne sekoittaa pakkaa niin hyvässä kuin pahassa. Toisaalta se tuo mukaan jännitystä ja ihan kiintoisiakin elementtejä, toisaalta taas unettavaa koheltamista ja paikasta toiseen juoksentelua. Yhtenäinen sävy sen sijaan puuttuu.

Urheassa on kaunis visuaalinen tyyli ja rikkaat ideat, mutta päällimmäisin fiilis sen päätyttyä oli lähinnä turhautuminen hienon potentiaalin missaamisesta. Kuitenkin viihdyttävä elokuva, joka saa puolikkaan lisätähden pelkästä ajatuksesta.

Muistan kun kavereiden kanssa hihittelimme kuin vähäjärkiset nähtyämme leffassa Sotahevosen trailerin. Traileri kun melodramaattisuudessaan sai koko touhun vaikuttamaan siltä, että poika-paralla on pahemman puoleinen pakkomielle ja traaginen kaukosuhde hevoseensa. (Kyllä, osaamme toisinaan olla hyvinkin lapsellisia.) Pakkohan tämä oli nyt Netflixistä katsastaa näin vuosia myöhemmin ja todeta, että iso osa hihittelyistä oli ihan ansaittuja.

Ensimmäiseksi sanon, että ei siinä mitään pahaa ole, että poika on kiintynyt hevoseensa. Hienoja eläimiä, jotka ovat myös paljon fiksumpia kuin moni tajuaa. Ongelma onkin siinä, että homma on draaman nimissä vedetty roimasti yli ja alkaa siten muistuttaa jonkinlaista Disney-satua tai Hevoshullu-lehtien sarjakuvia. Poika puhelee jatkuvasti hevoselleen, hevonen tuntuu ymmärtävän, poika vannoo löytävänsä rakkaan heppansa vaikka maailmaan ääristä ja tietenkin kaikella on onnellinen loppu. Itse kun satuin odottamaan realistisempaa eläintarinaa, joka tarjoaisi samalla mahdollisuuden tutustua ensimmäiseen maailmansotaan näkökulmista, joita ei ennen ole nähty. Sen sijaan sainkin valitettavan naiivia ja uskottavuutta pahan kerran syövää settiä, jota säestää lähes oksettavan melodramaattinen musiikki.

Käteen ei tuntunut jäävän mielenkiintoisen miljöön ja upean visuaalisuuden ohella yhtään mitään. Paras näyttelijä/hahmokin taisi olla itse hevonen. Leffa toki yrittää tunkea hepan matkaan kasan ihmiskohtaloita, mutta niistä ei valitettavasti ehdi edes kiinnostua ja moni ihan taidokaskin näyttelijä on täysin hukattu. Esimerkiksi Tom Hiddlestonin hahmo vaikutti mukavan empaattiselta eikä miltään kliseiseltä pissipää-upseerilta, joka pojan tuskaa todistettuaan vain myhäilisi: ”Leivon rakkaasta kaakistasi makkaraa.” Itse ehdin jo odottaa, että kaverin kirjeenvaihto pollensa perään haikailevan pojan kanssa olisi voinut luoda mielenkiintoista hahmodynamiikkaa. Mutta hups, mies saikin esiintyä vain pari hassua kohtausta. Kiitos ja hei hei.

Elokuva aiheutti pitkän kestonsa aikana lähinnä turhautumista, kun niin monista hyvistä elementeistä vain laukattiin täysillä ohi. Muutamia valopilkkuja toki mahtuu mukaan ja ei tämä mikään totaalisen epäonnistunut teos ole. Oma suosikkikohtaukseni oli kun britit ja saksalaiset tekivät äkillisen aselevon auttaakseen piikkilankoihin takertuneen heppapolon pois ei-kenenkään-maalta. Joku tietty lässyttää, että ”pyh ja pah kuinka epäuskottavaa”, mutta itseäni tämä lämminhenkinen kohtaus muistutti niistä todellisista aselevoista, joita joulun aikaan solmittiin.

Raivostuttavinta onkin, että ainekset hyvään elokuvaan ovat olemassa. Kauniit maisemat, mielenkiintoinen aikakausi ja potentiaali kertoa tästä uusilla tavoilla lupaavat hyvää, mutta realismin sijaan marssitaankin Disneyn tahtiin.
Minulle ylidramaattisuudessaan ja satumaisuudessaan vääränlainen elokuva.

Kyllä, Sharknado on täysin perseestä. Allekirjoitan joka sanan, mitä tästä tekeleestä on sanottu. Hieman hämmentävämpi juttu onkin, että kaikesta huolimatta viihdyin sen parissa.

Puolentoistatunnin ajaksi on luvassa vauhdikasta ja täysin aivotonta huttua, missä piisaa virheitä, onnettomia tehosteita ja kaikinpuolin surkuhupaisaa menoa. Nauroin vedet silmissä ja lopuksi oivalsin suorastaan nauttineeni tästä elämyksestä.

Sharknadoa en siten kykene arvostelemaan ns. normaalisti, sillä se kuuluu sellaiseen hämmentävään kastiin, jossa kaikki riippuu mielentilasta. Se on tarkoituksellisen huono elokuva, joka toisaalta on täysin umpisurkeaa roskaa, mutta toisaalta aivan ratkiriemukasta katsottavaa. Malliesimerkki taiteenlajista nimeltä "niin huono, että se on jo hyvä".

Suosittelen nauttimaan ystävien kesken parin oluen tai viinilasin kanssa. Niin minäkin tein.

Tästä leffasta tuli vähän sellainen fiilis, että se olisi kuulunut katsoa teatterissa 3D:nä. Niin monet otokset ja kohtaukset kun näyttivät pelaavan lähinnä puhtaan visuaalisuuden varassa ja pystyin helposti osoittamaan elementit, mitkä oli varmasti luotu juuri 3D:tä ajatellen.

Visuaalisuudella ratsastava elokuva ei kuitenkaan oikein kotinäytöltä töllisteltynä jaksa kantaa. Sisällöllisesti mennään nimittäin hyvin tuttuja polkuja ja monesti tuntui kuin olisi katsonut Burtonin Ihmemaan Liisan veljeä. Molemmissa kun oli roppakaupalla samoja aineksia. Pitäisikin oikeastaan katsoa Liisan seikkailut uudestaan, niin varmasti laskisi arvosana siitä neljästä tähdestä. Satuin kerran kyseisen pätkän katsomaan teatterissa, joten luulen että visuaalisuus onnistui tempaamaan minut satuun paremmin kuin se varsinainen sisältö, joka nyt ajatellen taitaa olla huonompi kuin Ozissa.

Mahtavalla Ozilla on nimittäin visuaalisen ilmeen rinnalle vähän muutakin tarjottavaa, kuten veikeää näyttelyä ja hahmoja. James Franco veti mainion energisen roolin ja pidin hahmon dynaamisuudesta. Ei siinä nyt mitään uutta ole, että hieman itsekkäästä päähenkilöstä kasvaa taianomaisen seikkailunsa myötä kunniakkaampi kaduntallaaja, mutta hällä väliä koska henkilökohtaisesti pidän hahmonkehityksestä sekä siitä, ettei se sankari ole ihan täysi sankari. Muista hahmoista nostan hattua erityisesti China Girlille, jossa oli jotakin todella hellyyttävää, mutta harmillisesti itse noidat jättivät aika kylmäksi. Mieluiten seurasinkin Ozin, Finley-apinan ja China Girlin taivallusta.

Mahtava Oz on näpsäkkää, lähinnä audiovisuaalisella annilla ratsastavaa satuseikkailua. Kliseitä ja muuta Disneylle tuttua jenkkihömpötystä riittää, mutta ei tämän parissa viihtyminen mikään vaikea tehtävä ollut. Katsoisin uudestaankin.

Tätä elokuvaa ei kannata katsoa kauhuna. Ota se sen sijaan vastaan mysteerinä, niin johan herkkua irtoaa. Mielenkiintoinen tarina käänteineen piti ainakin minut erittäin hyvin otteessaan ja olin oikeastaan aika positiivisestikin yllättynyt kuinka raina ei ollut lainkaan sitä mitä odotin. Vaikka meno toisinaan tuntui hieman absurdilta ja epäuskottavalta, niin elokuva kuitenkin pelaa varsin hyvin katsojansa mahdollisella turhautumisella, sillä sen haluaa kaikesta huolimatta katsoa loppuun.

Varsinaista kauhua haluaville tämä kuitenkin on mitä todennäköisimmin melkomoinen pettymys. Tuskin itsekään koskaan toistamiseen katson, sillä Tall Manin ydin on sen mysteeri. Muuta annettavaa sillä ei ole.

Zombieland alkaa erittäin vahvasti tykittäen ruudulle hurttia mustan huumorin kruunaamaa settiä, mutta elokuvan edetessä oivalsin, että tämähän on teinileffa. Mitä nyt vain sattuu tapahtumaan zombiemaassa. Hieman paskempi juttu on, että genre kuuluu inhokkeihini. Minua ei vain jaksa kiinnostaa se iänkaikkisen vanha juonikuvio nörtin nuorukaisen missiosta valloittaa tarinan kaunis tyttö. Matkan aikana käydään tietty läpi samat kliseet kuin kaikissa muissakin vastaavissa räpellyksissä. Hohhoijaa sanon minä.

