On selvää, että laadukkaan ja taidokkaasti rakennetun dokumenttielokuvan voima voi olla suurempi ja vaikuttavampi kuin elokuvantekijät teoksensa äärellä ymmärtävätkään. Pääsääntöisesti useiden vuosien monivaiheinen historia on äärimmäisen vaikeaa rakentaa uskottavaksi parin tunnin elokuvaksi, mutta onnistuessaan hyvä dokumenttielokuva voi parhaimmillaan opettaa ihmisille jotain uutta maailmasta, muuttaa heidän elämänkatsomustaan ja ehkäpä jopa vaikuttaa historian kulkuun. Jos jokin yhteiskunnallinen aihe on saanut poikkeuksellisen taidokasta käsittelyä osakseen elokuvissa, se on merinisäkkäiden kohtelu.

Kohuttu The Cove delfiinien asialla

Todennäköisesti merinisäkkäiden asemaa kuvaavista elokuvista tärkein ja vaikutusvaltaisin on parhaan dokumenttielokuvan Oscarillakin palkittu Louie Psihoyosin The Cove - meren salaisuus vuodelta 2009. Elokuva kertoo Japanissa Taiji-nimisessä kylässä tehtävästä delfiinien salaisesta ja äärimmäisen julmasta joukkometsästyksestä, jota kylä harjoittaa koska saa vankeuteen myymistään delfiineistä isot rahat. Suurin osa metsästetyistä delfiineistä kuitenkin kuolee, jolloin ne myydään delfiininlihaksi ja käytettiin vielä dokumentin teon aikana esimerkiksi kouluruokailuissa. Lihaa ei kuitenkaan saisi syödä eikä myydä eteenpäin, sillä se on valtavan elohopeapitoisuuden vuoksi ihmisille vaarallista ja myrkyllistä.

Elokuvan taustalta löytyy delfiiniaktivisti Ric O'Barry, joka on toiminut delfiinien kanssa koko ikänsä. Aikoinaan mies työskenteli delfiinien metsästäjänä ja kouluttajana, ja on vastuussa esimerkiksi hittisarja Flipperin viiden delfiinin vangitsemisesta ja kouluttamisesta. Kun vuosia myöhemmin yksi Flipperiä näytellyt, syvästi masentunut ja stressaantunut delfiini teki tietoisen itsemurhan O'Barryn syliin, mies päätti omistaa elämänsä vangittujen delfiinien vapauttamiseen ja oikeuksien puolustamiseen.

Useilla salakameroilla kuvattu dokumentti herätti ilmestyttyään maailmanlaajuista kohua. Vaikka elokuvaa myös kritisoitiin tarkoituksellisesta propagandasta ja sen eettisesti arveluttavista toteuttamistavoista, se sai kriitikoilta ja yleisöltä pääosin ylistävää palautetta ja voitti useita merkittäviä palkintoja niin elokuvallisista kuin ympäristöpoliittisista saavutuksistaan. Elokuvan vaikutukset myös delfiinien metsästykseen Taijin kylässä olivat huomattavat. Yhteiskunnallinen verkkolehti Take part kertoi elokuussa 2012, että Taijissa metsästettyjen delfiinien määrä oli laskenut elokuvan jälkeen yli puoleen (kuva).

Blackfish paljastaa SeaWorldin synkät salaisuudet

Ehdottomasti viime vuosien kiinnostavimpia dokumenttielokuvia on Gabriela Cowperthwaiten Blackfish vuodelta 2013, joka keskittyy vangittujen miekkavalaiden olojen kuvaamiseen San Diegossa sijaitsevassa SeaWorld-merihuvipuistossa sekä paljastaa puiston järkyttäviä salaisuuksia, joita on pimitetty niin yleisöltä kuin puiston työntekijöiltäkin. Elokuvan keskiössä on Tilikum-niminen valas, joka on elänyt pienessä altaassa vangittuna 32 vuotta ja esiintymisuransa aikana tappanut suuren stressin seurauksena julmasti kolme kouluttajaansa. Blackfish paljastaa kuinka SeaWorld on pyrkinyt salaamaan ja väärentelemään kouluttajien kuolemat, ja miten puisto kertoo valheellista tietoa kouluttajilleen saadakseen heidät uskomaan, että valaat nauttivat puistossa asumisesta ja esiintymisestä.

