F1-kausi huipentuu kahden viikon kuluttua ajettavaan Abu Dhabin päätösosakilpailuun. Luvassa on Mercedes-kuljettajien välinen kaksintaistelu, kun tallitoverit Lewis Hamilton ja Nico Rosberg ottavat toisistaan mittaa. Mestaruustaistelun huipennusta odotellessa tunnelmaan voi virittäytyä vaikkapa katselemalla aihetta liippaavia elokuvia. Leffatykki vie seuraavassa radalle muutamia parhaista ja kuuluisimmista.

Days of Thunder (1990)

Tom Cruise oli jo nähty muun muassa baarimikkona ja hävittäjälentäjänä, kun näyttelijä vuonna 1990 puki ylleen kilpakuljettaja Cole Tricklen haalarit. Etenkin kahden viimeksi mainitun lähes identtisiä peruslähtökohtia ja juonta - tunnelmaa unohtamatta - selittää sama ohjaaja, vuonna 2012 menehtynyt Tony Scott. Merkityksensä on epäilemättä myös Cruisen osallistumisella Days of Thunderin kirjoitusprosessiin.

Elokuva kertoo koppavasta kilpakuljettajasta, joka saa tilaisuuden näyttää taitonsa stock car -kilpailujen huipulla. Kyseessä on moottoriurheilun pääryhmä, jossa kilpurit perustuvat olemassa oleviin autoteollisuuden tuotantomalleihin ja niiden väliset erot ovat säädöksistä johtuen pienet. Trickle nauttii tulevan tallinomistajan, Tim Dalandin (Randy Quaid), vankkumatonta luottamusta, mutta entisen tallipäällikön, Harry Hoggen (Robert Duvall), houkutteleminen maanviljelystä takaisin mentoroinnin pariin onkin toinen juttu.

Days of Thunder on tuotantovuodestaan huolimatta mitä enimmässä määrin 1980-luvun lapsi. Tunnelmaa tehostaa Top Gunin tavoin lämpimän utuinen sävymaailma ja Hans Zimmerin ikimuistoinen tunnussävel. Lajidraamalle tyypillisesti se ei uhraa merkittävästi aikaa pelisääntöjen selittelyyn, etenkään kun Nascar on elokuvan valmistusmaassa jokseenkin kova sana, vaan rakentaa tarinansa ihmissuhteiden lomassa kurvailevan toiminnan varaan.

Tarina sortuu useampaankin otteeseen ennalta-arvattavuuteen, kun onnettomuuksista edetään onnistumisiin ja kilpakumppanit tuntuvat kiertävän samaa rataa vain toimiakseen päähenkilöiden sparraajina. Enimmät tilaisuudet montaasikohtauksille on toisaalta Scottille ominaiseen tyyliin suoraan saksittu, mutta nopeat siirtymät kohtauksesta toiseen saavat yhdessä vauhdikkaan aiheen kanssa elokuvan tuntumaan välillä kuin pikakelaukselta.

Lähes väistämättömät kliseet ja aikakauden maneerit antaa kuitenkin helposti anteeksi ja niistä jopa pitää. Days of Thunder on autourheiluelokuva parhaimmillaan. Se jättää hyvälle tuulelle ja maistuu aina etenkin sellaiselle katsojalle, jolla on bensaa suonissaan. Erityismaininnat se ansaitsee yhä tämän päivänkin kriteereillä hengästyttävästä vauhdin tunnusta sekä Randy Quaidin kerrassaan hykerryttävästä roolisuorituksesta. Katso video.

Lajityyppinsä ehdottoman klassikon merkityksestä kertoo esimerkiksi se, että kymmenen vuotta myöhemmin julkaistu Puhallettu 60 sekunnissa ei ole kunnianosoitus ainoastaan alkuperäisversiolleen, vaan selkeästi myös Days of Thunderille. Tietyt musikaaliset valinnat ja Robert Duvallin edukseen erottuva sympaattisen isällinen rooli tuntuvat hyvin tutuilta. Onhan molemmilla produktioilla toisaalta yhteinen tuottaja, Jerry Bruckheimer.

Driven (2001)

Renny Harlinin monenkirjavan uran varrelle mahtuu muutama täysosuma, melkoinen määrä keskinkertaisuutta ja joitakin totaalisia mahalaskuja. Katsojasta riippuen Driven lukeutunee lähes poikkeuksetta jompaan kumpaan jälkimmäisistä. Tähän katsaukseen se seuloutui siksi, että se on kaikesta huolimatta eräs tunnetuimmista moottoriurheilua käsittelevistä elokuvista ja onpa sen tuotantohistoriakin varsin mielenkiintoinen.