Zombit toki tuovat elokuvaan oman piristävän lisäyksensä, mutta sen pohjimmainen olemus oli omaan makuuni aivan liian kliseinen ja ennalta-arvattava. Lisäksi tietttyjen hahmojen idioottimaisuus otti välillä kupoliin. Jos hei väännät hylätyn huvipuiston täyteen toimintaan, niin että valot välkkyvät ja musiikki raikaa, niin onko se mikään ihme, että paikalle laahustaa satakunta zombia? Myöskään käytännön pila, jossa peläytetään kaveri zombia leikkimällä, ei voi mitenkään mennä pieleen, eikö vain?

Kyllähän tämän nyt kerran katsoo, sillä elokuva on tehty mukavan kieli poskessa ja zombeista irtoaa huvittavaakin settiä, mutta itselleni huomattavasti toimivampi vaihtoehto on Shaun of the Dead, joka pelasi korttinsa paljon paremmin niin komedian kuin kauhunkin puolesta.

Ensimmäinen Silent Hill oli mielestäni yksi parhaiten onnistunut pelifilmatisointi, kenties jopa paras. Vaikkei se pelien tasolle yltänytkään, niin sen tunnelma oli silti hieno ja piti mukavasti otteessaan.

Silen Hill: Revelation sen sijaan... voi pojat. Tekijöiden olisi kannattanut katsastaa sanakirjasta kauhu sekä tunnelmanrakennus. Revelationilla on aivan liian suuri vaihde silmässä, sillä se pyörii kohtauksesta toiseen sellaisella kaasulla, ettei Silent Hillille ominaista häiriintynyttä tunnelmaa ehditä luomaan. Siinä missä ensimmäinen elokuva keskittyi ahdistuksen ja epämukavuuden kasvattamiseen, nyt nojaudutaan enemmän jumpscareihin. Pelotukset eivät toimi ja efektit näyttävät jotenkin halvoilta. Esimerkiksi eräs mallinukkemonsteri, vaikka sinällään mielikuvituksellinen olikin, oli varsin nolon näköinen CGI ilmestys.

Revelation on ammentanut suurimman osan elementeistään Silent Hill 3:sta ja sinällään on ihan virkistävää, että se on ensimmäisen elokuvan tavoin muovannut juonesta hieman omanlaisena jolloin myös pelien faneille on luvassa yllätyksiä. Harmi vain, että ne eivät oikein toimi ja tuloksena on sekametelisoppa joka viihdyttää tuskin ketään. Kauhua odottavat eivät saa kauhua ja Silent Hillin fanit eivät saa Silent Hilliä. Itse en ole niinkään näreissäni kauhun puuttumisesta, sillä ensimmäinenkin Silent Hill oli ennemmin painajaisdraama kuin puhdas kauhu. Revelationin ongelma on ettei se ole sen enempää onnistunut draamassa kuin kauhussakaan eikä siten saavuta tätä omintakeista tunnelmaa.

Plussaa tulee hienoista musiikeista, sillä tälläkin kertaa käytetään Akira Yamaokan upeita sävellyksiä. Viihdykettä saa myös bongailemalla hauskoja viittauksia, mutta toisaalta ne myös muistuttavat siitä, että aikansa saisi kulumaan paremmin pelejä pelaamalla tai ensimmäistä Silent Hilliä töllistelemällä.

Periaatteessa täysin pönttö leffa, mutta jostain syystä viihdyin. Kenties siksi, että natsi-zombit pahiksina tuntui jotenkin niin... oikealta. En nimittäin olisi ollut lainkaan yhtä kiinnostunut, mikäli vihulaisina olisi esiintynyt pelkkiä perus-mörrimöykkyjä. Plussaa myös siitä, että kupletin juoni oli vähän muuta kuin perinteistä "hitosti verta ja suolenpätkiä" -zombigoreilua.

Outpost: Black Sun meni suoraan asiaan vailla sen kummempia lässytyksiä ja piti minut otteessaan jopa niinkin hyvin, että olisin peräti kiinnostunut katsastamaan sarjan muita osia.
Joskus se aivot narikkaan -viihde on vain niin ihanaa.

Synkän erilainen supersankari filmatisointi, joka revittelee erityisesti hienolla visuaalisuudellaan sekä hahmoillaan. Pidin siitä kuinka Watchmenin sankarit eivät oikeastaan edes ole varsinaisia sankareita, joilla kaikilla olisi pelkkiä puhtaita jauhoja pussissaan. Mukaan mahtuu sosiopaatteja. murhaajia, raiskaajia ja muuta mukavaa. Draama ja toiminta pelaavatkin suurilta osin hienosti yhteen tuntumatta turhan melodramaattiselta angstaus-sössötykseltä.

Elokuvassa oli kuitenkin muutamia elementtejä, jotka oleellisesti häiritsivät katselukokemustani. Kaiken takana olevan "mastermindin" henkilöllisyyden arvasi aivan liian helposti, sillä itse tiesin syyllisen jo, kun tämä ensimmäistä kertaa esiteltiin. Hahmon ulkonäöstä ja olemuksesta suorastaan paistaa hänen roolinsa, jolloin myöhemmät paljastukset olivat lähinnä hohhoijaa -tasoa. Tosin on nostettava hattua siitä, että loppuratkaisu osasi tästä huolimatta olla yllättävä.

Toinen miinus tulee elokuvan pituudesta. Asia olisi helposti voitu puristaa tiiviimpään pakettiin, jolloin oltaisiin vältytty ajoittaiselta laahaavuudelta. Osa pituuden aiheuttamasta turhautumisesta saattoi toki johtua siitä, että satuin arvaamaan mitä odottaa. Tiedä häntä... mahtaisiko pituus tuntua yhtä liioitellulta, jollei näin olisi käynyt? Omalla kohdallani nämä kaksi elementtiä yhdessä kuitenkin haavoittivat merkittävästi kokonaisuutta. Kenties juoneen olisi siten kaivattu hieman lisäväriä.

(Sisältää spoilereita)

Ensimmäisen Hobitin arvioinnissani oletin, että toinen osa tulisi olemaan parempi. Oikeassa olin, sillä nautin tästä selkeästi enemmän. Idioottimaisesta huumorista on luovuttu ja hommaa ajetaan eteenpäin sen ansaitsemalla arvokkuudella. Kuitenkin raina myös täysin sivuuttaa sen seikan, johon toivoin eniten panostettavan. Nimittäin henkilöhahmojen syventämisen. Valtaosa kääpiöistä on edelleen täysin etäisiä veikkoja, joiden persoonasta ei ota selvää. Lisäksi elokuva laiminlyö jopa ne hahmot, joihin ensimmäisessä osassa panostettiin. Pidin Odottamattomassa matkassa kenties kaikkien eniten Bilbon ja Thorinin suhteen kehityksestä. Koska Thorin viimein oppi hyväksymään Bilbon, odotin että tätä uutta toverillisuutta myös tarkasteltaisiin seuraavassa elokuvassa.

Ja paskat.

Hahmot hädin tuskin puhuvat toisilleen, jolloin rainan lopussa pilkahtelevasta konfliktista puuttuu se emotionaalinen ote. Pakko myös ihmetellä, että mitä tapahtui Bilbolle? Ensimmäisessä osassa todella samastuin häneen, mutta tässä hän jäi jotenkin kumman etäiseksi. Ikään kuin Freemania ei olisi päästetty kunnolla näyttelemään, vaan hänen tehtävänään on vain kiskoa juonta milloin mihinkin suuntaan. Luultavasti tämä johtuu siitä, että elokuvan painotus on huomattavasti enemmän toiminnassa, jolloin hahmojen kanssakäyminen siirtyy takavasemmalle. Jopa sellainen potentiaalisen kiintoisa, ja kirjassakin esiintynyt tyyppi kuin Beorn ohitettiin todella yliolkaisesti.

Sen sijaan aikaa kulutetaan sivujuoniin ja hahmoihin, joilla ei ole mitään tekemistä alkuperäisen tarinan kanssa. En ole asennevammainen muutoksia kohtaan, vaan hyvinkin kykenevä toivottamaan uudistukset tervetulleiksi. En kuitenkaan silloin mikäli niiden tarkoituksena näyttää olevan vain täyttää jokin kiintiö. Tauriel on ilmiselvästi lisätty tarinaan siksi, että mukaan saataisiin pakollinen naishahmo sekä romanssintynkä. Tietenkin. Naishahmon lisääminenhän on mahdotonta ellei tarkoituksena ole parittaa tätä jollekulle. Haltiattaren tehtävänä on siten toimia pelkkänä ponnistuslautana kökön kliseiseen kolmiodraamaan eikä hän tuo elokuvaan mitään virkistäviä yllätyksiä. Kahden toisiaan halveksuvan rodun romanssi olisi toki voinut olla kiinnostava, mutta tällä kertaa toteutus on valitettavan naiivi ja yliolkainen ja antaa siten koko hommalle lähinnä pakkopullan maun. Pökkelö-Bloomin lisäys yliampuvine ninjatemppuineen ei myöskään auttanut, mutta toisaalta oli ihmeen tyydyttävää nähdä kusipäisempi tapaus Legolaksesta ja kuunnella takanani istuneiden teinityttöjen hämmennystä.

