Täysin jonninjoutava uusfilmatisointi vanhasta klassikosta. Isoin rikos tässä on Buckin redusoiminen tökeröksi erikoistehostemötikäksi, joka erottuu tietysti ympäristöstään kuin mustetahra. Tällainen laiskuus on sikälikin käsittämätöntä, että koulutettuja koiria on käytetty ja käytetään edelleen paljon ihan Hollywood-leffoissakin, joten tekijöiden ratkaisu ei ollut vain epäonnistunut, mutta myös sikamaisen kallis ja loppujen lopuksi täysin tarpeeton.

Tämänkin töräyksen tarjoaa muuten Disney, joka otti tästä tunaroinnista rapiat satakunta miljoonaa takkiin.

Mielenkiintoisinta toisessa Ghostbusters-leffassa on bongata viittauksia siihen elokuvia kahmalokaupalla laadukkaampaan televisiosarjaan, jonka suosio taisi näihin aikoihin olla muutenkin huipussaan, yhdeltä hahmolta esimerkiksi on kadonnut viikset, toisella vaihtunut hiusten väri ja kampaus, tietyt vaatevalinnat ovat sarjasta ym. Sarjaan verrattuna tämä on kuitenkin huomattavan lapsellinen ja yksittäisiä kohtauksia lukuun ottamatta melkoisen tylsä.

Joku toisen ulottuvuuden pahis haluaa tuhota maailman, mutta pahis tietysti tarvitsee jotkut taikakivet suunnitelman toteuttamiseen. Tämä tietysti tarkoittaa kokonaisen cgi-hirviöjoukon manaamista tuhoamaan aivan koko maailmaa.

Onneksi kuvioon kuitenkin astuu vastavoimaksi joukko trikoopukuisia supersankareita tekemään roiston tempuista lopun. Tämä tekeminen tietysti tarkoittaa loputonta turpasaunaa niiden päänsärkyä aiheuttavien digitaalisten erikoistehosteiden kanssa, taiston tuoksinassa ei näyttävästä turpiinvedosta huolimatta meikki ja hiukset kärsi ollenkaan, veri ei lennä eikä mustelmia tule. Välillä supersankarit on selittämättömästi alakynnessä, sitten näillä onkin taas kaikki voimat kunnossa.

Lopussa yksi supersankareista kuolee, ja Wonder Woman tekee pienen cameon. Wunderbaumin ihmevoimilla kuollut supersankari herätetään jälleen eloon, joten koko tarinassa ei lopulta ole mitään panoksia, eikä mitään konkreettisia uhrauksiakaan tarvita päivän pelastamiseksi. Eikös sillä Wönder Wömänilläkin ollut jotain kuolleita kavereita, joita mamma ei sitten viitsi niillä selittämättömillä voimillaan herättää henkiin? Olenko nyt aivan väärässä?

Lopullinen tuomio jääköön lukijan itsensä pääteltäväksi. Sanottakoon nyt kuitenkin, että Shazam floppasi komeasti lippuluukuilla. Ilmeisesti tämä täsmälleen sama supersankarointi on sitten nähty jo tarpeeksi monta kertaa, notta kansa on siihen jo lopen kyllästynyt.

En tiedä milloin ehdin tästä syvällisemmin kirjoittaa, joten tässä alkajaisiksi jotain lyhyesti.

Ei tällaisia leffoja Hollywoodissa tehdä. Unicorn Wars on iso keskisormi kaiken maailman Disney-animaatioille vähän jonkun Ralph Bakshin ja 70-luvun roskamestareiden hengessä. Tässä halinallet ja yksisarviset käyvät Vietnam-flashbackeistä ammentavaa pyhää sotaansa, jossa suolenpätkiä, vihaa, yhteiskuntakritiikkiä, melodraamaa, pikimustaa huumoria ja gorea piisaa tykötarpeiksi. Narratiivikin tässä toimii vaihteeksi kuin junan vessa.

Harri Nykäsen kuoleman johdosta Raid-sarja ja -leffa ansaitsivat uuden katselukierroksen, ja onhan tämä juuri niin hyvä kuin aina ennenkin. Tyyli on taattua kaurismäkeläistä lakoniaa ja huumori kuivaa kuin Saharan hiekka, ehkä tämä onkin juuri siksi niin pirullisen viihdyttävä ja ääneen naurettavan hauska vielä vuosien jälkeenkin. Paljon laadukkaampaa huvia tämä on kuin useimmat nykykomediat ja akihirviniemiet mitä näitä nyt on.

"En ole ennen nähnyt migreeniä jalassa."

Muistan olleeni ilmestymisaikaan gines intissä kun yksi kaveri waretti tämän ja katsottiin siellä porukalla. Aikamoista tuubaa taas kerran, krapulainen Nicolas Cage esittää jotain vanhaa velhoa joka ottaa oppilaakseen nörttipojan. Sitten on joku pahis, jolla on maatuskanukke, jonka sisältä tulee uusia pahiksia.

Isoin kömmähdys tässä oli muistaakseni, että tarina etenee välillä ihan ihmeellisesti, tyyliin hahmo vain vetää hihastaan jonkun "ai niin, muistinkos kertoa että nönnönnöö" ja heti perään uusi käänne täysin puskista plus turhat selitykset päälle. Muutenhan tämä onkin aika peruskamaa.

Kai tälle opetuksellisena materiaalina voi pisteet antaa, mutta tylsäkö tämä silti on, ei sille mitään voi. Jotenkin tuntuu, ettei ihmiskunnan tulevaisuudessakaan tulla näkemään sellaista leffaa, joka oikeasti kiteyttäisi Martti Lutherin itsensä värikkään persoonallisuuden vähänkään lähdeuskollisesti.

