Maailman suurimmat elossa olevat elokuvaohjaajat tekevät kaikki vielä 2010-luvulla enemmän tai vähemmän aktiivisesti töitä alan parissa. Monia heistä tuntuu yhdistävän taipuvaisuus suuren kokoluokan tieteistarinoihin sekä todentuntuisuudessaan verrattomiin rikoselokuviin. Useimmat ovat myös sittemmin kunnostautuneet tuottajan roolissa jopa ohjaamista laajamittaisemmin.

Silkkaa ohjaajien urakehityksen ja menestystarinoiden tutkimista mielenkiintoisempaa on kuitenkin välillä vierailla niiden juurilla. Suurten ohjausurien varrelta muistetaan kyllä merkkiteokset ja yleisömenestykset, mutta usein ensiteokset ovat vaipuneet tyystin unholaan. Mikä olikaan esimerkiksi Steven Spielbergin ensimmäinen elokuva?

Poikkeusta eivät muodosta edes Quentin Tarantinon tai jo edesmenneen Stanley Kubrickin kaltaiset kulttiohjaajat. Vankan fanikunnan hankkineiden nerojen suhteellisen tiiviissä ansioluetteloissa mestariteokset seuraavat toisiaan, mutta ensimmäiset ohjaukset ovat silti vaikeita nimetä. Kovan luokan fanit toki kaivavat esiin ja ahmivat kaikki suosikkiensa työt, mutta kovin moni tuskin tuntee vaikkapa Tarantinon My Best Friend's Birthday -ensiohjausta vuodelta 1987.

Maanläheistä linjaa

1970-luvulla Hollywoodissa muodostui eräänlainen elokuvan tekemisen uusi aalto ja vaikutusvaltaisten ohjaajariiviöiden seurapiiri, johon kuuluivat Francis Ford Coppola, Brian De Palma, Martin Scorsese, George Lucas sekä Steven Spielberg. Vaikkakin kaksi viimeksi mainittua ovat tunnetuimmissa töissään koetelleet mahdollisen rajoja, ovat muut kuin yhteisellä päätöksellä luoneet mafiaelokuvan mittapuun. Mutta mistä nämä miehet sitten ponnistivat?

Todellinen yllätys monelle lienee se, että Kummisetä-elokuvien sekä Ilmestyskirja. Nyt -suurmenestyksen isä, Francis Ford Coppola, aloitti vuonna 1962 elokuvaohjaajan uransa pehmopornolla Tonight For Sure sekä The Bellboy and the Playgirls -elokuvien parissa.

Martin Scorsese tunnetaan hänkin sellaisista rikosgenren mestariteoksista kuten Mafiaveljet (Goodfellas, 1990) sekä The Departed (2006). Ensiaskeleet täyspitkän elokuvan parissa olivat kuitenkin huomattavasti näiden elokuvien aihepiiriä pehmeämmät. Mustavalkoinen Who's That Knocking at My Door (alkuperäiseltä nimeltään I Call First, 1962) syntyi yhteistyössä opiskelutovereiden, Harvey Keitelin ja Thelma Schoonmakerin, kanssa.

Scarface - Arpinaama (Scarface, 1983), Lahjomattomat (The Untouchables, 1987) sekä Carlito's Way (1993) edustavat nekin rikoselokuvien ehdotonta huippua ja ovat kaikki saman miehen, Brian De Palman, ohjaustöitä. De Palma ohjasi ensimmäiset elokuvansa vuonna 1968. Murder a la Mod pyöri ennen vaipumistaan unholaan vain yhdessä New Yorkin elokuvateatterissa ja sen luultiin pitkään kadonneen kokonaan. Coppolan tavoin elokuva sivuaa pornoa, mutta on temaattisesti paljon raaempi slasherkomedia.

Vuonna 1968 De Palma ohjasi niin ikään elokuvan nimeltä Greetings, jonka hän lisäksi kirjoitti ja tuotti itse. Vietnamin sodan värväystä välttelevistä miehistä kertova satiiri merkitsi myös näyttelijä Robert De Niron ensimmäistä kreditoitua elokuvaroolia.

Tuntemattomuudesta avaruusseikkailujen suurnimiksi

Star Wars -saagan isä George Lucas tunnetaan elokuva-alan jättiläisenä ympäri maailmaa ja ehkä jopa muuta galaksia. Joskus miehen debyyttielokuvaksi on virheellisesti mainittu sinänsä merkittävä Svengijengi '62 (American Graffiti, 1973). Amerikkalaisen nuorisokulttuurin maineikas kuvaelma on erinomainen ollakseen vasta jonkun toinen täyspitkä elokuva, mutta sitä edelsi jo vuonna 1971 Lucasin yliopistoaikoina ohjaamiin lyhytelokuviin perustuva THX 1138.