Sivujuonteista Gandalfin seikkailut sentään ovat hieman kiintoisampia ja on pakko todeta, että Sauronin ”ensiesiintyminen” oli huikean upeasti toteutettu. Toisaalta on kuitenkin kysyttävä, että pitikö tämä juonentynkä lisätä elokuvaan? Se nimittäin vie huomiota kiusallisesti pois itse Hobitista ja sai minut miettimään, että ”Ah, mutta minähän voisin katsella kaikin puolin parempia Sormusten Herroja tämän sijaan.” Kritisoin elokuvien väen vängällä linkittämistä jo ensimmäisessä Hobitissa eikä mielipiteeni ole muuttunut.

Elokuvan hyvät puolet rajoittuvat lähinnä samoihin elementteihin kuin edellisessäkin, jolloin en niitä ala toistella. Lisäplussansa Smaugin autioittama maa saa ääliömäisen huumorin dumppaamisesta, sujuvammasta etenemisestä, Sauronin "cameosta" sekä itse Smaugista. Lohikäärme on todella hienosti toteutettu ja Benedict Cumberbatchin syvä baritoni sopii tälle paremmin kuin hyvin. Tosin Smaugin uhkaavuutta syö lopun pitkäksi venyvä rymistely, jonka aikana jättiläisliskomme tekee todella tehotonta metsästystyötä.

Loppujen lopuksi en oikein osaa sanoa kuinka monta tähteä tälle pitäisi antaa. Pidin tästä enemmän kuin ensimmäisestä osasta jolle annoin 3½, joten pitäisikö silloin antaa ainakin puoli tähteä enemmän? Toisaalta ongelmia on mielestäni liikaa, jolloin 4 tähteä on turhan ruhtinaallinen arvio. Äsh, en mitä tiedä. Annan samat tähdet ja muokkailen arvioitani myöhemmin.

Enpä muista aiemmin nähneeni Liam Neesonia toimintasankarina. No heilutti hän valomiekkaa Star Warsissa ja veteli Bruce Waynea lärviin Batman Beginsissä, mutta Takenissa on kyse aivan eri tyylisestä toiminnasta. Elokuva on karu matka ihmiskaupan julmaan maailmaan, jossa Neeson vetää kivenkovan rooliin peräksiantamattomana isänä, jolta ei pahiksille armoa heru.

Vaikka juoni sinällään on perinteinen yhden miehen pelastus/kostoretki, niin elokuvan teema erottaa sitä sisaruksistaan. Kyseessä on rikollisuuden muoto, jota ei valkokankaalla turhan usein nähdä. Etenkään kun genrenä on toiminta. Taken myös mukavasti välttää muutamia tyypillisiä kliseitä. Olin esimerkiksi erittäin positiivisesti yllättynyt, kun päähenkilön ex-vaimon uusi mies vaikutti oikeasti kunnon tyypiltä ja hyvältä adoptioisältä. Yleensä tällaisista hahmoista kun yritetään leipoa ärsyttäviä kusipäitä, jotta "alfat" pääsisivät uhittelemaan siitä kelle se perhe kuuluu. Ei tällä kertaa.

Taken on karu ja mukaansa tempaava elokuva, jonka taika piilee ennen kaikkea juonen kuljetuksessa ja näyttelyssä. Haluaisinpa nähdä hra Neesonin useammin samankaltaisissa kovisrooleissa. Yleensä olen tottunut näkemään hänet jonkinlaisena viisaana mentorina. Tällä kertaa mies toimii ensin ja puhuu vasta sitten. Ja kyllä, siinä vain on jotakin niin kovin tyydyttävää nähdä Neeson kurmottamassa ihmiskunnan ällöttävintä pohjasakkaa.

Tuossa eräänä päivänä huomasin, että Finnkinon kesäleffalippuni olivat erääntymässä. Näin ollen valitsin teatterini rajoitetusta leffatarjonnasta nopsaan sen sopivimpaan ajankohtaan osuvan ja teemaltaan edes jollain tasolla mielenkiintoisimman vaihtoehdon. Tuo leffa sattui olemaan 2 Guns.

2 Guns ei loista omaperäisyydessä. Kyseessä on todella rehellinen ja kliseinen genre-elokuva, joka antaa tasan tarkkaan sitä mitä lupaa. Näin ollen raina toimiikin omassa genressään vallan mainiosti. Se ei pettänyt, mutta toisaalta ei myöskään pahemmin sykähdyttänyt. Kuitenkin leffan jälkeen minulle jäi hyvä fiilis sekä tunne siitä, että valitsin toimivan vaihtoehdon. Tämä on toimintakomediaa perinteisimmillään. Se ei yritä olla yhtään enempää eikä vähempää.

On kuitenkin kenties yksi tekijä, joka saa elokuvan erottumaan sisaruksistaan. Nimittäin pääkaksikon kemia, joka yllätti erittäin positiivisesti. Washington nyt on aina ollut vahva näyttelijä, mutta en ole ikinä erityisesti välittänyt Mark Wahlbergista. Olen pitänyt häntä liian ryppyotsaisena yhden ilmeen näyttelijänä. Tasoa tosin saapui nostaman The Departed, jossa hän vetäisi vallan muikean roolin ja nyt 2 Guns... jösses, minähän alan pitää Wahlbergista. Miehellä näyttää olleen kuvauksissa huikean hauskaa, sillä hän ja Washington revittelevät täysin rinnoin. Tulkinta on sen verran viihdyttävää katsottavaa, että jopa ne tyhmät ja lapselliset vitsit alkoivat naurattaa. Yleisön reaktioista päätellen en ollut ainoa, joka koki asian näin. Takanani ollut iäkkäämpi pariskuntakin hihitteli kuin teinit.

Näinpä viimein minäkin tämän paljon ylistetyn teoksen... ja kävi niin kuin yli-hypetettyjen elokuvien parissa on tapana: odotin parempaa kuin sain. Toisaalta vaikutusta voi olla liian suurten odotusten lisäksi myös kahdella seikalla: A) En ollut nähnyt Avengers-hahmojen omista elokuvista kuin Thorin. B) Katselin rainan ilman tekstityksiä enkä saanut aivan kaikesta dialogista selvää.

Koska suurin osa hahmoista oli itselleni outoja, heidän sielun maisemansa jäi varsin ontoksi ja draama tuntui sitten lattealta. The Avengers on kyllä erittäin viihdyttävä paketti, mutta tuntuu tällaiselle muihin Marvel-elokuviin tutustumattomalle jotenkin kovin pinnalliselta toimintatykitykseltä, sillä tässä ei juuri ”turhia” lätistä, vaan mennään suoraan asiaan. No ainakin se toiminta oli hienosti toteutettua ja mukaansa tempaavaa, mutta varsinainen sisältö tuntui kumisevan onttouttaan. Lisäksi koin Loki-pahiksen jollain tapaa hieman mitäänsanomattomaksi. Vaikkei Hiddlestonin näyttelyssä sinällään mitään vikaa ole, niin tyyppi toi lähinnä mieleen kiukuttelevan pojanklopin. Harmillista, sillä hahmossa olisi potentiaalia paljon parempaan. RDJ:n Tony Stark kuitenkin hurmasi ja meinaankin tulevaisuuden projektiksi ottaa itse Iron Manien katselemisen. Myös Mark Ruffalo toi rooliinsa jotain mukavan inhimillistä. Pidinkin paljon Starkin ja Hulkin bondauksesta.

The Avengers on näyttävä ja viihdyttävä elokuva, mutta sen draamallinen puoli jätti paljon toivomisen varaa. Pelkkä suuren skaalan toiminta ei riitä. Ei ainakaan minulle.

Kuulun ilmeisesti vähemmistöön, mutta jotenkin viihdyin tämän parissa paremmin kuin edeltäjän. Totta tosin on, että tämä on tyyliltään VIELÄKIN kauempana alkuperäisestä Sherlock Holmesista, mutta ehkä juuri siksi tästä pidinkin. Ei ollut aihetta olla närkästynyt, koska homma vedettiin täysin rehelliseksi seikkailurymistelyksi vailla juuri minkäänlaista dekkarointia.

Rainasta puuttuu konseptiin kuuluva mysteeri, mikä on tietty Holmesia ajatellessa valitettavaa, mutta toisaalta kun se edellisen osan mysteeri oli aika kämäsesti toteutettu, niin ehkä näin on parempi. Itse en nimittäin lämmennyt lainkaan tavalle, jolla Holmes ratkoi pulmia, sillä se ei tarjonnut katsojalle minkäänlaista aivojumppaa. Sankari vain napsautti sormiaan ja latoi kaikki ratkaisut pöytään. Mysteeristä on vaikea saada mitään irti jollei katsoja saa hetken aikaa pohdiskella ja kokea Ahaa-elämyksiä. Jatko-osassa tätä ongelmaa ei ole ja niinpä seurasinkin tätä jonkinnäköisenä Alternative Universe viihdepläjäyksenä, josta saattoi löytää hauskoja viittauksia todellisiin Sherlock Holmeseihin. Ja viihdyinkin aika helkkarin hyvin. Näyttelijät ovat karismaattisia, meno letkeän lennokasta ja toiminta huikean kaunista. Pidin tällä kertaa myös huomattavasti enemmän elokuvan pahiksista. Blackwood oli makuuni turhan perinteinen, kun taas Moriarty pyrkii luomaan vastaparin itse Holmesille ja Sebastian Moran puolestaan Watsonille. Ehkä vaikutusta oli myös sillä, että kumpainenkin on hra Doylen luomia hahmoja.