Luther oli oikeasti melkoisen ylitsetursuava ihminen, jolta löytyi sanat ja mielipiteet aivan kaikista ja kaikesta vaikka joka päivä. Pelkästään Lutherin tuotantoa on koottu muistaakseni satojen kirjojen kokoelmiksi alkuperäiskielellään, joten materiaalia löytyisi vaikka kuinka paljon. Tällainen kokoelma kattaa myös kaikenlaiset mestarin suustaan päästämät huudahdukset ja kaskutkin, joista ehdoton suosikkini on aina: "Kunpa muuttuisin kuoltuani kummitukseksi, jotta voisin palata riivaamaan kaikkia tämän maailman jumalattomia piispoja ja munkkeja!"

Muistan lukeneeni joskus esseen, missä viitattiin Martin Scorsesen omiin selityksiin Mafiaveljien takaa. Siinä Scorsese kertoi lapsuudestaan Nykissä, missä isot pojat yleensä kiusasi pienempiään, ja jos alkoi itkeä tai kertoi jollekin aikuiselle, niin kohta isot pojat tuli takaisin kahta inhottavampina. Kun Scorsese ymmärsi pitää naaman vakavana ja vetää kiusaajia vaikka vähän takaisin kuonoon, niin homma loppui siihen ja hyväksyttiinkin itse porukoihin.

Tällaisesta poikien välisestä ystävyydestä Mafiaveljissäkin pohjimmiltaan on siis kyse. Scorsesen kuvaamassa rikollisliigassa muiden miesten kunnioitus ansaitaan pienellä machoilulla ja uholla: jos joku alkaa aukoa päätään, niin siihen auotaan tietty vähän takaisin, lopussa kaulaillaan ja taputellaan toisiaan selkään ja ollaan taas porukoissa.

Olihan tämä nyt jo valmiiksi yksi suosikeistani, mutta Scorsesen ajatuksenjuoksuun tutustuttuani tykkään tästä vielä enemmän.

Tässä on siis ideana, että DeNiron esittämä tappaja on kuin päähenkilön menneisyydessä tekemän valheen synnyttämä paha henki, jonka hyvä tyyppi on periaatteessa manannut unestaan omaksi vitsauksekseen.

Toinen puoli on päähenkilön perhe, joka tietystä idyllisyydestään huolimatta on koko prosessin ajan käytännössä hajoamassa käsiin. DeNiron esittämä paha henki onnistuu nostamaan romahtamaisillaan olevan perheen sisäiset ristiriidat esiin ja lähes tuhoamaan lopulta nämä yksitellen kuin petoeläin, ei vain voimalla vaan myös hienovaraisella älyllään ja yksinkertaisesti puhumalla.

Cape Fear on toisin sanoen oikein hieno ja ajatuksella tehty leffa.

Enpä nyt tiedä onko tämä varhainen Disney-remakekään nyt niin kauhean kaksinen, mutta ainakin se on hyvin lähdeuskollinen ja oikeassa iässä katsottuna viihdyttäväkin, mistä pisteet tekijöille. Glenn Closen läpeensä sekopäinen roolisuoritus Cruella deVilinä on aikuisella iällä ehkä ainut syy katsoa tämä läpi. Jatko-osakin käytännössä rakentui pelkästään Closen hulluttelun varaan.

Lueskelin juuri Martin Scorsesen omia mietteitä uraltaan ja elokuvistaan, ja Taksikuski on ohjaajan itsensä selittämänä oikeastaan mielenkiintoisempi kuin kuiviltaan katsottuna.

Scorsesen itsensä mukaan kyseessä on vähän kuin yhdistelmä useampaa tuohon aikaan keskusteluissa olleesta leffaideasta, kuten eräästä Dostojevski-filmatisoinnista ja poliittisesta salamurhasta kertovasta jännäristä, joista parhaat vaikutteet ympättiin sitten Paul Schraderin Sartrelta innoituksensa saaneeseen käsikirjoitukseen.

Taksikuskissa Robert De Niron esittämä Vietman-veteraani elättää itsensä ajamalla taksia Nykin likaisimmissa ja vaarallisimmissa ghetoissa - tietty vertaus myrkkyä ja kuolemaa tihkuvan sotanäyttämön ja aikansa "hienostuneimman" sivilisaation sydämessä sykkivän suurkaupungin välillä on selvä juttu. Sota on ohi, mutta tietty pahoinvointi ja tappajan mentaliteetti elää kaupungin kaduilla.

Travis Bickle ei ajele huvikseen Nykissä, vaan ikään kuin kasvattaa hiljalleen sisäistä vihaansa, koska kokee sen välttämättömäksi. Lopussa pommi Bicklen päässä räjähtää, ja tämä päättää päivänsä pelastamalla Jodie Fosterin rikollisten kynsistä. Ehkä Bickle siis vain etsikin elämälleen ja kärsimykselleen tarkoitusta, ja löysi sen sankarillisesta väkivaltaisesta yhteenotostaan parittajien kanssa.

Hieno leffa, yksi Scorsesen parhaista.

Jatko-osien tason tuntien epäröin aluksi katsoa tätä ensimmäistä osaakaan, mutta lopulta yllätyinkin positiivisesti. Eka Kostoisku on kuin onkin melkoista viihdettä.

Tämä leffa on vähän kuin Charles Bronsonin Väkivallan vihollinen, mutta sijoitettuna yläasteelle. Päähenkilö on tietysti omaa oikeuttaan jakava äijänkäppänä, ja koulu taas yksi helvetin esikartano jossa steroideilla rumiksi kolmikymppisiksi karjuiksi pumpattu nuoriso käyttelee huumeita, harrastaa esiaviollista seksiä ja uhkailee opettajia, ja sekös sijaisopea rassaa!

On siis aika palauttaa kuri ja järjestys opinahjoon sekä antaa nykynuorisolle vähän isän kädestä. Pelkkä juonireferaatin kirjoittaminen saa virnuilemaan leveästi, mutta leffassa on mukana juuri sopivasti nasevaa huumoria ja karmeita one-linereita, ettei meno nyt aivan liian ryppyotsaiseksi muutenkaan mene.

