Erään riidan päätteeksi tyttö lähtee vihoissaan kotoaan, tulee raiskatuksi ja murhatuksi. Elokuva ei näytä kuin riidan, mutta enempää meidän ei tarvitsekaan nähdä. Elokuva kertoo tapahtuman jälkeisestä ajasta ja siitä miten se vaikuttaa tytön äitiin. Katumus siitä, mitä tuli sanottua, sekoittuu vihaan koska syyllistä ei tunnu löytyvän.

Leffa on ajoittain lievästi provokatiivinen, lähinnä äidin sanomisten osalta, mutta myös ymmärtäväinen asian suhteen. Vakavaan draamaan on sekoitettu mukaan myös reilu annos mustaa huumoria mikä pääsi yllättämään minut. Luulin katsovani Coenien leffaa hetken aikaa, tyyli on melko samantapainen. Myös True Detective tulee mieleen, kiitos Woody Harrelsonin ja hänen poliisihahmonsa.

Leffa tuntuu kertovan vihasta, mutta itse näen asiat siten että hahmot ovat vain vailla rakkautta. Lopun pieni toivonkipinä muistuttaa Willoughbyn (Harrelson) kirjeestä jossa puhuttiin rakkaudesta. Loppu antaa ymmärtää että tämä haluaa kertoa myös anteeksiannon mahdollisuudesta.

Käsikirjoitus ei ollut täydellinen, esim. äidin (Frances McDormand) yksinpuhelut eivät olleet luontevia, mutta pidin kässärissä siitä miten hahmot eivät olleet mustavalkoisia. Tytär ei saanut paljon ruutuaikaa mutta opimme tuntemaan häntä hieman kun näimme seinällä Nirvanan In Utero-levyn kannen julisteen. Hyvä yksityiskohta siitä miten tytön esitettiin olevan vihainen teini kuitenkaan laittamatta mitään ilmiselvintä angsti-levyn kantta siihen seinälle roikkumaan. Levyllä on mm. Rape Me-niminen biisi josta hän sai luultavasti idean sanoa se mitä hän sanoi sinä kohtalokkaana iltana äidilleen. Kauheaa kohtalon ivaa. Hieman tosin kyseenalaistan sen sanoisiko kukaan oikeasti noin. "I wish I was dead" ja muut sellaiset ymmärrän mutta en ihan usko tuohon vaikka suutuspäissään ihmiset kaikkea typerää voivatkin sanoa.

Näyttelijät tekevät kyllä parhaansa, jopa Frances McDormand josta en ole koskaan välittänyt. Sam Rockwell oli hyvä niin kuin aina, eikä Woodykään ollut autopilotilla.

Leffassa esitettiin mielenkiintoisia moraalisia dilemmoja eikä niihin annettu oikeastaan vastauksia mikä oli hyvä. Käsikirjoitus oli melko syvällistä ja huolellisesti mietittyä, viha-teemaa käsiteltiin useilla eri tavoilla, näyttelijät olivat hyviä mutta jokin jäi silti uupumaan. Huono tämä ei silti missään tapauksessa ole. Tämä olisi vain tarvinnut vielä jotain omaa jotta olisin nelosen voinut antaa.

Hulvattoman In Brugesin ja ihan menettelevän Seven Psychopatsin ohjaajan uusi pikimusta draamakomedia.
Leffan käsikirjoitus on kivenkova. Tarina on traaginen, käsittelee rankkoja asioita ja huumori on sysimustaa. Käsikirjoitus ei sensuroi redneck kylän asukkeja millään tavoin, vaan dialogi on täynnä epäkorrekteja ilmaisuja, joista varmasti jotkut vetävät herneet nenään. Ronski kielenkäyttö nauratti usein ihan ääneen, mutta muutamassa kohdassa se töksähti korvaan, jopa vähän liian hersyvänä. Tuli sellainen fiilis, ettei kukaan puhuisi oikeasti noin, vaan vuorosanat olivat kirjoitettu vain sen takia, että saataisiin yleisö nauramaan.
Roolihahmot olivat kaikki kirjoitettu loistavasti ja heissä jokaisessa oli paljon harmaan eri sävyjä. Ensivaikutelmalta vain rasistiselta ja tyhmältä kusipää kytältä vaikuttanut Sam Rockwellin hahmo koki hienon tarinan kaaren ja onnistui lopussa keräämään jopa vähän sympatiaa. Välitti hyvin sen, kuinka lähes jokaisessa meistä on jotain hyvää ja kaunista.
Frances McDormand vetää pääroolissa upean roolityön surun sokaisemana äitinä ja Woody Harrelson on poliisipäällikkönä loistava oma itsensä. Moniuloitteisia hahmoja joka ikinen.