Vaikka filmin parissa viihdyinkin, niin on tässä silti aimo kasa typeryyksiä. Mukaan on muun muassa ängetty turhan paljon pönttöä huumoria (mitä tekemistä Stephen Fryn nakuilulla oli minkään kanssa?) ja se nyt on selvää, että tämä on aika helkkarin kaukana alkuperäisistä Sherlock Holmeseista joten ne jotka odottavat jonkinnäköistä kunnianosoitusta Doylen töille älköön vaivautuko. Saatte lähinnä pahan mielen. Katsastakaa mieluummin BBC:n Sherlock sarjaa jos haluatte nähdä oikeasti onnistuneen päivitetyn version Sherlock Holmesista.

Ensimmäisestä uuden sukupolven Star Trek elokuvasta en muista paljon mitään. Se ei käsittääkseni ollut huono, mutta ilmeisesti ei järin erikoinenkaan, koska ei kyennyt jättämään muistiini muuta kuin hämäriä palasia. Star Trek Into Darkness sen sijaan osui ja upposi. Lujaa.

Tarjolla on todella viihdyttävä ja tyylikäs paketti, joka piti lujasti otteessaan koko kestonsa ajan ja jätti jälkeensä kaipauksen nähdä teos uudestaan. Vanhan polven Trekkarifanit tosin eivät välttämättä ihastu, sillä tämä on klassisemman scifin sijaan entistä lähempänä avaruusoopperaa eikä seikkailun ohessa pahemmin pysähdellä pohtimaan sen tulevaisuusvisiota tai teknologiaa. Itse en tyylinmuutoksesta piittaa. Kun nuorempana koetin katsoa Star Trekkejä, nukahdin kesken kaiken enkä siten muista niistä tasan mitään (muuta kuin kohtauksen jossa joku mato luikersi jonkun korvaan). Oli Into Darkness sitten puristien mielestä raiskaus alkuperäisiä kohtaan tai ei, niin sitä tosiasiaa ei voi kieltää, että elokuvan loputtua mieleni teki taputtaa. Juoni pitää otteessaan, näyttely on erinomaista, visuaalinen toteutus kaikin puolin kaunis ja efektejä ja 3D:tä käytetty hillitysti ja järkevästi.

Vaikka toimintaa on yllin kyllin, keskiössä on silti tarina ja hahmot, joista yllättävän moni on ihastuttavan mieleenpainuva ja samastumiskelpoinen. Pahis mukaanlukien. Tosin Chris Pinen Captain Kirk on makuuni ehkä hieman liian tyypillinen naistennaurattaja, mutta on sentään hänen ja Spockin välistä kemiaa hauska seurata, sillä hahmot kehittyvät mukavasti elokuvan edetessä. Zachary Quinto suoriutuu muuten ikonisen suippokorvan osasta vallan oivallisesti ja hahmoa sekä miestä sen takana seuraa elokuvan aikana oikein mielellään. Kunniamaininnan ansaitsee lisäksi Simon Pegg, joka vetää totuttuun tapaan todella sympaattisen roolin. Suurin yllättäjä on kuitenkin Benedict Cumberbatch, joka on itselleni uusi tuttavuus, vaikka miehen olen vilaukselta nähnytkin BBC:n Sherlock Holmesissa sekä internetin laajassa maailmassa, jossa monet häntä usein myös ylistävät. Ja onhan se pakko sanoa, että on minutkin myyty. Herrahan on silkinpehmeine baritoni-äänineen ja vahvoine tulkintoineen todellinen uusi Alan Rickman. Taidanpa mennä katsastamaan Sherlock -sarjaa ja jäädä innolla odottamaan miehen seuraavaa elokuvaa.

Ylistävistä sanoista huolimatta ei tämä silti täydellinen paketti ole, sillä mukaan mahtuu myös kämmejä. Muun muassa muutamat epäonnistuneet yritykset komiikan saralla sekä täysin tyhjänpäiväinen riisuutumiskohtaus, joka ei juonellisesti johda mihinkään ja jonka tarkoituksena oli vain saada ruutuun kaunis nainen alkkareissa. Jopa itse tuottajat ovat pahoitelleet kohtausta sosiaalisessa mediassa. Loppua kohden meno myös pikkuisen lässähtää ja muuttuu ennalta-arvattavammaksi, mutta jostain syystä se ei katselunautintoa tuntunut juuri haittaavan tai edes pahemmin ärsyttävän. Juonenkäänteitä ja menoa kyllä piisaa. Ehkä jopa hieman liikaa, sillä aineksia olisi toiminnan kylkeen ollut myös syvällisempään pohdiskeluun.

Malliesimerkki taiteenlajista nimeltä aivoton viihde. Teos on siis pöljä kuin mikä ja aiheuttaa tasaisin väliajoin myötähäpeää, mutta hitto kun sen parissa jostain kummasta syystä vain viihtyi.

Tässä oli sellaista samankaltaista hämmentävää vauhdin taikaa kuin Muumioissa ja kai vaikutusta oli myös sillä, että itse pidän perinteisemmistä miljööistä keskiaikaisine kylineen, jylhine kivilinnoineen ja klassisine puvustuksineen. Nykypopulaarikulttuurin vampyyrit ja ihmissudet kun tuppaavat olemaan teiniangstin parissa painivia emoilijoita, jotka pukeutuvat trendivaatteisiin ja elävät nykyaikaisissa metropoleissa setvien kliseisiä ihmissuhdeongelmia. Näin ollen koin Van Helsingin oikeasti hirviömäiset hirviöt vallan mainioksi vaihteluksi. Elokuvassa on myös muutamia ihan omia ideoita eikä se tyydy vain perinteisten tarinoiden ja tyylien kierrätykseen. Siitä plussaa.

Sisältöä ei Van Helsingissä silti juurikaan ole ja elokuvan draamallinen puoli on lähinnä huvittava. Homma tuntuukin pyörivän puhtaasti CGI:n varassa, mutta ovat efektit sentään suurimmaksi osaksi onnistuneita. Ihmissusien toteutuksesta on muuten pakko nostaa hattua. Enpä muista aikoihin nähneeni yhtä vaikuttavan näköisiä karvaturreja, joista välittyy selkeästi se ihmissusiin liitettävä voima ja eläimellisyys. Toki CGI paistaa, mutta yleinen design on moniin muihin verrattuna huomattavasti toimivampi. Vertaa esimerkiksi Underworldin kömpelön oloisiin möllykyihin ja Azkabanin vangin puoliksi karvattomaan luuviuluun.

CGI:n lisäksi pyörii estradilla ihan oikeitakin näyttelijöitä, jotka ovat enemmän tai vähemmän vakuuttavia. Hugh Jackmanin tiedän kykenevän loistaviin suorituksiin ja onhan hänen karismaattista pärstäänsä ihan kiva tässäkin katsella, mutta herran ilmaisu jättää paljon toivomisen varaa. Jackman on todella vaisu eikä Van Helsingin hahmo herättänyt minkäänlaisia sielun sympatioita. Samaa voisi sanoa Kate Beckinsalesta. Draculan morsmaikkujen näyttelijät sen sijaan aiheuttivat lähinnä hiljaista repeilyä ja David Wenhamin Carl oli puolestaan ärsyttävä. Onkin pakko sanoa, että parhaimpia hetkiä minulle tarjosi Richard Roxburgh aka Mr Dracula. Näyttelijän tulkinta tekee hahmosta jossain suhteessa jopa koomisen, mutta tässä se peräti toimii. Tuntuu, että mies tietää näyttelevänsä idioottimaisessa sekametelisopassa, joten vetää homman ihan sumeilematta yli. Siinä missä Van Helsing ja Anna ovat tasapaksun vaisuja ja vakavia, näyttää Dracula pitävän hauskaa… ja on siten eleineen ja ilmeineen niin kovin viihdyttävää katseltavaa.

Van Helsing on aivojennollaus elokuva jos mikä ja toimii siinä suhteessa vallan mainiosti. Alkupuoli etenkin oli toimiva, loppua kohden homma äityi jo turhan hoopoksi. Ristikseen elokuva saakin muiden epäkohtien ohella liian pitkän keston. Ei tällaista campilla kuorrutettua pölhöilyä joka päivä kestä, varsinkaan liian isona annoksena. Siksi siis turvalliset kolme tähteä.

Todellinen pahan mielen elokuva. Siis hyvällä tavalla. Toisin sanoen tarjolla on ahdistavaa, mutta laadukasta ja tunteisiin vetoavaa draamaa. Homma pidetään rehellisen karuna ja teoksesta puuttuu perus-Hollywoodmainen imelyys. Monilla tavoin ongelmaisesta päähahmosta ei leivota äkillistä kaunokaista ja menestyjää, kun tämä vain "ottaa silmälasit silmiltään, avaa hiuksensa ja puhkeaa kukkaan".

Elokuvaa kannattelee pitkälti vahvat näyttelysuoritukset. Näistä mieleenpainuvin on ehdottomasti Mo'Nique, joka tekee värisyttävän vakuuttavan roolin Preciouksen karmeana äitinä. Muistakaan näyttelijöistä en löydä pahaa sanottavaa, vaikkakin Preciouksen luokkatoverit herättivät hilpeyttä. Näyttelijät kun vaikuttavat kaksikymppisiltä, mutta hahmot käyttäytyvät kuin teinit, jolloin en ottanut roolihahmojen iästä selvää.