Tämä on juuri sellaista vanhan ajan halpaa kökkötoimintaa, missä ei todellakaan vedellä minkään vaijereiden tai erikoistehosteiden kanssa vaan ennemmin isketään ukkoa turpaan ja heitetään ikkunalasin läpi paremman puutteessa vaikka kirjastossa.

Ekan Kostoiskun ysärivuosien ghettojen henkeä huokuva gangsta rap -soundtrack on muuten tosi kovaa kamaa.

Olipa tuubaista toimintaa. Se Everwoodin hyvä lääkäri esittää tässä jostain kähvälivankilasta pakenevaa hyvää tyyppiä, joka soluttautuu yliopistoon ottamaan mittaa jostain futarikoviksista. Kaikki olennainen taitaa jo olla sanottu, mutta tämä tuntuu tosiaan parhaimmillaankin joltain Steven Seagalin myöhäiskauden kökkäreeltä.

En ole ikinä ymmärtänyt tämän leffan suosiota. Alkupuolella kaksi teiniä ajelee keskellä ei mitään ja törmäävät hämärään mörköukkeliin, joka tietysti lähtee saalistamaan näitä. Tietysti mukaan vielä tulee se kuuluisa "magic negro" eli amerikkalaisen tarinaperinteen vanha klassinen musta mystikko, joka hyvää hyvyyttään haluaa auttaa valkoisia sankareita tehtävässään.

Loppua kohden tämä kyllä kaatuu ihan omaan hölmöyteensä. Aina kun se Lordin bändin kadonnut jäsen koetetaan esittää jotenkin uhkaavana tai pelottavana, pääsi itsellä lähinnä hyvät naurut ilmoille.

Auschwitz ei ehkä ole taaskaan erityisen hyvä Boll-leffa, mutta omasta mielestäni se on ainakin kiehtova. Kevyempään pelileffameininkiin erikoistunut mies Holokaustin kaltaisen aiheen ruorissa on mielenkiintoinen juttu. Vähintään yhtä jännä on Uwen ratkaisu esittää itse juutalaisia kaasuttavaa natsia. Uwe Boll varmaan yrittääkin tällä kertoa jotain suhtautumisestaan kriitikoihinsa.

Batman Ninja on taas näitä trendikkäitä animeväännöksiä länsimaisista suosikkisarjoista. Onhan tässä se tietty vauhdikas itämainen tyyli mikä viehättää, mutta tarinapuolen kanssa on sitten vähän niin ja näin. Ehkä kokonaisuus olisi toiminut vieläkin paremmin, jos ruoriin olisi palkattu joku Yoshiaki Kawajirin kaltainen vakiintunut ja palkittu toimintamestari kaikenlaisten tuntemattomampien tekijöiden sijaan.

Uskomattoman typerä idea joka oikeasti myös toimii. Tässä crossoverissa Jokeri on saanut käsiinsä Turtles-jutuista tuttua mönjää ja muutta Gothamin pahikset supermutanteiksi. Tietysti pahiskoplaa pysäyttämään tarvitaan Batmanin ja Turtlesien muodostama tehotiimi.

Kaikista maailman Batman-piirretyistä tämä taitaa olla hauskin. Parhaat on edelleen sen piirrossarjan pohjalta tehdyt muutama leffaa.

Tyttö kellarissa on vähän sellainen leffa, joka pitää nähdä vain uskoakseen kuinka surkea se oikeasti onkaan. Ulli Lommel on aivan omassa luokassaan näiden töhkäleffojen suhteen.

Onhan tämä nyt ainakin kertaalleen pitänyt katsoa telkkarista ihan jo leffan huonon maineenkin vuoksi, enkä pettynyt. Dr. Seuss -satukirjaestetiikka näyttää kamalalta näytellyssä elokuvassa, ja hirveä visuaalinen ilme nyt yksinään pilaa koko jutun jo alkuunsa. Alkuperäisteoksestakin tuntuisi valkokankaalle päätyneen vain aivan perusasetelma, ja kaikki muu tässä on aikansa vanhentunutta komediaa ja patterikäyttöisellä hännällä heiluttelevan Mike Myersin ähinää.

Erittäin epätasainen jatko-osa ihan hyvälle ekalle osalle. Tässä menee eritehuumori parissa kohtaa jo vähän liiankin pitkälle, ja tietyt kohtaukset ja hahmot olivat suorastaan epämukavia katsoa. Parhaimmillaan tässä taas on muutama Myersin uran parasta yksittäistä vitsiä, kuten se telttajuttu ja rakettikohtaus.

Jumanji oli vähän sellainen leffa, jonka lapsuudessani tunsin pitkään paremminkin mainoksista kuin mistään muualta. Mutta niidenkin perusteella jutun pointti tuli selväksi: Jumanjin perusidea on uskomattoman hieno, vaikkei leffa itse ehkä aivan samaa tasoa olisikaan.

Alussa Alan Parish löytää salaperäisen lautapelin, jota tämän on tietysti päästävä kokeilemaan ystävänsä kanssa. Lautapelin juju on tietysti siinä, että se muovaakin todellisuutta omilla säännöillään, ja kaikista matkan varrella ilmenneistä ongelmista vapautuu vasta pelin päätyttyä. Alan itse päätyy pelin viidakkomaailmaan ja juuttuu sinne vuosikymmeniksi kunnes kaksi lasta myöhemmin heittävät Jumanjin noppia.

Sanoinkohan jo miten paljon oikeasti tykkään tämän leffan ideasta? Jumanjin erikoistehosteet ovat ehkä nykysilmään jo aika vanhentuneita, mutta silloin joskus ne olivat leikkaavinta terää mitä alalta löytyi. Yhtenä Jumanjin teemana on Alan Parishin vaikea suhde isäänsä, ja isän näyttelijä tekee tässä kaksoisroolin Jumanjin arkkipahis metsästäjä Van Peltinä, joka tietysti yrittää tappaa Alanin saadakseen tämän täytetyn pään seinälleen. Idea on jälleen kerran nerokas.