Tässä dystopiassa ihmiset elävät kontrolloidussa yhteiskunnassa huumattuina ja paimennettuina. Tunteet ja seksuaalinen kanssakäyminen on kielletty, mutta THX 1138 ja LUH 3417 rakastuvat ja päättävät paeta. Asetelma tuo erehdyttävästi mieleen Michael Bayn vuonna 2005 ohjaaman elokuvan The Island, jota tähdittivät Ewan McGregor ja Scarlett Johansson. Vielä tämän päivänkin katsojalle tunnistettavin THX 1138:n tähdistä lienee nimiroolissa esiintyvä Robert Duvall (Kummisetä osat II ja III, Ilmestyskirja. Nyt)

Lucasin tavoin avaruusseikkailuista tunnetaan myös Ridley Scott, joka ohjasi vain yhden täyspitkän elokuvan ennen läpimurtoaan, Alienia (1979) ja sitä seurannutta legendaarisen kulttimaineen saavuttanutta Blade Runneria (1982). Kaksintaistelijat (The Duellists, 1977) voisi vaikuttaa taaksepäin katsoen erikoisemmalta projektilta ellei Scott olisi sittemmin palannut vielä useita kertoja sellaisten historiallisten draamojen pariin kuin Gladiaattori (2000) ja Robin Hood (2010).

Kaksi Napoleonin aikaan elänyttä upseeria ajautuu kaunoihin ja ottaa useampaan kertaan yhteen kaksintaistelun merkeissä. Elokuva perustuu tiettävästi tositarinaan, joka puolestaan on peräisin lyhyestä maininnasta eräässä vanhassa Etelä-Ranskalaisessa sanomalehdessä. Pienen budjetin elokuva ei ollut suuri taloudellinen menestys, mutta Scott voitti sillä suurten studioiden huomion.

Katastrofielokuvien mestariksi profiloitunut Roland Emmerich puuhastelee parhaillaan jatkoa elokuvalleen Independence Day (1996) ja löytyvätpä miehen tililtä myös esimerkiksi Godzilla (1998) sekä The Day After Tomorrow (2004). Ennen maailman saattamista erilaisten toistuvien fiktiivisten uhkien alaiseksi Emmerich toteutti itseään kotimaassaan saksassa.

The Noahs Ark Principle (Das Arche Noah Prinzip, 1984) oli osa Emmerichin opinnäytetyötä, joka päätyi lopulta avaamaan julkaisuvuonnaan Berliiniin kansainväliset elokuvajuhlat. Elokuvan tarinassa joukkotuhoaseista on luovuttu 1900-luvun loppuun tultaessa, mutta tietyt tahot eivät vain voi antaa asioiden levätä rauhallisella tolalla. Eri joukkiot ryhtyvätkin suunnittelemaan tiedekäyttöön tarkoitetun avaruusaseman hyödyntämistä aseena toisiaan vastaan.

Daavid ja Goljat

Kuluvan vuoden, ja mahdollisesti pidemmänkin ajan, suurimmaksi taloudelliseksi elokuvamenestykseksi tulee mitä luultavimmin muodostumaan Jurassic World. Se ei ole sarjansa ensimmäisen ja toisen osan tavoin Steven Spielbergin ohjaama, vaan ainoastaan tuottama, mutta koko sarjan menestys lepää suurelta osin tämän visionäärin panostuksen varassa. Spielbergin merkitystä on myös saatu hiljattain muistella kauhuelokuvan saralla kaiholla, kun miehen vuonna 1982 käsikirjoittama ja tuottama Poltergeist sai kuluvana vuonna epäonnistuneen uudelleenfilmatisointinsa.

Spielbergin ura kukoistaa silti ja tälläkin hetkellä käynnissä on mittava luettelo erilaisia tuotannollisia ja ohjauksellisia projekteja. Tiedossa on ainakin vuodelle 2017 kaavailtu Transformers 5, jonka Spielberg tuottanee. Mahdollinen uusi Indiana Jones -elokuva olisi niin ikään sarjansa viides ja asettaisi maestron yhdistetylle ohjaajan ja tuottajan jakkaralle.

