Annan puhtaan vitosen. Yksi 2000-luvun TOP-5 elokuvista.

Koko tähänastisen 2000-luvun kiehtovimpiin draamoihin lukeutuva mestariteos saa muutaman minuutin välein ihmettelemään sen nerokkuutta. Jos vaikkapa vuosituhannen vitsi, Moonlight, toimi oppituntina lähes täydellisen epäonnistuneesta henkilöihin keskittyvästä kerronnasta, on tämä Martin McDonaghin teos aivan toisesta ääripäästä. Hahmot ovat äärimmäisen persoonallisia, mieleenpainuvia ja joukosta erottuvia, heillä on kaikilla omat tarinansa ja paikkansa, ja he ennen kaikkea käyttäytyvät kuin oikeat ihmiset. Jopa lievästi karikatyyrimäisemmät yksilöt on luotu ja näytelty niin hyvällä maulla, ettei ihmettelykään riitä. Ennemmin tai myöhemmin kusipäisimmätkin heistä osoittavat inhimillisyyttä, jota vähemmän taidokas elokuvantekijä A) ylikorostaisi, jolloin se tuntuisi tökerön päälleliimatulta, tai B) ei yrittäisi luoda laisinkaan, jolloin kaikki tämä moniulotteisuus olisi pelkkä haave.
Lähtökohdiltaan kuin myös etenemiseltään enimmäkseen traaginen tarina sisältää merkittävän määrän mustaakin mustempaa huumoria, joka esitetään samanaikaisesti sekä julmasti että arvokkaasti. Ääneen ei tee mieli nauraa, mutta joissakin kohdissa on pakko. Elokuva ei anna hahmoilleen armoa, eivätkä he sitä juurikaan pyydä. Ihan kaikki komediallisempi sisältö ei ole synkkää, mutta sen sijaan, että nämä hetket tuntuisivat irrallisilta ja oudoilta, tuovat ne onnistuneesti hetkellistä keveyttä ankeuteen.

Tässä elokuvassa ei ole yhtäkään moitteen arvoista asiaa. Se onnistuu hienosti kaikessa, mihin se pyrkii. Kaikki merkittävissä rooleissa näkyvät näyttelijät ovat täydellisiä, ja ihan kuin en kaiken tämän jälkeenkään rakastaisi elokuvaa tarpeeksi, keksii se päräyttää baarikohtauksessa soimaan 60-luvun upeimpiin äänityksiin lukeutuvan Joan Baezin esittämän rallin. McDonough luki ajatukseni, sillä se laulu on ollut ykkösvalintani baarikohtaukseen siltä varalta, että pääsen joskus elokuvan ohjaamaan.