Jumanji oli kyllä mielestäni ansainnut jatko-osansa ja piirrossarjassa. Tässä konseptissa on niin paljon mahdollisuuksia, että surkuhan olisi tällaista helmeä päästää menemäänkään.

Manos on omassa surkuhupaisten teosten alagenressään suorastaan legendaarista tuubaa. Tässä on niin visvainen meno, että joku Uwe Bollkin tikahtuisi tätä katsoessa vähän häpeästä. Hassuinta Manosissa on, että sen tekijät kuulemma halusivat aikoinaan osoittaa, että kuka tahansa pystyy halutessaan improvisoimaan kasaan kauhuleffan.

Enpä tiedä, tämä taisi olla aikoinaan ensimmäinen tutustumiseni Mel Gibsoniin, ja leffa itse on tullut nähtyä ainakin kahteen tai kolmeenkin otteeseen.

Tarina meni muistaakseni niin, että Mel Gibson osallistui menneisyydessä armeijan syväjäädytyskokeeseen ja herää vahingossa 90-luvun maailmaan. Kokeen seurauksena nuorukaisena pysynyt mies alkaa ikääntyä pikavauhtia ikäisekseen papparaiseksi.

Ei tässä kait muuta vikaa ole, mutta tarina on niin kamalan siirappinen ja sentimentaalinen, ja liian moni käännekin väännetään katsojalle rautalangasta. Tietysti lopussa harmaantunut Mel Gibson löytää vielä tosirakkaudenkin.

Tämä leffahan on kova kuin mikä, onhan tämän tehnytkin sama huipputiimi kuin SWAT Kats: The Radical Squadronin. Käsinpiirretty animaatio on tässä parasta elokuvalaatua, mikä on miljoona kertaa nätimpää ja luontevampaa katsella kuin sen valmispaloilla tehdyn tönkön televisiosarjan vastaava. Suoraan videolla julkaistussa leffassa tällainen on aivan käsittämätöntä ja lähes ennennäkemätöntäkin.

Tarinapuolellakin tässä nostettiin rimaa vähän lapsellisesta televisiosarjasta paremminkin nuorille aikuisille suunnatuksi kauhukomediahömpäksi, tässä on meinaan zombeja, muinainen kirous ja viittauksia ihmisten tappamiseenkin. Huhui!

Zombien saari on helposti parasta koko franchisessa, parempi kuin se sarja ja kaikki eri formaateissa julkaistut leffat. Uwe Bollkin varmaan imi tästä inspiraatiota House of the Deadiinsa.

Eihän tässäkään nyt mitään niin ihmeellistä ole enää nykypäivänä: Arsenal of Megadeth on käytännössä pelkkä kokoelma yhtyeen musiikkivideoita. Tämän ilmestymisaikaan ei nykyajan youtubea, spotifyta tai muita palveluita käytännössä tunnetukkaan, joten Arsenal of Megadeth lunasti paikkansa fanin kuin fanin hyllyssä oikein mainiosti ihan sellaisenaankin.

Hyvää kauhua kansalle. Night of the Demons on käytännössä silkka Evil Dead -klooni, mutta sen verra suurella sydämellä tehty että sen parissa viihtyy kyllä useammankin kerran. Itselle parasta tässä on muistettava syntikkasoundtrack ja hauskat animoidut alkutekstit.

Aivan kamala leffahan tämä on, kunnon töhnää, jossa isojalka tappaa ja raiskailee retkeilijöitä, ja taisi tässä olla sellainenkin kohtaus, jossa yksi uhreista synnyttää vielä isojalkavauvankin. Taustalla soiva kimakka "musiikki" kuulostaa pullaan tukehtuvalta Minni Hiireltä.

Da Vinci -koodi oli yhteen aikaan valtavan kohuttu kirja. Tarinahan kertoo jostain historiallisesta salajärjestöstä, Jeesuksen jälkikasvusta ja katolisen kirkon ilkeiden setämiesten pyrkimyksistä peitellä kiusalliset tosiasiat omilla höpöjutuillaan. Koko juttu on suoraan sanottuna aika hupsu, mutta se kiihotti tietyt piirit niin pyhään raivoon, ettei se kirja voinut olla mitään muuta kuin jättimäinen hitti.

Leffa taas on ihan ok, ei mitään erityisen ihmeellistä, perushyvä Hollywood-jännäri.

Fanny ja Alexander taitaa olla kaikista näkemistäni Bergmanin leffoista parhaimpia, ja katsottuhan Fanny ja Aleksander on varmaan tusinan kertaa jo aivan lapsuusvuosista lähtien. Pituutta leikkaamattomalla versiolla taisi olla sellaiset viitisen tuntia, mutta tarinassa on niin paljon imua ja yksityiskohtia, ettei jättimäisestä kestosta juuri edes välitä. Tämä on todella harvinaista minkään leffan kohdalla omasta mielestä, mikä ehkä kertookin jo paljon Bergmanin osaamisesta. Värien taidokas käyttö on tästä jäänyt erityisen voimakkaasti.

Toivottavasti joskus ehdin nämä Bergman-klassikot erikseen arvostellakin. Hankin joskus muinoin itselleni valtavan akateemisen tiiliskiven poikineen pelkästään Bergmanin elämästä, urasta ja leffojen analyyseistä tarkoitusta varten, mutten ole vieläkään tohtinut aloittaa niiden lukemista.

Tämä on selvästi tehty George W. Bushin aikaan, jolloin Amerikka pommitti maailman maita tuusan nuuskaksi ja järjesti omia suuruudenhulluja operaatioitaan sivullisten maaperällä suuremman hyvän nimissä. Samaan aikaan Hollywoodin narsistiset kermaperseet heiluttelivat itseään milloin missäkin mediassa esittelemässä omia vammaisia poliittisia mielipiteitään joka asiasta kuin niillä olisi oikeasti jotain väliäkin.