Driveniä voidaan pitää vähintään yhtä paljon Sylvester Stallonen kuin Harlinin projektina. Cliffhangerin parissa ystävystynyt kaksikko paini puolen tusinaa vuotta niin yhdessä kuin erikseen toteuttaakseen elokuvan open wheel -kilpailemisesta, jonka tunnusomaisin piirre on kilpureiden kokonaan paljastetut renkaat. Harlinin alkuperäisenä tavoitteena oli toteuttaa elämäkertaelokuva legendaarisesta kilpakuljettajasta, Ayrton Sennasta, ja samaan aikaan Stallone oli suunnittelemassa omaa tuotantoaan Formula-1-maailmasta. Parivaljakko iski hynttyyt yhteen ja ryhtyi viettämään aikaa kilpailuissa, mutta sopimusta tiukan F1-pomo Bernie Ecclestonen kanssa ei syntynyt. Elokuvantekijät suuntasivatkin seuraavaksi amerikkalaisille CART-radoille ja loppu on historiaa.

Harlinin tavoin näyttelijäkarpaasi Stallone on yksi valmiin elokuvan tuottajista, mutta osallistui myös käsikirjoittamiseen ja näytteli Joe Tanton roolin. Burt Reynoldsin esittämä autonomistaja Carl Henry tuo konkarikuljettajan hätiin, kun nuoren lupauksen, Jimmy Blyn (Kip Pardue), ote alkaa lipsua. Sijoitusten ei olisi syytä päästä tippumaan, kun vastassa on armoton kilpakumppani Beau Brandenburg (Til Schweiger).

Driven on toimintaelokuvana näyttävä ja viihdyttävä, mutta saa lajinkuvauksensa tuntumaan ainoastaan näihin tarkoituksiin valjastetulta. Harlinin alunperin yli nelituntisesta leikkauksesta typistetty lopputulos on kompromissiensa uhri, eikä lopulta vakuuta millään osa-alueella. Näytteleminen on teennäistä, käsikirjoitus yllätyksetön ja lopputulos kuin virtaviivainen ja kiiltäväksi vahattu kilpa-auto, jonka vaihteisto on solmussa ja moottori leikannut kiinni. Jotkin kilparadan ulkopuolelle karkaavat juonenkäänteet tuntuvat peräti katsojan aliarvioimiselta. Haluaako Driven olla ensisijaisesti ihmissuhdedraama, urheiluelokuva vai toimintarymistely? Kas siinä pulma.

Sellaiselle autourheilun ystävälle, joka kykenee sivuuttamaan elokuvakerronnan laatuseikat ja nauttimaan silkasta jouhevasta fiktiosta, Driven voi olla edellä lueteltujen kategorioiden toimiva kokonaisuus. Mieleenpainuvin hetki on rehvakas kolikkotemppu, joka yllättäen perustuu tositapaukseen.

Senna (2010)

Renny Harlinin tai vastaavasti kenen tahansa muun ohjaajan draamaelokuva rakastetusta brassikuljettaja Ayrton Sennasta odottaa yhä toteutustaan ja odotuksesta tulee luultavasti pitkä. Syynä on kuuden vuoden takainen ansiokas dokumenttielokuva, joka on eräs vuosikymmennen arvostetuimpia henkilökuvia. Katsauksessamme se komeilee myös siksi, että nykyaikaisessa elokuvateollisuudessa virallinen kilpa-autoilu on aiheena vähän käytetty ja varteenotettavien draamaelokuvien määrä on verrattain olematon.

Senna voitti autourheilun kuninkuusluokan kymmenvuotisella urallaan kolmesti ja tienasi kaikkiaan 65 paalupaikkaa. Jälkimmäinen suoritus keikkuu edelleen tilastoissa toisena edellään vain pidemmän uran ajanut Michael Schumacher. Todennäköisesti irronneen ohjauspyörän vuoksi Sennan kuljettama Williams suistui vuoden 1994 San Marinon osakilpailussa, Imolan radan pahamaineisessa Tamburello-mutkassa, suoraan betoniseinään ja eturenkaan tukivarsi läpäisi hänen kypäränsä. Kaikkien aikojen parhaana F1-kuljettajana pidettävän karismaattisen Sennan elämä päättyi samalla hetkellä, vaikka hänet julistettiin virallisesti kuolleeksi vasta tunteja myöhemmin. Onnettomuus on erityisen vainoava, sillä päävammojaan lukuunottamatta Senna ei saanut edes mustelmaa.