Tarinaa oli yllättävän vaikeaa ennustaa etukäteen ja muutamat käänteet yllättivät minutkin. Ehkä pienoiseen ylidramaattisuuteen sorruttiin silloin tällöin, jota vahvisti myös aavistuksen liian "kaunis" ja mahtipontinen musiikki. Jotenkin sävellykset eivät välillä tuntuneet sopivan tuohon hillbilly ympäristöön, vaikka kauniita olivatkin. Juonesta tuli kaikkine käänteineen vähän mieleen joku saippuaooppera, mutta vain kuorrutettuna rankalla kädellä synkkää, mustaa huumoria.

Hyvä ja yllättävä draama, joka nauratti usein myös ihan ääneen. Ohjaaja McDonaghin tyyli ei kaikille uppoa, mutta minä kyllä pidän tällaisesta draaman ja suht älykkään mustan komedian yhdistelmistä.

lähellä neljää, mutta tuskin tulen katsomaan tätä uudestaan, joten siitä syystä ei tähtimäärä ihan siihen kipua.

Ensimmäinen kolmannes tarjoaa A-luokan viihdettä ja tuosta eteenpäin alkaa hieman kivikkoisempi tie. Pääosarooli silkkaa 5/5 kamaa. Looginen ja järjenmukainen tarinankuljetus kärsii kuitenkin erään ideologisen suuntauksen ja ylilyöntien kustannuksella turhan räikeästi kliimaksia lähestyttäessä. Tarina on muuten oikein koskettava ja melko apaattinenkin kauniilla tavalla.

Kaunis, hyvin kuvattu, hyvin näytelty ja hyvät musat omaava akatemian lemmikki on kaikin puolin sellainen leffa, josta on aika helppo pitää. Siksi ehkä aloitankin leffan huonoista puolista. Suurin yksittäinen heikkous tällä leffalla on se, että kaikki tässä tuntuu jollain tapaa jo nähdyltä. Coenin veljesten leffat on selvästikin katsottu, ja sieltä maailmasta on vedetty riveleistä Frances McDormand tekemään hänelle tyypillinen lakoninen rooli, Woody Harrelson tais just pari vuotta sitten näytellä jossain sarjassa omantuntonsa kanssa kamppailevaa etelävaltiolaista kyttää ja kuvittelenko vaan, vai onks Sam Rockwell ennenkin esittänyt paskapäätä?

Huumori tässä oli pääosin hyvää, ja parhaimmillaan se oli silloin kun sitä ei oltu kirjoitettu kohtauksen punchlineksi. Silloin se yleensä oli vaivaannuttavaa. Ainakin teatteriyleisön hirnuntaa kuunnellessa. Tommosissa tilanteissa kiinnitän muuten huomiota usein siihen kuinka idiootilta kuulostaa tommonen sosiaaliseen tilanteeseen ehdollistunut kohtelias ja falski nauru. No mutta joo.

Parhaimmillaan tässä toimivat draamakohtaukset ja loppua kohden tässä saadaan jännitystäkin ihan kunnolla viriteltyä. A-luokan näyttelijät tekevät upeaa työtä kaikissa rooleissaan, vaikka kellekään heistä en Oscaria antaisi sillä kaikki olivat just semmosia mitä odottaisitkin heidän olevan. Erityismaininnan nyt vois tavallaan antaa Sam Rockwellille joka sai hahmonsa toimimaan, vaikka se oli vammaisesti kirjoitettu (elokuvan pahikseksta comic reliefiksi ja antisankariksi).

Leffassa oli hitusen liikaa läskiä, ja komedian ja draaman tasapainossa olisi ollut parannettavaa. Soundtrack oli pääosin todella kovaa kamaa, pari tylsää nyky-countrybiisiä olis voinut jättää vaan pois.

(Elokuvateattereissa)