Jotain on kuitenkin selvästi muuttunut, koska nykyään porukka nimenomaan haluaa ja odottaa Amerikalta tällaista kursailematonta imperialismia, jos ei sotilaallisessa mielessä niin sitten kulttuuriltaan ainakin, sitä samaa jenkkikorporaatioiden selkärangatonta ja elämälle vierasta poliittista lätinää tungetaan somen välityksellä joka tuuttiin. Ehkä tästä syystä Team American meininki ei enää iske nuorempaan yleisöön, joka ei sitä alkuperäistä kontekstiakaan enää kunnolla muista.

George W. Bushin aika oli varsin kesyä tähän nykypäivän someperseilyyn verrattuna. Nyt kun tekoälyt lähtee yleistymään ja vieläkin tehokkaammat vehkeet tulee markkinoille, niin menee todennäköisesti vieläkin sekopäisemmäksi tämä touhu.

"I am Matt Damon."

Erinomainen ja vähän erilainen kauhuleffa Neil Marshallilta. Tässä joukko naisia lähtee seikkailemaan pimeään ja klaustrofobiseen tunneliverkostoon, kunnes "jokin" menee mönkään ja piankos onkin selviytyjillä kiire ulos. Ahdistavaa tunnelmaahan tässä on vaikka kuinka paljon, mutta niiden ihme luolapeikkojen amatöörimäinen paljastaminen pilasi lopun parhaita tehoja. Eikös se nyt vanhastaankin ollut selvä, että pelottavampia on sellaiset hirviöt, mistä katsoja ei osaa täysin varmasti sanoa mitä ne on?

Viihdyttävä elämänkertaleffa nyrkkeilymaailman ykkösgangsterista. Muistan nähneeni tämän ammoin telkkarista ja tykänneeni paljon, ehkä Keith Davidin ja Ving Rhamesin kaltaisten nimien täydentämä näyttelijäkaarti vaan oli kovaa kamaa jo silloin. Oikeastaan tässä käsitellään yllättävänkin avoimesti niitä kaikkia miehen kupruja, kuten alkuvuosien linnavuosia milloin mistäkin, heilastelua taatun rehellisten diktaattoreiden kanssa ja ties mitä.

Ehkä tätä voi moittia liiasta suuripiirteisyydestä, sillä Don Kingin kuprut ja suhteet on olleet parhaimmillaan niin räjähtävää kamaa, että niistä saisi yksittäinkin tehtyä vaikka kuinka huikeita leffoja.

Otetaan nyt esimerkiksi Mike Tyson, jota King imi kuiviin avoimesti vuosikausia. Yhdessä vaiheessa Mike tuli tarkistaneeksi tilinsä ja huomasi "vuokranneensa" Don Kingiltä lenkkaritkin tonnilla päivässä. Sittemmin Tyson veteli pariin otteeseen Kingiä kostoksi turpiin, koetti kokkelipäissään kuristaa äijän kuoliaaksi ja vaikka mitä. Kerran Tyson koetti "sovitella" Kingin kanssa ja kutsui Don kämpilleen "neuvottelemaan", mutta kun King astui rahasalkun kanssa sisään, Tyson nappasi hynät itselleen ja heitti miehen niskaperseotteella pihalle.

Kahteen ensimmäiseen osaan verrattuna tämä kolmas on aivan surkeaa kamaa. Mitään erityistä kiinnostavaa ei tässä esimerkiksi nähdä ollenkaan, samat hahmot kahdesta ensimmäisestä leffasta toistavat temppunsa, mutta vain aiempia osia tylsemmin ja väsähtäneemmin. Kuningas Arthur on hahmona täysin umpitylsä.

Ehkä eniten tässä nyppi, että leffan huumori on aivan ensiminuuteilta lähtien kohtuuttoman kyynistä ja ilkeää. Toisessa osassa nähdyn sammakkokuninkaan kuolema oli tosi mauton aloitus ainakin omasta mielestäni. Eikö oikeasti satumaailmasta löytynyt mitään mielekkäämpää aihetta kolmanteen Shrekkiin?

Katsoin tämän aikoinaan ihan pelkän nimen vuoksi. En odottanut mitään hyvää, joten en varsinaisesti pettynytkään, kun leffa olikin aikamoinen pötkäle.

Tarina tässä menee muistaakseni niin, että miesten hallitsemasta planeetasta lähetetään yksi sankari Maahan hedelmöittämään kansalleen jälkeläinen. Kyseessä on siis "romanttinen" komedia omituisen ukkelin ja nuoren naisen parisuhteesta.

Ehkä lukeudun vain vähemmistöön, mutta itse koin tämän niin kauhen väkinäiseksi ja epäuskottavaksi. Pääosan ulkoavaruuden ukko on niin kankea ja karismaton, ettei mies tosimaailmassa saisi ikinä järjestettyä parisuhdetta, mutta tässä perheen perustaminen ja avioliittoon astuminenkin hoituu käytännössä ilmoitusasiana.

En ole ikinä ymmärtänyt miksi näillä avaruusukkeleilla on se valojuttu nenässä. Jostain syystä tämä vain on aina häirinnyt niin kauheasti. Tätä katsoessa tuntui kuin se juttu olisi keksitty vain sitä yhtä kohtausta varten eikä mietitty yhtään sen syvällisemmin. Mitä ihmettä kukaan tekee lampulla nenässä? Mitä järkeä?

En ole ainakaan toistaiseksi nähnyt, mutta haluaisin ehdottomasti nähdä. Kyseessä on eräänlainen art house -antologialeffa, jossa tarinat kertovat mielenvikaisten naisten kummallisista harhoista, tyyliltään tämä on mitä ilmeisimmin hyvin surrealistinen. Kuulemani perusteella tässä mm. odotellaan ufojen saapumista ym. paranoiaa. Harmi että tällaiset taideleffat on niin kauhean huonosti saatavilla ja katsottavissa, kotimaiset leffat yleensä ja vähän taiteellisemmat vielä kymmenen kertaa kurjemmin.