Myös muusikko Amy Winehousen elämäntarinan palkitusti kartoittanut Asif Kapadia maalaa Sennasta rehellisen kuvan, joka antaa katsojalle mahdollisuuden joko arvostaa tai kritisoida kuljettajan edesottamuksia - tapauskohtaisesti jopa molempia. Monien muidenkin suuruuksien tavoin Senna oli ristiriitainen persoona. Hän otti esimerkiksi äänekkäästi kantaa kuljettajien turvallisuuteen liittyvissä seikoissa, mutta tunnettiin toisaalta jääräpäisenä ja uhkarohkeana riskinottajana.

Senna on vuonna 1990 Amerikan mantereen parhaaksi valitun urheilijan arvoinen dokumentti, jonka tarina on omiaan nostamaan kyyneleet paatuneimmankin bensalenkkarin silmäkulmaan.

Rush (2013)

Viimeisimmän Dan Brown -filmatisoinnin, Infernon, ohjaksissa hieman haparoinut Ron Howard tunnetaan keskimäärin varsin laadukkaasta ansioluettelostaan, mutta vuonna 2013 saatiin jopa hänen mittapuullaan nauttia poikkeuksellisen onnistuneesta elokuvaviihteestä. Eräs tuotantovuotensa parhaista teoksista komeilee autourheiluelokuvien ylivoimaisesti korkeimmalla palkintopallilla.

Rush on tositapahtumiin perustuva kuvaus vuoden 1976 F1-kaudesta, joka on jäänyt historiaan eräänä jännittävimmistä. Elokuvan keskiössä on brittiläisen James Huntin (Chris Hemsworth) ja itävaltalaisen Niki Laudan (Daniel Brühl) välinen kaksinkamppailu. Impulsiivisen kuumapään ja laskelmoivan teoreetikon luontainen vastakohtaisuus - kuin tuli ja jää - voisi tuskin toimia sepitteenä yhtään tehokkaammin.

Howardin ohjausote tekee elokuvasta sopivan majesteettisen antaen kilpakumppanien tukkanuottasille hieman dokumentaarista kerrontaa kirkkaamman valokeilan. Tarina ei kuitenkaan karkaa epäolennaisuuksiin tai sorru virheeseen, jossa sen omat jalat eivät enää jaksa horjumatta kantaa eeppisyyden painolastia. Ennen kaikkea Rush ei ota itseään tai päähenkilöitään liian vakavasti. Tämä ei toisaalta tarkoita sitä, etteikö se olisi tarkkanäköinen tai paikoin ankarakin. Ovathan tosielämän esikuvat myöntäneet itsekin hätkähtäneensä näyttelijöiden kykyä jäljitellä habitustaan - elleivät peräti sielunelämäänsä.

Rushin suurin ansio on sen kyky naulita penkkiin niin formulafanin kuin tämän skeptisen puolisonkin. Tämä on seurausta siitä, kun tekijät ovat innoissaan aiheesta, tunteva varauksetonta rakkautta elokuvien tekemiseen ylipäätään ja löytävät vielä kaiken kukkuraksi yhteisen sävelen. Töitä tehdään silloin tarkasti ja tosissaan, mutta pilke silmäkulmassa, mikä puolestaan jää vain harvoin välittymättä lopputuotteesta.

Noin 38 miljoonan dollarin tuotantobudjetin kääntäminen reilun 90 miljoonan lipputuloiksi ei ole mikään huikea saavutus. Toisaalta Drivenin kohdalla vastaavat luvut ovat 94 ja 55. Onnistuipa Rush sentään menestymään aiheella, joka ei tuotantohetkellä ollut yhtään sen ajankohtaisempi tai muutenkaan "kuumaa kamaa". Tässä suhteessa historialliset tositapahtumat ovat toki fiktiota helpompi tie (vai pitäisikö sanoa kilparata) lunastukseen.

Lähteet: Box Office Mojo, IMDb, Top Gear, Variety

Jarno Väistö 17.11.2016 klo 18:44