Atlantiksen kostajat (1983)
Alkuperäinen nimi: I Predatori di Atlantide
- Tunnetaan myös nimillä:
- Atlantis Inferno, The Atlantis Interceptors, The Raiders of Atlantis
- Ohjaajat:
- Ruggero Deodato
- Käsikirjoittajat:
- Tito Carpi, Vincenzo Mannino
- Pääosanäyttelijät:
- Christopher Connelly, Gioia Scola, Tony King
- Maat:
- Italia
- Kielet:
- englanti, italia
Arvostelut
Toiminta alkaa jo elokuvan ensiminuuteilla ja ohjaaja Deodato pitää sen kunnialla käynnissä koko puolitoistatuntisen ajan.
Parhaiten ihmissyöntielokuvistaan tunnetun Ruggero Deodaton laajaan ja kohtalaisen monipuoliseen CV:hen lukeutuu myös tämä toimintapainotteinen scifistelyseikkailu Atlantiksen kostajat, joka paremmin englanninkielisellä nimellään Atlantis Interceptors tunnetaan. Atlantistahan on käytetty elokuvien aiheena suunnilleen yhtä kauan kuin elokuvia on ollut, mutta täytyy sanoa että Deodaton käsissä jo loppuun kalutuksi luulemastani aiheesta on saatu aikaiseksi suorastaan poikkeuksellinen Atlantis-visio.
Muskeliveneet seilailevat lämpimässä vedessä ja palmut huojuvat pasaatituulessa, kun kaksi Vietnamin sodan veteraania, Mike (Connelly) ja Washington (Tony King) – joka vastikään on löytänyt sisäisen musliminsa ja haluaisi ystäviensä kutsuvan häntä nimellä Mohammed – tekevät uhkarohkean kidnappauksen. Vietyään uhrin kaappauksen junailleelle mafiosolle ja saatuaan ruhtinaallisen palkkion miehet lähtevät venereissulle relaamaan. Juuri venereissun alettua laivaston tutkijaryhmä kuitenkin vahingossa nostaa pohjamudista ylös Atlantiksen, joten leppoisa ajanvietto jää lyhyeen. Pian atlantislaiset moottoripyöräjengit alkavat riehua tsunamin tuhoamassa Miamissa, ja kohta tyyppien kanssa käydäänkin täyttä sotaa. Lopussa piipahdetaan Atlantiksessakin, joten ennalta-arvattavuudesta juonta ei voi syyttää.
Voisikin siis sanoa, että leffan aloittaa Miami Vicesta apinoitu johdanto (ilmankos tunnusmusiikki tuntui niin tutulta), jonka jälkeen se kehittyy post-apokalyptiseksi Mad Max –rip offiksi päätyen lopulta Indiana Jones –tyyppiseksi äijäseikkailuksi salaperäisissä muinaisraunioissa. Kiitosta onkin annettava Tito Carpille ja Vincenzo Manninolle, jotka ovat laatineet toimivan ja tapahtumarikkaan käsikirjoituksen. Vaikka juoni onkin todella yksinkertainen ja suoraviivainen, siinä piisaa jännittäviä tapahtumia, joiden välissä kehitellään hahmoja yllättävän hyvin. Henkilöhahmoja on useita, mutta jokaiselle on onnistuttu rakentamaan jonkinmoista persoonaa, jopa paremmin kuin lajityypin ”oikeasti hyvissä” edustajissa, mikä on erittäin yllättävää, kun ottaa huomioon Atlantiksen kostajien selkeän halpisaseman. Juonen yleinen pöhköys antaisi myös ymmärtää että tekijöillä on ollut Atlantiksen kostajia tehdessä jonkin verran huumoria mukana; arvelenkin että kyseessä on rip offin lisäksi myös jonkinlainen parodia.
Toinen kehuja ansaitseva taho on ohjaaja Ruggero Deodato. Lähinnä verisistä kauhu- ja jännityselokuvistaan tunnettu kannibaalikunkku osoittaa tällä elokuvallaan, että muunkin tyyppistä tavaraa mieheltä syntyy tarvittaessa, jopa erittäin hyvin tuloksin. Toiminta alkaa jo elokuvan ensiminuuteilla ja Deodato pitää sen kunnialla käynnissä koko puolitoistatuntisen ajan. Itse asiassa, mies onnistuu kuljettamaan tarinaa aivan mielettömällä tempolla koko ajan, lukuisat toimintakohtaukset ovat riemukkaassa räiskeessään todella viihdyttävää katsottavaa eivätkä missään vaiheessa ala toistamaan itseään. Hahmoja syvennetään sopivin väliajoin, ja elokuvaa viedään eteenpäin taidolla, niin että elokuva onnistuu selkeästi erottumaan edukseen tavanomaisista halpistoimintaelokuvista. Deodato on selvästi lahjakas ohjaaja, ja onkin tavallaan sääli että mies jumiutui urallaan marginaalielokuviin – Cannibal Holocaustin saavuttaman kansainvälisen menestyksen ja kohun jälkeen siirtyminen valtavirran elokuviin ei olisi luullut olevan kovinkaan vaikeaa. Toisaalta, silloin jälkipolville ei olisi jäänyt tällaista toiminnan mestariteosta ihailtavaksi, joten ehkä kohtaloa on syytä kiittää.