En elokuvaa aivan alusta asti ehtinyt toljottomaan, joten en koko kokonaisuutta kykene arvioimaan. Kuitenkin pidin elokuvasta, sillä se tempasi vallan mukavasti otteeseensa ja onnistui aiheuttamaan vaihtelevia tunnetiloja. Tuskin rainaa kuitenkaan hetkeen tulen toistamiseen katsomaan. Kyseessä on kuitenkin sen verran ahdistava tapaus.

Pitää allekirjoittaa se mitä monet sanovat: tämä on niiiiin nähty. Hitman on vain yksi perus toimintarymistely tuhansien lähes identtisten serkkujensa joukossa ja seuraa turvallisesti kliseiden viitoittamaa polkua. Harmillista, sillä potentiaalia olisi ollut paljon parempaan.

Hitman kuitenkin täyttää perustoimivan viihdeleffan kehykset melko toimivasti, jolloin tekeleen kyllä katsoo tylsän illan piristykseksi ihan mielellään. Asenteen tulisi tv:n ääreen asettuessa olla "pistetään aivot narikkaan ja katsotaan viihdyttävää paskaa". Mitään syvempiä elokuvallisia meriittejä on aivan turha etsiä, joten kannattaa keskittyä ihan vain siihen räimeeseen. Toiminta oli suurimmaksi osaksi myös laadukasta ja kaunista katseltavaa. Paikoin tosin tuntui siltä, että tekijät keskittyivät liiaksi alleviivaamaan kuinka "neljäseiska on TOSI cool!" jolloin toiminnan tyylittelyissä vedettiin jo yli.

On muuten pakko sanoa, että vaikka monet ovatkin haikailleet Jason Stathamia neljäseiskaksi, niin itse rohkenen olla eri mieltä. Nimittäin jos pääroolissa olisi saapastellut Statham, olisin varmaan luullut katselevani Transporteria. Yhtäläisyyksiä on jo muutenkin aivan tarpeeksi, mukaan lukien neljäseiskan mukana roikkuva rasittava naishahmo, jonka ainoa tarkoitus on luonnollisesti se, että elokuvaan saataisiin paljaat tissit ja väkisin väännetty romanssi. Tosin pysyi 47 esikuvalleen uskollisena edes sen verran, että ei vällyjen välisistä puuhista pahemmin näyttänyt kiinnostuvan.

Ensiksi toistettakaan se mitäs lähes kaikki sanovat: Hobitti ei pärjää Jacksonin ensimmäisen trilogian elokuville. Ei oikein millään tasolla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kyseessä olisi suoranaisesti huono elokuva. Se olisi vain voinut olla niin kovin paljon parempi.

Suurin nillityksen aiheeni piilee elokuvan tunnelmassa. Siinä viljellään tasaisesti niin sanottua comic reliefiä, jolloin vakavienkin tapahtumien aikana voidaan heitellä hauskaa läppää. Hobitin ongelma on siinä, että sen comic relief ei ole hauskaa… ellet siten satu kuikuilemaan siellä alaikärajan tienoilla. Usein tuntuikin, että elokuva koetti lämmitellä lähinnä varhaisteinejä, sillä aivan liian usein potentiaalisen uhkaavat tai seesteiset kohtaukset onnistuttiin katkomaan idioottimaisella huumorilla. Kirjaa en ole lukenut, joten en tiedä kuinka hyvin tunnelma vastaa "totuutta". Kenties kirjakin on lähinnä leppoisan lapsellinen, jolloin lähestymistapa on perusteltu. Sormusten Herraan tottuneelle katsojalle tämä tyylinmuutos kuitenkin aiheuttaa päänpuistelua varsinkin kun raina ihan itse yrittää väen vängällä linkittää trilogiat toisiinsa. On vaikea asennoitua elokuvaan itsenäisenä tuotoksena, koska se heittää jatkuvia viittauksia entiseen sen sijaan, että olisi rohkeasti vain Hobitti. Vaikka Bilbon edesottamuksia periaatteessa seuraakin ihan mielellään, niin tässä ei vain ole sellaista samanlaista tunnetta ja herkkyyttä eikä todellista jännitystäkään osata luoda. Juoni nyt on varsin yhdentekevä, mutta se ei tämäntyyppisissä elokuvissa haittaa. Pointtinahan on se maaginen matka halki eri maisemien ja vaarojen, jolloin suurin osa elokuvan nautittavuudesta lähtee hahmoista, tunnelmasta sekä tapahtumien rytmityksestä. Hobitti kompuroi näissä kaikissa.

Vikaa ei kuitenkaan ole missään tapauksessa näyttelijöissä. Vanhat tutut naamat olivat aivan yhtä mahtavassa terässä kuin ennen ja aiheuttivat pahemman (parhaimman) luokan nostalgiaryöppyjä. Lisäksi elokuva esittelee kasan uusia kykyjä. Martin Freeman on mielestäni nappivalinta eläväiseksi ja jokseenkin naiiviksi Bilboksi. Niiaan myös syvään Thorinia tulkitsevalle Richard Armitagelle, jonka olemuksessa on jotakin todella jylhää ja kiehtovaa. Hänen hahmostaan voi jotenkin aistia, että "kyllä, tässä sällissä on kuninkaallista verta". Muistakaan näyttelijöistä en löydä pahaa sanottavaa, mutta Thorinia ja Balinia lukuunottomatta monet kääpiöt jäävät vielä etäisiksi hassuttelijoiksi (joiden hassuttelu ei naurata). Luulen/Toivon, että hahmoihin ehditään syventyä paremmin sarjan tulevissa elokuvissa. Sen sijaan Radagast-velho oli jo totaalisen yliampuva tapaus, joka oltaisiin voitu heittää leikkauspöydällä romukoppaan.

Sitten seuraavaksi suurimpaan ongelmaan: nykypäivän Peter Jackson näyttää turhan innostuneelta leikkimään tietokoneiden kanssa, mikä valitettavasti vaikuttaa negatiivisesti lopputulokseen. Tämän elokuvan örkit ja hiisit ynnä muut nilviäiset eivät ole läheskään yhtä autenttisia kuin vanhassa trilogiassa, jossa örkit olivat huolellisesti maskeerattuja ihmisnäyttelijöitä. Nyt sen sijaan CGI:ta on tungettu joka läveen ja ainakin minuun sillä on jotenkin etäännyttävä vaikutus. CGI on ihan tervetullutta kun sitä käytetään maltillisesti ja järkevästi. Tässä ei käynyt niin. Klonkun toteutuksesta tosin täytyy taas kerran nostaa hattua ja taputtaa ihastuksesta. Taisipa myös olla se elokuvan paras kohtaus.

Nyt olenkin jo kolme kappaletta käyttänyt lähinnä leffan haukkumiseen, joten taitaa olla aika mainita miksi kuitenkin viihdyin rainan parissa. Näitä syitä ovat muun muassa nostalgia, näyttelijät, musiikki, kuvaus, upeat maisemat sekä paikoittainen eeppisyyden tunne. Olipahan yksi niistä harvoista elokuvista jotka osasivat käyttää 3D:tä oikein (toisinsanoen sitä käytetään syvyysvaikutukseen eikä siihen, että heitettäisiin kokoajan roinaa katsojan naamalle). Totean myös, että urbaanifantasian jyrätessä ei tällaista perinteistä fantasiaa ole turhan usein tarjolla, joten ei tästä nauttiminen mikään vaikea tehtävä ole. Hobitti on rehellisen klassinen seikkailu, joka ei yritä olla liian "trendikäs". Lisäksi minulla on sellainen kutina, että trilogian tulevat elokuvat ovat todennäköisesti parempia kuin tämä. Tästä jäi jonkinlainen lämmittelyn fiilis. Hobittia ei kannatakaan katsoa liian vakavana eikä odottaa mitään Sormusten Herra vol.2 filmatisointia, vaan kokea se ihan omalla painolla. En tiedä miten hyvin tämä mahtaa toimia TV:n ruudulla, mutta ainakin teatterissa Hobitin odottamaton matka kävi varsin hyvästä perjantai-illan viihteestä.

Feeniksin kilta on yksi suosikki Pottereistani. Näin ollen arviointiini sisältyy jonkinasteista katkeruutta ja ns. kirja-fanaattisuutta, sillä miten voikin mennä niin, että kirjan suorastaa ahmin, mutta elokuvan aikana lähinnä haukottelin. Ymmärrän kyllä, että elokuvat tehdään elokuvien ehdoilla ja kirjat kirjojen. Pidinhän paljon esimerkiksi Azkabanin vangista, vaikka siinä olikin useita eroavaisuuksia kirjaan. Feeniksin kilta sen sijaan ei oikein saavuta mitään niistä elementeistä, joissa kirjassa tykkäsin eikä se ole elokuvanakaan kaksinen.

Rainaa vaivaa samat ongelmat kuin Liekehtivän Pikarin filmatisointia jolloin suurin valituksen aihe on sen rytmitys. Elokuva alkaa kiintoisan avauksen jälkeen edetä jotenkin kumman laahaavasti, kunnes yhtäkkiä pistetäänkin vaihde silmään ja tapahtumat soljuvat sellaisella vauhdilla, että hyvä kun perässä pysyy. Samoin eräs lopun traaginen tapahtuma sivuutetaan toiminnan tuoksinnassa jotenkin todella tunteettomasti ja yliolkaisesti. Kirjaa lukiessani olin oikeasti järkyttynyt. Tässä kohtaus oli "Oh my God they killed Kenny" -tasoa. Elokuvan draamallinen puoli on kökkö ja vastapainoksi soveltuvaa toimintaa liian vähän. Tämä on sääli, sillä kirja keskittyi suurilta osin juuri hahmojen kanssakäymiseen ja Harryn sisäisiin ristiriitoihin. Mikäli tätä ei elokuvassa saavuteta, niin eipä sillä juuri ole paljon mitään tarjottavaa.