Lähes trillerimäiseksi tarinaksi tiivistyvä dokumentti on onnistunut herättämään suuren mediahuomion ja vaikuttanut voimakkaasti SeaWorldin toimintaan. Puolustuksekseen huvipuisto on tehnyt merkittäviä mainoskampanjoita, joilla on yrittänyt todistaa kohtelevansa eläimiään hyvin sekä väärennellyt testituloksia, joiden mukaan elokuva ei ole vaikuttanut ihmisten näkemyksiin SeaWorldista (lähde: Orlando Business Journal), mutta siitä huolimatta puisto on kärsinyt elokuvan ilmestymisen jälkeen lähes 16 miljoonan dollarin tappiot.

Ihmisten tietoisuus valaiden olosta on myös noussut merkittävästi; kolmen SeaWorld-huvipuiston edessä nähdään jatkuvasti mielenosoittajia, jotka vaativat eläinten vapauttamista ja useat julkisuuden henkilöt ovat nousseet puolustamaan valaita elokuvan jälkeen. Isoja konsertteja järjestävät SeaWorld-puistot ovat kokeneet myös kadon esiintyjissä, kun dokumentin jälkeen kymmenet esiintyjät, muun muassa Willie Nelson, Barenaked Ladies ja The Beach Boys ovat peruneet esiintymisensä. Amerikkalaislasten tyypillisenä luokkaretkipaikkana toimineet SeaWorld-puistot ovat saaneet vastustusta myös lapsilta ja heidän vanhemmiltaan, jotka ovat oma-aloitteisesti pyytäneet luokkaretkikohteen vaihtamista elokuvan näkemisen jälkeen (lähde: CNN).

Free Willy sai Keikon vapauteen - surullisin tuloksin

Kaikki 90-luvulla lapsuuttaan viettäneet muistavat varmasti vuosikymmenen rakastetuimman eläinelokuvan Free Willy - Pelastakaa Willy (1993), joka kertoo huvipuistossa elävän valaan ja pienen Jesse-pojan ystävystymisestä, ja siitä kuinka Jesse päättää auttaa Willyn vapauteen. Free Willy -elokuvia tehtiin jatko-osineen yhteensä kolme kappaletta, mutta jatko-osissa käytettiin ainoastaan mekaanisia animatronics-valaita.

Elokuvien jälkeen Keikon kohtalo nousi erityisesti Yhdysvalloissa kuumaksi puheenaiheeksi, ja mitä suuri yleisö ei ainakaan Suomessa usein tiedä on se, että elokuvasta herännyt kohu todella onnistui saamaan Willyä näytelleen Keiko-valaan vapauteen, joskin huonoin tuloksin.

Jopa elokuvat tuottanut studio Warner Brothers sekä monet elokuvan näyttelijät osallistuivat kampanjaan Keikon vapauttamiseksi. Free Willy-Keiko Foundation lennätti vuonna 1998 Keikon sen kotiseuduille Islantiin, missä yritti sopeuttaa 19 vuoden ajan ihmisiin ja vankeuteen tottunutta valasta luonnonoloihin. Sopeutus oli kuitenkin hyvin vaikeaa; Keiko ei halunnut hylätä hänelle tuttuja ihmisiä, ei osannut saalistaa itse eikä sopeutunut tiiviissä perheyhteisöissä eläviin villivalaisiin. Lopulta Keiko lähti hoitajiensa luota Islannista avomerelle, mutta kolmen viikon päästä saapui pieneen norjalaiskylään missä pyrki voimakkaasti ihmisten läheisyyteen. Paikalliset alkoivatkin viettää aikaa valaan kanssa ja lapset jopa ratsastivat tällä. Keikon kouluttajat siirtyivät valaan perässä Norjaan ja koittivat jälleen integroida tätä villiin luontoon, mutta eivät onnistuneet. Keiko kuoli aliravittuna keuhokuumeeseen valaalle nuoressa 26 vuoden iässä vuonna 2003.

Koska suuri yleisö olisi tietysti toivonut Keikon vapautuksesta täydellistä sankaritarinaa, operaation epäonnistumista koitettiin salailla pitkään. Lopulta vuonna 2010 tarinasta tehtiin dokumenttielokuva Keiko: The Untold Story sekä kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 2013 New Yorkin Times toteutti Keikosta retro report -minidokumentin The Whale Who Would Not Be Freed.

Maailmasta eivät yhteiskunnalliset aiheet lopu, ja usein dokumentaristeilla on poikkeuksellisen suuri mahdollisuus vaikuttaa aiheiden esilletuomiseen ja yleisön yleiseen mielipiteeseen. Merieläinten ääntä on tuotu laadukkaissa dokumenteissa jo esille, ja viime vuosien elokuvat ovatkin hyvin todennäköisesti yksi vaikuttaja siihen miksi esimerkiksi delfinaarion tulevaisuudesta keskustellaan juuri nyt.

Niina Virtanen 24.07.2014 klo 17:51