Arvostelu

Definitiivinen teos sarjassamme saksalainen ekspressionismi valkokankaalla.

Aikoinaan kauhuelokuvistaan tunnettua saksalaista Paul Wegeneria ihailevat Hans Janowitz ja Carl Mayer päättivät yksissä tuumin kirjoittaa kauhuelokuvan. Innoitusta tarinaansa he saivat omista kokemuksistaan. Janowitz oli esimerkiksi kerran sodan aikana eräiltä markkinoilta poistuttuaan nähnyt vilaukselta puskasta ilmestyvän miehen, joka pian katosi taas hämärään. Seuraavana päivänä hän luki uutisista kuinka nuoren naisen raa'asti turmeltu ruumis oli löydetty. Toisena iltana läheisellä markkinoilla kävellessään he näkivät kojun, jossa mies teki uskomattomia voimannäyttöjä ja ennusti tulevaisuutta, väitetysti hypnoosin alaisena. Tämän nähtyään he ideoivat nopeasti tarinansa ja kirjoittivat sen vain kuudessa viikossa. Tuottajan he löysivät elokuvalleen hetkessä, ja alun perin ohjaajaksi tarkoitetun Fritz Langin oltua liian kiireinen yllättävän suosion saaneen Hämähäkit -elokuvasarjansa kanssa, valittiin Robert Wiene ohjaamaan Caligarin kabinettia.

Nimettömässä pikkukaupungissa järjestetään markkinat. Yksi markkinoiden vetonauloista on tohtori Caligarin (Werner Krauss) pienessä kabinetissaan järjestämä näyttely, jossa hänellä on 23 vuotta yhteen menoon nukkunut unissakävelijä Cesar (Conrad Veidt), joka herättyään vastaa kaikkiin kysymyksiin. Päähenkilömme Francisin (Friedrich Feher) ystävä Alan (Hans Heinrich von Twardowski) erehtyy kysymään kuolinpäiväänsä, ja saa kuulla sen olevan seuraavana yönä. Miehen kuoltua ja murhien sarjan puhjettua kaupungissa Francis alkaa epäillä Cesaria ja Caligaria. Hän alkaa selvittää rikoksia omatoimisesti, ja juuri kun onnellinen loppu on saavutettu, paljastuukin, ettei kaikki ole sitä miltä näyttää.

Tri Caligarin kabinettia voi hyvinkin pitää definitiivisenä teoksena sarjassamme saksalainen ekspressionismi valkokankaalla. Kokonaan studiossa kuvatun elokuvan jokainen lavaste on totaalisen nyrjähtänyt. Puut, varjot, ikkunat ja nurmikot on maalattuja, jokainen kulma on poikkeuksetta vino, naurettavan korkeissa tuoleissa ei ole lainkaan istuimia ja seinillä voi olla omituisia kuvioita. Ja silti ihmiset käyttätyvät täysin normaalisti, mikä luo elokuvaan omanlaisensa, hieman surrealistisen tunnelman. Kieroutuneiden välitekstien tai ronskien maskeerauksienkaan kohdalla ei tyylissä säästelty, ja vuoden 1996 restoraation Timothy Brockin loihtimat, Stravinskyltä vaikutteita hankkineet hektisen epävireiset ja terävät viulusävellykset tukevat loistavasti elokuvan ulkoasun viestittämää tunnelmaa, luoden elämyksestä kauhunsekaisen unen.