Kirjan lukeneille karvas pettymys ja siihen tutustumattomille luultavasti hyvin hämmentävä kokemus. Silti tämän jaksoi loppuun asti katsoa ihan Pottereiden maailman yleisen kiehtovuuden vuoksi (olenhan fani) ja oli elokuva ihan kohtalaisesti onnistunut saavuttamaan kirjan melankolisen tunnelman. Lisäksi joukossa on joitakin hyviä näyttelysuorituksia kuten Imelda Stauntonin Dolores Pimento (mielestäni nappivalinta rooliin) sekä Ralph Fiennesin Voldemort, vaikka herran osuus elokuvassa onkin lyhyt. Hyviä elementtejä siis on, mutta rytmitys on niin pielessä, ettei oikein mihinkään saa tarttumispintaa. Sen siitä saa kun yrittää tunkea yli 1000 sivuista kirjaa parin tunnin elokuvaksi. Ehdottomasti tähän asti näkemistäni Potter elokuvista huonoin.

Kiitos Tommy Wiseau, kun annoit maailmalle näin valaisevan kuvauksen elokuvan tekemisestä. Suoritustasi voisi nimittäin käyttää oppilaitoksissa käänteis-opetusvideona tyyliin "Mitä EI kuulu tehdä."
Koska kyllä: Mr. Wiseaun "näyttely" on surkeinta KOSKAAN näkemääni. Eikä herran kyvyt muillakaan osa-alueilla juhli, sillä tämän ohjaus ja käsikirjoitus ovat aivan yhtä kamalaa scheissea. Raina on täynnä toinen toistaan idioottimaisempia henkilöhahmoja, aivotonta dialogia eikä "juonen"kuljetuksessa ole tasan mitään järkeä. Lisää soppaan vielä onneton tekninen toteutus sekä kornit seksikohtaukset, jotka aiheuttavat lähinnä pahemman luokan naamapalmutusta.

On elokuvassa sentään yksi "hyvä" asia, joka sekin tosin riippuu puhtaasti asenteesta ja mahdollisesti siitä kuinka monen promillen humalassa olet. Elokuva on nimittäin niin legendaarisen huono, että tätä voi jo pitää jonkinlaisena saavutuksena. The Room tarjoaa kasan potentiaalisia huutonaurukohtauksia ja on oiva valinta kavereiden voimalla käytävään "Paskojen leffojen iltaan". Lisäksi nauroin itseni kuoliaaksi kun katsoin Nostalgia Criticin arvostelun elokuvasta.

Annoin rainalle aluksi vain puoli tähteä, kunnes oivalsin sen komediallisen arvon ja päädyinkin yhteen kokonaiseen tähteen (ja myöhemmin päädyin lisäämään toisen arvion). Suosittelen peräti katsomaan elokuvan. Sen vammaisuus on jotakin niin ainutlaatuista, että se pitää kyllä itse kokea. Älkää kuitenkaan missään nimessä lähtekö tosissanne katsomaan, vaan ottakaa koko homma vitsinä. Silloin se saattaa peräti toimia.

Rehellinen/vakava arvio:
Ainutlaatuisuus/viihdearvo:

Jos antaa anteeksi Tom Cruisen periamerikkalaisen pärstän ja englannin mussutuksen, niin kyllä tämä on varsin viihdyttävä ja hyvin rakennettu historiapläjäys. Turhia ei jahkailla vaan asiaan uppoudutaan välittömästi samalla kun onnistutaan välttämään jenkkifilmatisoinneille tyypillinen yliromantisointi. Raina osaa myös ilahduttavan hyvin luoda jännitystä siitäkin huolimatta, että olen kuullut tarinan kymmenen kertaa.
Itseäni tosin silti häiritsee hieman se, että joukossa on niin monia tunnettuja ei-saksalaisia näyttelijöitä. Henkilökohtaisesti koin vain vaikeaksi yhdistää heitä historiallisiin hahmoihin. Piristykseksi bongasin sentään pari saksalaisnäyttelijääkin, joiden roolisuoritukset vaikuttivat heti huomattavasti autenttisemmilta. Englannin solkkauksesta huolimatta.

Illan piristysruiske, jonka suosittelen lämpimästi katsastamaan alkuperäisäänillä. Joukossa on useita loistavia roolisuorituksia (mm. Jude Law, Alec Baldwin, Hugh Jackman) eikä kukaan särähtänyt korvaan. Sen sijaan kaikki ääninäyttelijät soveltuvat vallan mainiosti rooleihinsa. Esimerksi Jackman australialaisena vetää luonnollisesti aksenttinsa hienosti ja samaa voi sanoa Baldwinista, vaikkei tämä venäläinen olekaan. En jaksa uskoa, että nämä mainiot aksentit välittyisivät dubissa, joten minulle ainoa oikea vaihtoehto on se alkuperäinen.

Rainan muita hyviä puolia on tyylitelty visuaalisuus sekä se, että elokuva onnistuu välttämään joitakin tyypillisimpiä kliseitä. Lisäksi allekirjoitan "X-tyypin" kommentin siitä, kuinka hienoa on että elokuva jaksaa uskoa itseensä eikä nojaudu korneihin populaarikulttuuriviittauksiin. Rise of the Guardians pitää tyylinsä mukavan hallittuna ja omaperäisenä. Tarjolla on myös osuvia yksityiskohtia, joita ei itse filmissä selitellä mitenkään. Esimerkiksi Nightmaret (Painajaiset) esiintyvät hevosina, koska ”mare” tarkoittaa tammaa. Samoin Pitchin lymypaikka löytyy rähjäisen sängyn alta, koska tarujen mukaanhan Boogeyman lymyilee nimenomaan petisi alla. On myös hauskaa, että Joulupukki on tatuoitu venäläishäiskä, jonka apurit ovat pääasiassa jetejä eivätkä tonttuja. On piristävää, että näihin perinteisiin satuihin on osattu yhdistellä klassisten elementtien lisäksi jotakin uutta viemättä kuitenkaan modernisointia liian pitkälle. Pidinkin oikeastaan kaikista elokuvan taruhahmoista enkä ole varmaan koskaan ennen pitänyt Joulupukkia tai Nukkumattia yhtä mahtavina tyyppeina kuin nyt. Ja se on paljon sanottu se, kun edustan kuitenkin jo sitä kaksikymppistä ikäkuntaa. Aikuiskatsoja voi muuten myös löytää tahatonta komiikkaa siitä, kuinka pääsisäispupu on nimenomaan australiainen, vaikka australiassa jänikset esiintyvät suurena ekologisena riesana.

Peruselementit ja viihdyttävyys on siis kohdallaan, mutta elokuva kuitenkin kompuroi toteutuksessa. Ei missään tapauksessa teknisessä sellaisessa, vaan puhtaasti kerronnallisissa. Hyvistä lähtökohdista ei osata ottaa kaikkea irti, vaan tarina lässähtää loppua kohden turhan perinteiseksi hyvä vs paha rähinöinniksi, se viimeinen yhteenotto on aikamoinen pettymys ja koko homma tuntuu olevan ohi aivan liian äkkiä. Ja mikä ihme se lopun "viisaus" oli olevinaan? Lisäksi hieman harmittaa ettei näin potentiaalisesta pahiksesta osattu ottaa kaikkea irti, vaan homma vedettiin loppujen lopuksi varsin mustavalkoiseksi ja tylsäksi. Jos nimittäin osaa syventyä hahmoihin hieman tarkemmin, niin Pitch Blackin motiivit edustavat yhtä harmainta kategoriaa jota olen aikoihin nähnyt. Herra nimittäin peilautuu monessa suhteessa itse päähahmoon, mutta toisinkuin Jack Frost, hän koettaa paikata tätä epäkohtaa aivan liian radikaalein keinoin. Harmi vain, ettei tämä potentiaalisen kiehtova asetelma pahemmin välity elokuvasta, vaan asiaa yritetään mustavalkoistaa. Mutta kun elokuva on puolet ajastaan povannut kuinka kamalaa on jos lapset eivät usko johonkuhun samalla kun välistä väläyttelevät pahiksen haavoittuvaa puolta, niin eihän siinä voi muuta kuin hieman sympatisoida. Siitäkin huolimatta, että tyypin menelmät ovat väärät. Mainittakoon myös, että itse olen sen verran realisti (kyyninen?), että mielestäni on hieman typerä sanoma, ettei ihmiselossa voisi lainkaan esiintyä Pitchin representoimaa pelkoa. Pelko ei aina kuitenkaan ole mikään paha asia, vaan myös perinteinen suojautumismekanismi. Raina olisikin siten mielestäni saanut alleviivata sitä, että pahiksen sisimmäinen olemus ei ole suoralta kädeltä paha, vaan se miten hän elokuvan aikana toimi. Näin olisi saatu sitä kauan kaivattua harmaampaa moraalisaarnaa.