Tämähän on taidettu myydä naama pokkana New Yorkin modernin taiteen museoonkin, joten mistään täysin mitäänsanomattomasta leffasta ei varmastikaan ole kyse.

The Wizin idea on oikeasti parempi kuin leffan toteutus.

Joskus 70-luvulla Motown oli mustan musiikin kuningas, ja joku nerokas sai idean yhdistää vanhaa kunnon Wizard of Oz-musikaalia firman tähtiesiintyjien musiikkiin trendikkään blacksploitaation hengessä. Lopputulos oli aikansa valtava genreklassikko.

Leffana sama ei oikein toiminutkaan. Tähän saatiin tietysti mukaan joukko Motownin kovia nimiä (mm. Michael Jackson) tulkitsemaan niitä lauluja, mutta leffan estetiikka on niin kammottavan ruma, että se pilaa ilon katselukokemuksesta. Lauluthan on edelleen hauskoja ja tarttuvia funk-raitoja ja esiintyjät muutenkin kivikovia.

Tämä taitaa muuten olla ensimmäisiä Joel Schumacherin käsikirjoittamia leffoja.

Xanadu on vähän näitä "no jaa"-tason leffoja, jotka lienee tunnetumpia kaikesta muusta kuin varsinaisesta tasostaan. Tätä leffaa on tyypillisesti hehkutettu jonkinasteiseksi kasarivuosien ajankuvaksikin, mitä se tietty prameilta tuotantoarvoiltaan ja tähtinäyttelijöiltään ehkä monelle onkin. Itselle kiinnostavinta tässä oli Electric Light Orchestran musiikki ja sen taustalla itsensä Don Bluthin animoima kohtaus. Mitään muuta kovin muistettavaa tässä ei varsinaisesti olekaan, alun ja lopun välissä vaan on jotain.

Muistan vielä kun tätä näytettiin ihan televisiossakin. Meillä oli päiväkodissa kokonainen seinä täynnä Michael Jacksonin kuvia, ne vanhat hitit pauhasi jatkuvasti. Michael Jacksonilla oli muistaakseni sopparit R-kioskin kanssa, ja niissä mainoksissa julistettiin messiaan sanomaa aivan armottomasti. Ja ne lyhyet kauhumainokset muuten oli tosi siistejä.

Yhtenä jippona pitää ihmiset television ääressä oli näyttää aina välillä niiden lyhyiden välähdysten sijaan musiikkivideota tai tätä kokonaista lyhytelokuvaa. Muistan tämän itsekin nähneeni pariin otteeseen, siinä oli juuri sitä tiettyä kauhutunnelmaa mistä pikkupojat tykkää, mutta ilman niitä pelottavampia juttuja ja väkivaltaa.

Nykysilmään tämän erikoistehosteet on tietty vanhentuneet kuin maito, varhaiset tietokone-efektit ovat kamalia. Tanssijatkin vetävät harmittavan selvästi narujen varassa muutamassa kohtaa, vaikka autenttisuus nimenomaan kuuluisi olla tanssissa se varsinainen show, etenkin Michael Jacksonin kaltaisen taiturin ollessa kyseessä. Maskeerauksesta sen verran, että Michael Jacksonin muuntaminen keski-ikäiseksi patuksi oli tosi hienosti tehty.

Harmi kun nykyään tai ei ehkä tämän tekoaikaankaan enää ei ollut ihmisillä lupaa tykätä Michael Jacksonin musiikista. Ne typerät ja perättömät mediakohut satutti sitä Jacksonin julkikuvaa niin pahasti silloin joskus.

Hyvä leffa, mutta James Cameronin filmografiassa vähän sellainen välityö, missä testailtiin tulevien eeposten erikoistehosteita.

Abyssin tuotanto-ongelmat ovat suorastaan legendaarista tarinaa, Cameron itse meinasi hukkua, tiettyjen tehosteiden käyttöön ei saatu lupaa vaarallisuuden vuoksi, kaikki mahdollinen tekniikka hajosi monta kertaa, ja Ed Harris pakotettiin sukelluskohtia kuvatessa pidättämään minuuttikaupalla hengitystään Cameronin oikkujen vuoksi. Ed Harris kuulemma vihaa tätä koko leffaa eikä siksi suostunut sitä koskaan katsomaan.

Näihin aikoihin Hammer takoi tukusti tuohta omilla goottikauhuillaan, joten Roger Corman päätti tarttua tilaisuuteen tuottamalla omia amerikkalaisia näkemyksiään samasta asiasta. En ole aivan varma missä määrin tämä menee sanasta sanaan Poen alkuperäisteoksen mukaan koska sen edellisestä lukemisesta on varmaan sellaiset 15 vuotta aikaa, mutta ainakin tunnelma on tässä kohdillaan ja Vincent Pricekin narisee tuttuun tyyliinsä.

Näitä Price-leffoja on vaikea katsoa kiinnittämättä huomiota Vincent Pricen ilmaisultaan rikkaaseen suuhun: Vincent käytännössä näyttelee hampaillaan ja kielellään. Richard Williams kertoi kirjassaan Vincent Pricen olevan äärimmäisen ilmeikäs ja vähän karikatyyrimäinen luonnostaan ilman näyttelemistäkin, se mies oli synnynnänen esiintyjä ja täydellinen pohja animoidulle hahmolle.

Ihan näppärä varhainen kauhukomedia, mutta eihän tällä nyt hyvänen aika ole mitään jakoa sen hauskan remaken kanssa. Kansikuva valehtelee sikäli, että nuori Jack Nicholson nähdään tässä aivan pienessä roolissa hädin tuskin yhdessä tai kahdessa kohtauksessa.

Tarina tän leffan takaa on oikeasti ihan hauska.

Juttuhan menee näin, että Roger Cormanin tiimi sai yhden aiemman leffan kuvaukset purkkiin muutaman päivän etuajassa, mutta näyttelijöillä ja eritoten Boris Karloffilla oli sopimukset vielä viikonlopuksi. Näin siis Corman keksi improvisoida muutamalle päivälle jotain tekemistä, jotta varmasti kaikki hyöty saatiin sopparista irti.