Käsikirjoittajat Janowitz ja Mayer kokivat elokuvan ihanteellisena välineenä pasifistisille ja porvaristoa halventaville ajatuksille. Tri Caligarin kabinetista eivät nämä aatteet kuitenkaan kovin suurella volyymillä paista läpi. Elokuvalle tuntuisi olevan pikemminkin tärkeää olla yltiöekspressionismissaan tiukan saksalainen työ, ensimmäisen maailmansodan runteleman maan vastalause amerikasta vyöryvälle elokuvalle. Lavasteiden omalaatuisuutta voi selittää myös sillä, ettei oikeisiin lavasteisiin ollut yksinkertaisesti varaa sodan köyhdyttämässä maassa, jolloin ne täytyi valmistaa ”jämäosista.” Näitä tekijöitä voi kuitenkin pitää vain onnena onnettomuudessa, sillä ilman niitä (ja lavastajien taiteellista kekseliäisyyttä) elokuvan ainutlaatuinen ilme olisi voinut jäädä syntymättä, tarinahan ei itsessään vaatinut vinksahtanutta maailmaa.

Elokuva on osoitus myös siitä, että jo 20-luvulla tuottajat kuvittelivat mindfuck-lopetusten tekevän elokuvasta paremman. Ohjaajan ja käsikirjoittajien alkuperäinen lopetus oli paljon suoraviivaisempi, ja siinä valossa elokuvan auktoriteettivallan vastainen näkemys olisi vielä toiminut Janowitzin ja Mayerin intentioiden mukaisesti. Mukaan ahdetun kehyskertomuksen ja kaiken ympäri kääntävä loppu myös kumoaa täydellisesti Janowitzin ja Mayerin kritiikin, eikä ratkaisu tuo elokuvalle oikeastaan mitään ansioita, paitsi tietysti katsojan hämmentämisen. Tietyllä tasolla ratkaisun voisi tietysti nähdä selittävän esimerkiksi elokuvan ulkoasua, joka on kuin kaistapään mielen syövereistä ongittu.

Harvoja miinuksia on aikakaudelle valitettavan tyypillinen yltiödramaattinen näyttely pääosan esittäjien kohdalla. Näyttelijöistäkään muistettava ei oikeastaan ole kuin Werner Krauss itse Caligarina, muita olisivat voineet näytellä ketkä tahansa muutkin. Muuten Tohtori Caligarin kabinetti on täydellinen elokuva. Reilun tunnin mittainen, taidolla rytmitetty teos pysyy alati kiinnostavana ja tuntuu loppuvan valitettavan pian. Elokuvaa voi huoletta pitää kauhun ja impressionistisen elokuvan varhaisena merkkipaaluna, joka tummanpuhuvalla tunnelmallaan ja säröisellä ulkoasullaan on innoittanut lukemattomia elokuvantekijöitä vuosien saatossa. Tohtori Caligarin kabinetti teki kauhuelokuvasta vakavasti otettavan lajityypin, ja Saksassa sitä seurasivatkin pian Murnaun Der Januskopf ja Nosferatu.

Pisteet: rating 90,000

Heinätonttu
Käyttäjä, 11 arvostelua
Arvosteltu: 23.01.2011
Katsottu: Kotona

Saman kategorian TOP-leffoja

Seitsemän samuraita
Seitsemän samuraita arvosana 4,34
Seitsemän samuraita
Kuolema saapuu yöllä
Kuolema saapuu yöllä arvosana 4,31
Kuolema saapuu yöllä
Murskattuja kukkia
Murskattuja kukkia arvosana 4,15
Murskattuja kukkia
Nykyaika
Nykyaika arvosana 4,19
Nykyaika

Elokuvan tiedot

Tri Caligarin kabinetti
Tri Caligarin kabinetti arvosana 4,02

Tri Caligarin kabinetti (1920)

Alkuperäinen nimi: Kabinett des Doktor Caligari, Das

Genret:
Draama,
Valmistusvuosi:
1920
Pituus:
71 min
Tunnetaan myös nimillä:
Tohtori Caligarin kabinetti
Ohjaajat:
Robert Wiene
Käsikirjoittajat:
Carl Mayer, Hans Janowitz
Pääosanäyttelijät:
Conrad Veidt, Friedrich Feher, Hans Heinrich von Twardowski, Lil Dagover, Werner Krauss
Maat:
Saksa