Lopulliseksi kuvaksi jääkin se, että olipahan viihdyttävä filmi, mutta kuinka paljon siinä olikaan hukattua potentiaalia! Elokuvan olisi sopinut olla hieman fokusoituneempi, sillä näillä eväillä se oletettu viesti (mikä sitten ikinä onkaan) ei juuri välity eivätkä kiehtovat ainekset tuota niin mehukasta sekoitusta kuin olisi voinut. Ehkäpä sorrun tapani mukaisesti ylianalysointiin ja toivon lastenelokuvalta hieman liikaa. Sisimmässään tämä kuitenkin on vauhdikas ja värikäs lastenfilmi, joka varmasti viihdyttää nuorempia ja, näkökulmasta riippuen, myös vanhempia. Itse tykkäsin erinäisestä nillityksestäni huolimatta. Hyvin paljon antaa anteeksi yleisen viihdearvon ja hahmojen vuoksi. Siitäkin huolimatta, ettei näiden potentiaalista oteta kaikkea irti...tai kenties juuri siksi, koska antoi leffa sentään jotain ajattelemisen aihetta. Muistakaatten myös, että arviooni sisältyy itselleni tyypillinen "animaatioplussa". Katson nimittäin keskinkertaista animaatiota huomattavasti helpommin kuin keskinkertaista live actionia.

Audiovisuaaliselta anniltaan hyvin kaunis animaatio, jolla on omanlainen ajaton tyylinsä. Elokuvasta löytyy myös useita veikeitä sivuhahmoja sekä yksi ikimuistettava lopputaistelu. Varsin pikkumaisista motiiveista huolimatta, Pahatar on eräs ikonisimpia ja näyttävimpiä Disney-pahiksia koskaan.

Harmi vain, että se muu sisältö onkin sitten jo aikansa elänyttä ja itse pääpariskunta ei voisi paljon latteammaksi tulla. Neiti Ruusunen on täydellisen passiivinen "sankaritar" ja prinssinkään persoonasta ei ota mitään selvää. Tällaiset samastumiskelvottomat hahmot eivät vain nykypäivänä toimi. Olen myös elämänkatsomukseltani sen verran realisti, että en pariskunnan romanssia sulata. Jos meikätyttö laulelisi metsässä ja puskista hyökkäisi yhtäkkiä joku random ukko tanssittamaan minua, niin minähän potkaisisin tyyppiä haaroihin ja juoksisin karkuun. Prinsessa Ruususessa tämä äkillinen päällekarkaus sen sijaan toimii selkeänä viestinä sille, että "Mehän mennään heti huomenna naimisiin, kuka hitto sitten lienetkään." Ei näin.

Lapsena tämä ei iskenyt. Luultavasti siksi, että kyseessä ei ollut mikään perinteisen veikeä piirretty, vaan tiskin lyödään melko rankkaakin settiä ja tunnelma on läpi elokuvan varsin melankolinen. Tai sitten ynseä suhtautumiseni johtui suomidubista, sillä en ole suomalaisäänistä juuri välittänyt edes muksuna. Etenkään lauluissa.

Nyt kuitenkin katsastin rainan uudestaan alkuperäisäänillä ja ihastuin. Sisältö on useimmista muista animaatioista poiketen tervetulleen vakava ja ajatuksia herättävä eivätkä hahmot ole mustavalkoisia. Moses on omalla tavallaan haavoittuva eikä mikään kaiken tietävä ja hallitseva sankari. Myös antagonistin virkaa hoitavalla Ramseksella on takanaan syvempiä motivaatioita ja hahmo on monella tapaa varsin traaginen. Myös tekninen toteutus juhlii. Animaatio on todella kaunista ja loihtii ruudulle kasapäin näyttäviä jaksoja kuten Egyptin vitsaukset sekä pappien dueton, puhumattakaan loppuhuipennuksesta. Tietokonetta sekä perinteistä 2D:tä on käytetty hienosti yhdessä.

Vaikkei uskovainen sanoma ja siihen liittyvä egyptiläisjumalien dissaaminen pahemmin lämmitä, niin tarina soveltuu silti erinomaisesti elokuvaksi ja sen toteutus on huippuluokkaa. Ainoastaan ajottainen yltiöhartaus/dramaattisuus onnistui paikoitellen turmelemaan katseluelämystäni.

Herrasmiesliigan idea on mainio, miljöö omaperäinen ja näyttelijät kykeneviä. Hyviä elementtejä siis on ja potentiaalia löytyy. Niin kuitenkin myös ongelmia, joiden myötä hyvät ideat ovat menneet toteutusvaiheessa hieman poskelleen.

Elokuvan suurin valtti piilee sen värikkäässä hahmogalleriassa ja ajatuksessa nakittaa nämä toisistaan poikkeavat klassiset hahmot samaan tarinaan. Onkin siten sääli ettei asetelman koko potentiaalia olla osattu hyödyntää, sillä auttamattoman iso osa hahmoista jää pinnallisiksi ja etäisiksi eikä heidän erityisominaisuuksistaan oteta kaikkea irti. Mielenkiintoa osataan kyllä kutkuttaa, mutta sille ei tarjota vastinetta. Kiinnostuin esimerkiksi Dr.Jekyllin sisäisestä kamppailusta ja tunsin sympatiaa hänen ilmeistä alemmuudentuntoaan kohtaan, mutta homma kuitattiin loppujen lopuksi erittäin yliolkaisesti ja tunteettomasti. Kukaan ei rainan aikana oikeastaan kehity pätkän vertaa, kenties Quetermainia ja tämän oppipoikaa lukuunottamatta. Harmi vain, että parivaljakon isä-poika suhde on auttamattoman kliseinen.

Hieno potentiaali tuhlataan mihinpä muuhunkaan kuin päättömään rymistelyyn ja erikostehosteisiin, joiden laatu vaihtelee aina näyttävästä naurettavaan. Herrasmiesliiga ei mielestäni kuitenkaan ole läheskään niin surkea kuin sanotaan. Aivottomana viihteenä (a la Muumio) elokuva toimii jopa kohtalaisen hyvin. Paljon riippuu siitä millä asenteella rainaa lähtee katsomaan. Itse satuin kaipaamaan helppoa "aivot narikkaan" -viihdettä ja sitä kyllä sainkin.

Arvosteluiden perusteella sentään tiesin mitä odottaa ja eipä elokuva pettänyt: melkomoista skeidaahan sieltä tuli. Voinkin heti kättelyssä todeta, että rainan ainoita hyviä puolia ovat efektit ja mytologia. Ruudulle loihditaan varsin näyttävää visuaalisuutta eikä mytologiaan liittyviä elokuvia turhan usein näe. Tosin jos odotat tarinalta jonkinlaista orjallista uskollisuutta esikuvilleen, niin tämä kannattaa kiertää kaukaa.

Juonessa ei oikeastaan ole mitään järkeä ja toimii vain tekosyynä sille että sakki reissaisi paikasta A paikkaan B ja kävisi siinä sivussa ”eeppisiä” taistoja. (Oli tosin varsin hupaisaa, miten välivastuksista irtosi intensiivisemmät taistelut kuin niistä varsinaisista pääpahiksista.) Hahmot ovat kenties yhtä aneemisinta porukkaa mihin olen koskaan törmännyt eikä kukaan heistä herättänyt juuri minkäänlaisia sielun sympatioita. Sam Worthingtonin Perseus on täydellisen mitäänsanomaton tapaus, jonka voisi aivan yhtä hyvin korvata koivunhalolla. Ralph Fiennesin surkuhupaisa Hades ansaitsee myös erikoismaininnan, sillä tämä kähisevää noita-akkaa muistuttava äijänkäppyrä on varsin kaukana kyseiseen herraan liittämistäni mielikuvista. Fiennes on kyllä kykenevä näyttelijä ja taitaapa tässäkin vetää sen porukan parhaimman roolin, mutta ohjaajan ohjat näyttävät olevan niin totaalisesti hukassa (ja käsikirjoitus rutussa) etteivät näyttelijätkään kokonaisuutta pelasta.

Harva se päivä markkinoille pukkaa filmejä, joissa maapallon ovat rusikoineet luonnonkatastrofit, avaruusolennot tai itse ihmiset. Tällä kertaa tämän hävityksen takana onkin perinteisesti keskiaikafantasiaan liitetyt tulensylkijät, mikä on mahtavan omaperäinen idea ja ehdottomasti Tulen valtakunnan paras puoli.

Valitettavasti siihen ne positiviiset asiat jäävätkin, sillä lohikäärmeitä lukuunottomatta elokuva ei mitenkään erotu vastaavista maailmanlopun räpellyksistä vaan tarjolla on tutun oloinen kliseekimara stereotypisine hahmoineen ja väkisin väännettyine draamoineen. Loppufiilis on jotenkin merkillisen mitäänsanomaton. Luulisi, että post-apokalyptinen tulevaisuudenvisio varustettuna lohikäärmeillä jaksaisi pitää kiinnostuksen yllä, mutta kun toteutus mättää niin eivät hyvät ideatkaan riitä.