Harva osaa kuitenkaan suoralta kädeltä nimetä elokuvan, josta eräs alan merkittävimmistä ansioluetteloista sai alkunsa. Steven Spielbergin ensimmäinen elokuva ei ollut Tappajahai saatikka E.T., vaan yksinkertaisuudestaan huolimatta otteessaan pitävä televisioelokuva Kauhun kilometrit (Duel, 1971), joka saattaa jopa olla kaikkien aikojen paras valtavirtaohjaajan debyytti.

Täyspitkä elokuva purkitettiin alle kahdessa viikossa, mikä tuntuu näinä päivinä ja Spielbergin omienkin sanojen mukaan lähes mahdottomalta. Samaan kyettiin myös Scorsesen Greetings-leffan parissa, mutta kuvaukset eivät vaatineet likimainkaan samankaltaista panostusta. Spielbergin alkuperäinen tavoite oli kymmenen päivää, josta hän myöhästyi vain muutaman.

Kauhun kilometrien toteutus on äärimmäisen mielenkiintoinen ja inspiroiva esimerkki sellaisesta lopputuotteesta, jossa näkyy tekijöiden innostus. Näennäisesti elokuva on vain tarina kaupparatsusta, joka poloisella pikku henkilöautollaan pakenee suurta rujoa rekkaa pitkin Yhdysvaltain keskilänttä. Yksinkertaisesta asetelmastaan huolimatta Kauhun kilometrien varrella suorastaan vilisee kutkuttelevia yksityiskohtia ja hienoja oivalluksia.

Elokuvan tekemistä käsittelevässä dokumentissa Spielberg kuvailee niitä innovatiivisia ratkaisuja, joita televisioformaattiin työstettävän elokuvan tiukka aikataulu suorastaan puristi työryhmästä. Mailin mittaiselle tieosuudelle saatettiin ripotella useita kameroita eri puolille tietä, jolloin yhdellä ajolla saatiin kuvaa useita eri kohtauksia varten. Spielberg myös kuvasi lähestyvän rekan aina kallioseinämää vasten, jolloin kuvaustilanteen alhaiset nopeudet saatiin vaikuttamaan moninkertaisilta.

Yllättävää on myös se hienovaraisen ja tarkan suunnittelun määrä, joka näinkin yksinkertaiseen elokuvaan kyettiin lyhyessä ajassa uhraamaan. Ohjaajalla oli esimerkiksi tarkka käsitys siitä, että päähenkilöä vainoavan rekan tulee olla nimenomaan vanhanaikaista pystykoppista mallia karismaattisempi ja ilmeikkäämpi "nokallinen" yksilö, kuten vaikkapa juuri elokuvassa käytetty säiliövaunua kiskova Peterbilt. Hupaisaa on myös se, että pääroolia esittäneen Dennis Weaverin istuessa päivittäin maskeerattavana, toinen päätähti eli rekka, kävi niin ikään läpi maskeerauksen, kun elokuvan taustajoukot sutivat sen kylkiin öljyä ja likaa.

Kauhun kilometrit edustaa debyyttielokuvaksi jopa sellaista laatua, että se lienee useammallekin tulokasohjaajalle mittapuu. Spielberg on nostalgikkona, joskin myös pragmaatikkona, myöhemmin käyttänyt ensiohjaustaan hyödyksi. Tappajahaista löytyy samanlaisia kuvallisia tehokeinoja ja mainittakoon Kauhun kilometrien loppukohtausta pilaamatta vain, että eräs äänitehosteista on molemmissa elokuvissa tismalleen sama. Spielberg myös sijoitteli pienissä sivuosissa nähtäviä henkilöitä vastaaviin tilanteisiin myöhemmissä elokuvissaan.

Ohjaajamestari totesi jälkeenpäin oivaltavasti ensiohjauksensa merkitystä kuvaillessaan, että kokemattomuus ja kovat paineet pakottivat luomaan jotain niin hyvää, ettei hän kykenisi samaan enää tänä päivänä. Toisaalta Kauhun kilometrit mahdollisti Spielbergin uran ja esimerkiksi Schindlerin listan kaltaisen merkkiteoksen, johon eivät vielä poikasena rahkeet olisi riittäneet. Toivoa sopii, että myös meidän aikojemme ohjaajan alut joutuisivat yhtä kovien paineiden alle tai ainakin kantaisivat sisimmässään samanlaista kunnioituksen sekaista intohimoa elokuvan tekemiseen ja sen kehittämiseen.

Samapa tuo toisaalta, kunhan tuloksena on yhtä sykähdyttävän hienoa jälkeä.

Jarno Väistö 09.07.2015 klo 22:06