Itse leffahan tuntuukin juuri niin hutaistulta ja improtulta kuin miltä se kuulostaa. Tätähän palloteltiin varmaan kymmenen eri ohjaajan käsissä, eikä kukaan oikein keksinyt millä tästä saisi toimivan. Yhdessä vaiheessa Jack Nicholsonkin koetti parhaansa, mutta edes viime hetkellä muista leffoista lainatuilla irtokohtauksillakaan tästä ei saatu mitään järkevää aikaan.

Vielä tänä päivänäkään kukaan ei oikein osaa selittää, mistä tässä teoksessa loppujen lopuksi onkaan kysymys tai mikä onkaan nimessäkin mainittu "The Terror". Juoneltaan tämä tuntuukin kuin viiden eri elokuvan luovalta yhteenliittymältä, joka kertoo vähän kaikesta ja ei mistään. Mutta ainakin tässä nähdään Boris Karloffia, joten vaiva taisi olla sen arvoista.

Tämä taitaa olla Roger Cormanin omista ohjaustöistä niitä parempia ja tunnetumpia. Chicagon verilöylyssä Cormanin ote on yllättävänkin dokumentaarinen, tarinankerronta seuraa useampaa hahmoa ja erilaiset tekstitykset sekä kertojaäänen lisäykset kertovat syvällisempiä yksityiskohtia hahmojen sielunmaisemasta. Nimensä mukaisesta tarina seuraa tapahtumia, jotka johtivat pahamaineiseen Chicagon verilöylyyn, jossa joukko alamaailman miehiä teloitettiin raa'asti tehdashallin seinää vasten.

Ei tämä nyt ehkä ihan viiden tähden mestariteos ole, mutta itsellä oli niin hauskaa Saapasjalkakissaa katsoessa, että annanpa kuitenkin täydet. Tässä vielä piruillaan aivan avoimesti Disneyn viimeaikaisille töppäyksille ja Guillermo Del Torolle, jolla ei ole mitään palaa Saapasjalkakissan seikkailulle.

Tarinan alussa Saapasjalkakissa ymmärtää oman kuolevaisuutensa ja vajoaa sen myötä masennukseen. Värikäs seikkailu on paitsi tarina ystävyydestä, mutta myös pelkojen voittamisesta.

Isoimpana yllätyksenä huumori on tässä leffassa uskomattoman synkkää. Saapasjalkissaa jahtaa tyhmästä lastenlorusta tuttu narsistiseksi aikuiseksi kasvanut Jack Horner, joka täysin kylmästi vain tappaa ihmisiä ja söpöjä eläimiä matkansa varrella. Jack Hornerin ilkeys on vedetty niin överiksi, että jopa hahmon kuolemaan on pantu kunnon ääneen naurattavat narsistiset avautumiset.

"Oh, but Jack, you wouldn't shoot a puppy, wouldn't you?"
"Yeah, in the face, why?"

Mikäli tunnet sydämessäsi pistoksen kotimaisen junttikomedian suuntaan, ja Uuno Turhapurot sekä Pekko-elokuvatkin tuntuvat vähän liiankin korkeakulttuurilta, heitä huolesi pois, hyvä toveri, sillä Makkarakalakeittoa, sano tympee huttunen menee oman esoteerisen genrensä rajoissakin niin perusteellisesti puhtaan masokismin puolelle, ettei moista meinaisi hevin todeksi uskoakaan ellei paremmin tietäisi.

Vaikeinta on tämän kohdalla kuvailla, mistä koko leffassa edes on kysymys. Tympee huttunen on nimittäin niin sekava ja epämääräinen pläjäys, että elokuvan avantgardemainen narratiivi saa Andrei Tarkovskinkin visiotkin tuntumaan pikkulasten sadulta: yhdessä hetkessä Huttunen ajelee traktorilla, sitten joukko toimittajia ilmestyy Huttusen talolle, seuraavaksi housuton Aake Kalliala juoksentelee metsässä ja välistä kertojakin muistuttaa katsojaa kasvien yhteyttämisestä. Aake Kalliala esittää tässä aikuista ja lasta, kahden välillä mies ei aina viitsinyt vaihtaa edes maskeerausta - vai lieneekö kyse jonkinasteisesta symboliikasta?

Tuntuu sen verran epäreilulta tarttua näin helppoon nakkiin, etten oikeasti viitsi mitään arvostelua kirjoittaa muuten kuin jotenkin erityisen pätevästä syystä. Suosittelenkin lämpimästi jokaisen halukkaan katsomaan tämän klassikon vaikka youtubesta. Kun elokuva alkaa kokonaisella iskelmäkappaleella siitä miten kaikki on vaan niin tympeetä, tietää varmasti katsovansa jotain todella merkittävää ja suurta.

Suositellaan ihmisille, jotka etsivät uusia ja luovia tapoja satuttaa itseään.

Jaa-a, enpä tiedä. Dick Tracystä ilmeisesti koetettiin tehdä jotain Joel Schumacherin Batmanien kaltaista campimpaa sarjakuvaleffaa, mutta omaan makuun tässä taidettiin mennä jo vähän turhankin överiksi kaikkien maskeeraustan ja värikkäiden lavasteiden sun muiden kanssa. Sikäli kun itse muistan lukeneeni niitä alkuperäisiä juttuja, niin eihän ne nyt kai aivan näin yli vedetyltä silloin tuntuneet.

Toisaalta, kun nyt on jo nähnyt tarpeeksi näitä viimeisen vuosikymmenen harmaita ja aivan liian vakavasti itsensä ottavia sarjisleffoja, niin tämmöisestä pirteästä väriläikästä ei kai kannata turhaan mieltään pahoittaa. Onhan tässä maailmanluokan näyttelijäkaartikin ja tietysti Madonna vielä luonnollisessa olomuodossaan ennen evoluutiotaan joksikin ennestään tuntemattomaksi pokemoniksi.