Muumion paluu kuuluu sellaiseen samaan hämmentävään kastiin kuin Commando. Toisin sanoen se osaa samanaikaisesti olla sekä surkea, että viihdyttävä ja näkökulmasta riippuen sille voisi aivan yhtä hyvin antaa yhden tai viisi tähteä. Raina on varsin pöljä ja lapsellinen tekele, joka retostelee avoimesti enemmän tai vähemmän vaikuttavilla tehosteillaan (CGI Dwayne Johnsson aiheutti jo pahemman luokan naamapalmutusta), mutta siitä ei voi kiistellä etteikö se olisi myös täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, eksoottisia maisemia sekä kepeää tunnelmaa. Tämä on juuri sellaista settiä mitä seikkailuelokuvalta odotankin. Turha vakavuus pois. Tällaisten filmien parissa kuuluu ennenkaikkea rentoutua ja viihtyä, ja tämän Muumion paluu myös tekee.

Elokuvan lähtökohdat ovat erinomaiset. Kerrankin ei ole kyse maahan putkahtavista avaruusolioista joiden persoona rajoittuisi perinteiseen "tapa, tapa, valloita, arrr!" -mentaliteettiin. Sen sijaan filmissä tarjotaan kiehtova asetelma, jossa avaruuden asukit ja ihmiset asuttavat maata yhdessä. Alieneilla on omanlaisensa yhteiskunta ja omat perhesuhteensa... ja taisi muuten olla ensimmäinen kerta kun kohtasin yksinhuoltaja alien-isän. Kulttuurierojen vuoksi torakkamaiset tulokkaat kuitenkin ajetaan slummeihin ja luokitellaan alemman kastin kansalaisiksi.

Alkupuolen dokumentaarinen ote oli omiaan käsittelemään näitä teemoja ja koin sen hyvin kiintoisaksi esitystavaksi. Harmi vain, ettei tässä hienovaraisen pohtivammassa linjassa pitäydytty, vaan elokuva äityi loppua kohden perinteiseksi rymistelyksi varustettuna jo epärealistisen moraalittomilla hahmoilla. Minä en ainakaan sulata sitä, että kaikki ihmiset viittaisivat kintaalla alieneiden olemassaololle. Onhan meillä lähes pakkomielteinen tahto löytää avaruuden nurkista sitä muutakin elämää, mutta District 9:n homo sapiensit ovat putkiaivoisia kusipäitä, joiden ainoana tavoitteena näyttää olevan kertoa katsojalle: "Me ihmiset ollaan kaikki aivan hanurista!" Päähenkilön vaimokin on niin rakastava, että uskoo samantien aviomiehestään tekaistuja lööppejä. Eipä sillä... myös herra päähenkilön ailahtelevuus ottaa kupoliin. Yhdessä vaiheessa hän vaikuttaa todella välittävänsä alien-sidekickistään, toisessa taas viis veisaa tämän kohtalosta ja kolmannessa puolestaan päättää yhtäkkiä olevansa päivän sankari. Onhan se ihan hienoa, ettei tyyppi ole mikään perinteinen goody two-shoes ja on omalla tavallaan itsekäs ja haavoittuva, mutta näitä mielenmuutoksia ei vain ole lähestytty tarpeeksi monisyisesti.

Elokuva on toki aina elokuvaa, muttä tällainen yksiulotteistaminen sotii rainan alkupuolta vastaan, koska tällöin selkeästi haettiin realistista otetta. District 9:n lähtöasetelma voisikin tarjoilla niin kovin paljon parempaa ja eri kulttuurien kohtaamisesta kehkeytyä vaikka mitä. Nyt tarjolla on synkän ahdistava ja jollain tapaa hyvin ärsyttävä trippi, joka jää muistoihini lähinnä sinä elokuvana, jolla olisi ollut potentiaalia vaikka mihin.

Ajatuksia herättävä elokuva, jonka varsinainen nerokkuus piilee siinä kuinka vaikeaan asemaan se katsojansa laittaa. Woodsmanin aihe on hyvin arka ja, kuten arvostelija-Arska sen hienosti jo ilmaisikin, jakaa katsojan tunteita inhon ja anteeksiannon välillä. Baconille on kyllä pakko nostaa hattua tällaiseen riskirooliin astumisesta ja hienostihan mies hahmoaan tulkitsee.

Maissilapset vuosimallia 2009 ei ainakaan paranna uskoani kauhu-genreen. Raina on nimittäin täysin perseestä. Näyttelytyö keskinkertaista, hahmot mitäänsanomattomia, juonessa ärsyttäviä irrallisuuksia ja kenties suurimpana syntinä: sitä kauhua ei löydy etsimälläkään.

Murhanhimoisen kakarajoukon johtaja Isaac sai lähinnä äidilliset vaistoni heräämään siinä mielessä, että olisin kernaasti antanut tenavalle selkäsaunan ja kieltänyt leikkimästä idioottimaisia leikkejään. Tämä kertoo luultavasti aivan tarpeeksi hahmon vakuuttavuudesta. Eipä se muukaan sakki tosin paljon paremmaksi vedä, sillä he vaikuttivat kaikessa "hartaudessaan" lähinnä lobotomialeikatuilta pelleiltä.

Ainoastaan elokuvan tavanomaisesta poikkeava lopetus estää antamasta niitä surkeimpia mahdollisia pisteitä.

Todella viihdyttävä paketti, joka leikittelee onnistuneesti goottikliseillä sekä eri aikakausien yhteentörmäyksellä. Elokuvaa katsellessa nauroin jopa useamman kerran ääneen, mikä on itseltäni hyvin harvinaista. Tästä kiitos kuuluu nokkelalle sanailulle ja Deppin hahmon nerokkuudelle. Nykyajan innovaatioista ja yhteiskuntarakenteista täysin pihalla oleva Barnabas-vampyyri, on hyvinkin sympaattinen tapaus, mutta pysyy kuitenkin uskollisena klassisille vampyyritarinoille eikä ole mikään harmiton herrasmies.

Hahmokastia täydentää mukavasti myös Eva Greenin häikäilemätön noita-viettelijätär Angelique. Greenin ja Deppin kemialla ladatut mittelöt varastavatkin monessa suhteessa shown, jolloin muut hahmot jäävät lähinnä taustalle toljottamaan. Vaikka kaksikon rettelöinti onkin viihdyttävää seurattavaa, piilee tässä myös yksi elokuvan heikkouksista. Esimerkiksi Barnabaksen ja Victorian välinen romanssi, vaikkakin ennalta-arvattava, tulla tupsahtaa kuin puun takaa vailla juuri minkäänlaista hahmonkehitystä eikä se näin ollen herättänyt lainkaan ajatuksia tai tunteita. Ratkaisu hämmentää, koska elokuvan alkupuolen perusteella luulin kyseisen naikkosen olevan melkeinpä se päähahmo. Myös lopun hurjasteluissa tapahtuvat erinäiset paljastukset kurtistivat lähinnä kulmia. Elokuvan loppupuolella vedetäänkin yllättäen kuutosvaihde silmään, jolloin meno yltyy varsin villiksi. Noh, eipähän päässyt pitkästymään.

Vaikkei Dark Shadows luultavasti jätä mieleeni mitään lähtemätöntä jälkeä, oli se kuitenkin oikein viihdyttävä elokuvaelämys. Turhan vakavahenkiset älkööt kuitenkaan vaivautuko, sillä filmi on kuorrutettu aimolla annoksella campia.

Lähtöasetelma on kiinnostava ja miellyttävän yksinkertainen. Pieneen tilaan sijoittuva trilleri, a la Phonebooth, jossa jännite syntyy täysin muista elementeistä kuin julmetuista takaa-ajoista ja efektikikkailusta. Valitettavasti Trespass jää mailien päähän Phoneboothin nerokkuudesta.

Paha aavistus nousee jo päähenkilöiden esittelyssä, sillä elokuvan perheasetelma on umpikliseinen ja loppuratkaisun arvaa heti ensi minuuteilla. Toiseksi: Trespass on pahuksen rasittava katseluelämys. Roistojen astuessa kuvaan, elokuva on yhtä huutamista alusta loppuun ja pian huomasin suorastaan rukoilevani hiljaisia kohtia. Kolmanneksi: elokuvan "mehevät" juonenkäänteet eivät jaksa kiinnostaa. Aina kun joku suuri paljastus on tehty, heitetäänkin soppaan uusi mutka. Sujuvan juonikaaren sijaan käänteitä tulee sellaisella tykityksellä ettei todellista jännitettä ehditä rakentamaan. Lisäksi nämä alituiset paljastukset saavat pahikset tuntumaan lähinnä pahemmanluokan retardeilta eivätkä todelliselta uhalta. Elokuva yrittää olla nokkela ja monitahoinen, mutta homma läjähtää kasaan ja se kunnon psykologinen jännitys loistaa poissaolollaan. Neljänneksi: näyttelytyö ei sytytä. Nicolas Cagelta on nähty hyviäkin rooleja, mutta Trespassissa mies vaikuttaa kiusallisen innottomalta ja maneereihinsa kangistuneelta. Myös Kidmanilta löytyy petrattavaa. Hänen roolinsa tosin koostuu lähinnä alituisesta kirkumisesta, joten vika saattaa olla käsikirjoituksessakin.

On rainassa sentään hyviäkin puolia. Kaikkien tavoitellessa jotakin mahdollisimman suurta ja näyttävää, on piristävää nähdä tällaisia pieneen tilaan sijoittuvia jännäreitä. Pidin myös esimerkiksi siitä, että pahiksille yritettiin luoda jonkinlaista taustatarinaa ja persoonaa. Trespassista periaatteessa löytyykin kaikki hyvän elokuvan ainekset, mutta valitettavasti niitä ei vain olla osattu hyödyntää. Kertakäyttöviihdettä.