Deodaton ja käsikirjoittajakaksikon yhteiseksi ansioksi täytynee lukea elokuvan lukuisten toimintakohtauksien mieletön intensiivisyys. Atlantiksen kostajat kykenee toimintakohtauksillaan stimuloimaan ihmisen primitiivisimmät nautinnon lähteet – samat jotka saivat ihmiset katsomaan gladiaattoriotteluja – äärimilleen ja niiden ollessa herkimmillään jokin lukuisista räjähtävistä toimintaepisodeista saapuu antamaan katsojalle henkisen orgasmin. Ajoittain taistelukohtaukset tuovat massiivisuudellaan mieleen jonkin sotaelokuvan, ja nähdäänpä paikalla ajoittain molotovin koktaileja sekä post-apocalypse –genren tunnusaseita liekinheittimiäkin. Ei nykyään osata näin tyylikästä äksöniä tehdä.
Tuottajatiimi on onnistunut haalimaan Atlantiksen kostajiin tavanomaista taidokkaamman näyttelijätiimin. Vaikka mitään loisteliasta tasoa ei nähdä, ja monet sivuroolinäyttelijät ovat taidoiltaan vähintäänkin kyseenalaisia, on eksynyt jotain aidosti osaavia näyttelijöitä. Päärooleista löytyvät Christopher Connelly ja Tony King sopivat rooleihinsa kuin nyrkki silmään, ja professori Peter Saundersia näyttelevä George Hiltonkin tekee toimivan suorituksen. Sen sijaan hemaisevana naisantropologina häärivä Gioia Scola oli roolissaan kyllä jo huono, sen verran laimeaa näyttelyä neitoselta löytyy – tosin hemaiseva hän on näyttelijänlahjoistaan huolimatta, eli sen suurempaa valitusta en tähänkään asiaan viitsi kohdistaa. Erityismaininnan ansaitsee myös säveltäjäkaksikko Guida & Maurizio De Angelis, alias Oliver Onions, jotka tekivät ääniraidan satoihin italoelokuviin. Kaksikko tunnetaan erityisesti Terence Hill & Bud Spencer –westernien säveltäjänä, ja kyllähän pojat ovat jälleen kerran tehneet hienoa työtä. Menevä Miami Vice –vaikutteinen ääniraita suorastaan tuoksuu 1980-luvulle ja sopii loistavasti elokuvan reteään tyyliin. Erityisesti tyylikäs tunnari ansaitsee maininnan – en tiennytkään että syntikkapop voi olla näin hyvää.
Kokonaisuutena voisi sanoa että kyseessä on todella nautittava toimintaelokuva, josta voi nauttia sekä päättömänä toimintana että campina. Suurempia camp-henkisiä virheitä ei mukana ole (tähän suosittelen Deodaton aitoa roskaleffaa Barbaareja) vaikka muutamia pikantteja typeryyksiä löytyykin, kuten irrallinen alku ja töksähtäen tuleva loppu. Kaikki virheet ja sekä yleinen älyttömyys kuitenkin korjaantuu yksinkertaisesti elokuvan riemukkaalla poikamaisella tunnelmalla. Vaikka ”asialliset” kriitikot eivät sitä koskaan tulekaan myöntämään, niin katsotaan nyt totuutta silmiin: Atlantiksen kostajat on paras toimintaleffa ikinä, ihan mahtava meininki!
Hauska yhteensattuma vielä: atlantislaisia prätkäjengiläisiä johtaa muovista ”kristalli”kypärää käyttävä pahis nimeltä Kristallikallo/Crystal Scull (Bruce Baron). Jos tässä leffassa on vaikutteita ensimmäisestä Indiana Jones and the Raiders of Lost Archista (Atlantiksen kostajia levitettiinkin toisinaan nimellä ”Raiders of the Lost Atlantis”!), niin ovatko uusimman Indyn tekijät ottaneet vaikutteita tästä? No, niin tai näin, tältä sen ainakin olisi pitänyt näyttää – jos tai kun Indiana Jones viitonen tulee, niin siihen ainakin Ruggero Deodato ohjaajaksi!
DVD-julkaisusta vielä sananen: elokuva on saatavilla DVD-muodossa ainoastaan Grindhouse Experience 2 –boxissa, josta se löytyy viisi minuuttia pois saksittuna versiona. Itse olen arvostellut tämän version, ja muutamat aika ilmeiset leikkaukset vaikuttavat kyllä negatiivisesti kokonaisuuteen, samoin kuin kaamea kuvanlaatu. Vaikuttaisikin siltä että koko boxin laitos on ripattu yhdeltä ainoalta VHS:ltä. Näin hyvän elokuvan kohdalla eivät tällaiset pikku puutteet kuitenkaan haittaa. (Myös ruotsalainen bootleg on ainakin ollut saatavilla.)
Miihkali
Tykittäjä , 182 arvostelua
Arvosteltu: 24.11.2008
Katsottu: Kotona
Saman kategorian TOP-leffoja
Suosituksia
Kommentit
Arvostelut
Toiminta alkaa jo elokuvan ensiminuuteilla ja ohjaaja Deodato pitää sen kunnialla käynnissä koko puolitoistatuntisen ajan.
Miihkali 24.11.2008 17:53
Pelimies
Käyttäjä
18.01.15 klo 13:39
hebbu
Käyttäjä
15.11.11 klo 19:16
kurkkuharja
17.01.10 klo 17:09
Aatu
Käyttäjä
17.01.10 klo 10:53