Muistan kun tämä katsottiin joskus koulun elokuvakerhon kanssa, ja oli kyllä tylsää kuin mikä. Missä olet, Susan tuntui kestävän joku 20 tuntia, ja sinä aikana Madonna keimaili Matti Meikäläisen kanssa varmaan puolet ajasta. Ilmeisesti tämän tekoaikaan Madonnaa pidettiinkin jonain maailman kauneimpana naisena eikä ihmiselämää jäljittelevänä groteskina antropomorfisena muovi- ja kumivalmisteena niin kuin nykyään. Meidän aikamme Madonna on pumpattu niin täyteen botoxia ja muita tohtori Frankensteinin kemikaaleja, ettei täti varmaan saakaan enää väännettyä hymyä naamaansa ilman epileptiseltä kohtaukselta kalskahtavaa nykimistä ja kuolaamista.

Antakaa minulle vanha hyvä Madonna takaisin, kiitos!

Mitenkähön ihmeessä en ole tätäkään koskaan kommentoinut.

Frankensteinen morsiamessa tarina jatkuu suoraan mihin se ensimmäisessä osassa jäi. Hirviöstä pyrittiin tässä tekemään kertaluokkaa inhimillisempi ja traagisempi tapaus, vähän kuin kehitysvammainen tai muuten poikkeava ihminen, jota syystä tai toisesta kohtalo kolhii ja tietämättömät massat vainoavat.

Paras hahmo koko leffassa on omassa luolassaan yksikseen naureskeleva tohtori Pretorious, joka haluaa luoda hirviölle morsiamen. James Whalen mukaan Pretoriuksen hahmosta suunniteltiin tarkoituksella vanhuudenhöperön homoseksuaalin negatiivista stereotypiaa, eli vähän sellaista limaista ja lipevää tyyppiä, joka mielellään ottaa muiden saavutuksia omiin nimiinsä. James Whale oli siis itse homoseksuaali.

Tietenkään lopussa morsian ei hyväksy hirviötä. Naispuolista hirviötä esittää Elsa Lanchester, joka näyttelee samassa leffassa Mary Shelleytä. Pientä symboliikkaa siis pelissä mukana.

Muistan mukulana nähneeni mainoksen tästä ja innostuneeni niin helkutisti, koska lohikäärmeitä ja hirviöitä sisältävä animoitu seikkailu oli juuri parasta silloin. Valitettavasti itse leffa on kuin tilkkutäkki kaikkia mahdollisia ysärivuosien Disney-leffojen kliseitä aina raivostuttavista lauluista, pöllityistä hahmodesigneista ja koomisista sivuhahmoista lähtien, mutta paljon mitäänsanomattomammin ja sekavammin tehtynä.

Oikeastaan tässä on vain kaksi mainittavaa hyvää puolta, joista ensimmäinen on Ruber. Tämä hahmo on Alexander "Richardin poika" Williamsin luomus, ja tätä leffaa oli tekemässä jälleen iso nippu Richardin veteraaneja Roger Rabbitin ajoilta. Käsinpiirretyn animaation vaipuessa vähitellen unholaan kukin lähti tämän jälkeen kuka minnekin, Alex siirtyi elokuvista sarjakuva-alalle sekä vetämään animaatiokursseja isäänsä seuraten.

Toinen on laulu nimeltä "Prayer", joka lukeutuu edelleen kautta aikain hienoimpien ja ehkä kuuluisimpien animaatiolaulujen joukkoon, tätä kappaletta on coveroineet suunnilleen kaikki isot tähdet Celine Dionista lähtien, kyseessä on alansa kaikkien aikojen klassikko. Moni ei oikeasti edes tiedä, että koko kappale on peräisin tästä kamalasta leffasta.

Ei pidä tietenkään unohtaa, että tähän saatiin Celine Dion ja Steve Perrykin laulamaan pariin lauluun.

Tämä dokkari on oikea kehonrakennuksen taivas. 70-luvulla koko laji oli täyttä underground-kulttuuria, ja monista alan ja ajan legendoista ei välttämättä ole säilynyt näiltä vuosilta yhtä kuvaa enempää materiaalia, kaikista ei sitäkään. Pumping Iron on tärkeä virstanpylväs tällä saralla, onhan mukaan saatu ihan ehtaa videomateriaalia tuolloin isoista nimistä, kuten kautta aikain parhaaksi poseeraajaksi monesti hehkutetusta Ed Corneystä, aikansa vahvimmasta miehestä Franco Columbusta ja monesta muusta. Arska muistaa vielä fiksusti itsekin kertoa tekijöille muiden kavereiden vahvuuksista.

Itse Arskan ja Lou Ferrignon välinen kilpailu oli enemmän tai vähemmän lavastettua kamaa. Noihin aikoihin Serge Nubret, yksi kaikkien aikojen esteettisimmistä bodareista, oli Arskan ykköskilpailijoita, ja miestä uhattiin diskauksella ennen näitä kyseisiä kisoja ihan vain jotta leffa saataisiin tehtyä suunnitelmien mukaan Arskan ja Loun mittelöksi. Serge haistatti tekijöille pitkät ja tulikin kisassa kakkoseksi Lou Ferrignon edelle. Kisojen jälkeen Serge ilmoittikin koko liitolle että pitäkää tunkkinne ja hyppäsi kilpailevan firman leipiin.

Tietty tässä myös oma humoristinen puolensa on, mutta sehän on vaan hyvä juttu. Tässä on vielä tuoreessa muistissa muuan Olympia-mestarin kilahtamiset ja riehumiset suorassa lähetyksessä kun tälle annettiin mielestäni ihan asiallista kritiikkiä. Bodareilla on muutenkin vähän huono maine vähän herkkänahkaisina kavereina, joten tällainen hilpeämpi asenne sopii vaihteeksi tällaiseen dokkariin kuin nakutettu.