Helene (2020)
Vuosi 1915. Helene Schjerfbeck elää unohdettuna taiteilijana iäkkään äitinsä kanssa maaseudulla. Viimeisimmästä näyttelystä on kulunut jo vuosia, ja Helene on jatkanut maalaamista ainoastaan omasta intohimostaan. Kaikki muuttuu, kun taidekauppias löytää Helenen sekä tämän 159 upeaa maalausta – ja haluaa järjestää suuren yksityisnäyttelyn. Helenelle käänteentekevä hetki koittaa kuitenkin vasta kun hänet esitellään Einar Reuterille. Nuori Einar on metsänhoitaja, ja taiteen harrastajana Helenen töi... Lue lisää
- Ensi-ilta: 17.01.2020
- Ohjaajat:
- Antti Jokinen
- Käsikirjoittajat:
- Antti Jokinen, Marko Leino, Rakel Liehu
- Pääosanäyttelijät:
- Eero Aho, Jarkko Lahti, Johannes Holopainen, Krista Kosonen, Laura Birn, Pirkko Saisio, Saana Koivisto
- Maat:
- Suomi
- Kielet:
- suomi
Saman kategorian TOP-leffoja
Suosituksia
Kommentit
Jautsi
Käyttäjä
Onhan elokuvassa ihan kivojakin katseltavia kohtia, mutta enimmäkseen aika hidastempoista, räväkät jaksot eivät jaksa nostaa elokuvaa l... Lue loput
Videot
Kommentit
Jautsi
Käyttäjä
09.04.22 klo 15:52
Onhan elokuvassa ihan kivojakin katseltavia kohtia, mutta enimmäkseen aika hidastempoista, räväkät jaksot eivät jaksa nostaa elokuvaa lentoon. Kyllä tämän silti katselee, mikäpä siinä. Lisää runollisuutta olisin kaivannut.
Juki
Käyttäjä
17.03.22 klo 11:35
Laura Birn on hyvä Helenen roolissa ja myös Krista Kosonen hänen ystävänään ja Pirkko Saisio äitinä tekivät hyvät roolit. Erikoista tässä on kuitenkin se, että tästä ei ole tehty Tove-leffan tapaan ruotsinkielistä, kun päähenkilö Helene Schjerfbeck kuitenkin itse oli ruotsinkielinen. Toinen erikoisuus on se, että ääniraidalle on miksattu hyvin kuuluvaksi kaikki ovien ja lattioiden narinat ja myös siveltimen rahinat Helenen maalatessa. Dialogi on paikoin aika tökeröä ja leffa on muutenkin vähän liian teatterimainen. Musiikki on hienoa kuultavaa.
Ludil
Käyttäjä
28.01.20 klo 15:25
Helene Schjerfbeckistä kertova taide-elokuva ”Helene” palautti mieleeni taannoin katsomani elokuvan Joseph Mallord William Turnerista (”Mr. Turner”). Näennäisesti melko erilaisten kontekstien elokuvista löytyy yhtäläisyyksiä sen kannalta, miten taiteilijoiden elämänkertoja käsitellään: Tekisi mieli rahvaanomaisesti pamauttaa ettei kummassakaan rainassa tapahdu niin mitään, mutta en toisaalta viitsisi allekirjoittaa typerää väittämääni täysin. Jos taiteilijain elo olisi näiden elokuvien tapaan yhtä raukean, suorastaan ikävystyttävän, tasaista ja verkkaista, tällöin kyseisillä henkilöillä olisi ollut huikean onnekas elämä mikäli se olisikin ollut sen mukaista kuten elokuvat esittävät. Mutta koska maan päällä on tuskin ainuttakaan ihmistä jolla elo olisi noin tylsää ja seesteistä, tällöin elokuvien esittämät elämänkerrat taiteilijoista, joiden taide ikään kuin kietoutuu sen ympärille, ettei elokuvassa mitään muutakaan tapahdu (jolloin katsojan on pakkokin kiinnostua edes tauluista) herättää kysymään, että minkä ihmeen takia taulujen taiteellista arvoa on korostettava sillä, ettei elokuvassa, omassa taidelajissaan, ikään kuin saisi olla keskeisempää fokusta kuin ne taulut? Jos fokusta olisi myös taiteilijan eri elämänvaiheissa ja taustoissa (ylipäätään elämän kokonaisuudessa), menettäisivätkö taulut muka hohdokkuuttaan sen vuoksi, etteivät ne siinä tapauksessa ole täysin keskiössä vaan olisivat pikemminkin huomattavia sivutuotteita taiteilijan elosta? Jokatapauksessa kun katsoja kohtaa taiteen, se on tällöin katsojan ja taidevälittäjän välinen hetki, ajanpysäyttävä sessio, jonka kukin katsoja tulkitsee omalla tavallaan...eikä siihen tarvita kahden tunnin korostusta siitä, että taulujakin on olemassa, kuten on kaikkea muutakin sopivan ajankohtaista pikkunättiä, kuten muistutuksia naisten oikeuksista ja kulttuurin asenteista jne.
Kitinäni juontaa juurensa ennen kaikkea elokuvan mauttomasta lopetuksesta, jonka ylle voisi vielä ripustaa kyltin: ”...siis tervetuloa Ateneumiin, muistathan käydä!”. Vihaan sitä, kuinka vaikeaa taidemaalareista on tehdä elokuvia ilman, että elokuva olisi samalla kuin taulunäyttely, jota kehystää tylsä ja maalauksellinen ja ah-niin-taiteellinen arki-elo. Tämän vuoksi menisinkin mieluummin näyttelyyn, jossa saan elämyksiä itselleni luontaisella tavalla, kuin vaihtoehtoisesti nukahtaisin teatterin penkille. Taide ei mielestäni ole missään tapauksessa tylsää tai jonninjoutavaa, mutta elokuva, joka luo siitä sellaista kuvaa, sitä puolestaan on. Kenties suurin kompleksini näiden elokuvien katsomisessa on siis se, etten pidä ”taiteen” iki-elitistisestä statuksesta ja sen oletuksista joita siihen liittyy ( = siitä, että minulle määritellään se, mitä pitäisi pitää taiteena ja miksi, mikä on vastoin luovuuden vapauden ja ylipäätään yksilön oman tahdonvapauden ideaaleja vastaan), ja että taistelen turhaan tuulimyllyjä vastaan, mutta…
Jos unohdetaan kaikki ylläoleva niskuroiva jorina, elokuva oli sinänsä varmasti asiallinen, yleissivistävä ja neutraali esitys Schjerfbeckistä. Enemmän pidin kuitenkin ”Mr. Turnerista”, jossa niitä näitä rupattelevat ihmiset tuntuvat sentään eläviltä, mitä juron hiljaisista suomalaisvastaavista ei aina huomaa. ”Turnerille” plussaa myös yleisestäkin historiankulun esityksestä, mitä taulunäyttelyyn keskittyvässä ”Helenessä” olisi voinut olla enemmän.
Edellinen sivu | 1 | Seuraava sivu