Jos jääkiekon MM-kisojen jälkeen urheilufanin leffahammasta kolottaa, voi viihdyttää itseään monipuolisella urheiluelokuvatarjonnalla. Kaikkea löytyy jääkiekosta jalkapalloon, karatesta kehonrakennukseen ja kymmeniin palkittuihin urheiludokumentteihin.



Urheiluelokuvat ovat pääsääntöisesti amerikkalainen ilmiö, mistä johtuen ylivoimaisesti eniten urheiluelokuvia onkin tehty erityisesti amerikkalaisten rakastamista maan kansallislajeista: baseballista ja amerikkalaisesta jalkapallosta. Yhdysvaltojen ulkopuolella suurin osa elokuvista ei erityisen merkittäviä massasuosioita ole saavuttanut.

Tunnetuin jenkkifutisraina lienee epävirallisesti "miesten nyyhkyleffana" tunnettu Buzz Kulikin Brian's Song vuodelta 1971. Tositapahtumiin perustuva elokuva kertoo kahden tiimikaverin läheisestä ystävyydestä ja heidän koettelumuksistaan kun toinen miehistä sairastuu syöpään. Brian's Song tehtiin alunperin tv-elokuvaksi, mutta sai niin suuren suosion, että se siirrettiin tv:stä valkokankaalle.



Baseball-elokuvista suosituin täällä päin palloa on usein tv:ssäkin nähty, mm. Madonnan ja Tom Hanksin tähdittämä Omaa luokkaansa vuodelta 1992, joka kertoo 1940-luvulla kilpailevasta naisten baseball-joukkueesta. Mainitsemisen arvoinen on myös kahden vuoden takainen elämänkertaelokuva Moneyball, jolle myönnettiin myös useita Oscar-ehdokkuuksia, muun muassa parhaasta elokuvasta. Elokuva kertoo Oakland Athletics -joukkueen general managerista Billy Beanesta, jota näytteli Brad Pitt.

Urheiluelokuvia on tehty useista harvinaisimmistakin lajeista laidasta laitaan; on esimerkiksi kelkkailua, roller derbyä, vapaapainia ja kymmeniä erilaisia tanssielokuvia. Yksi maailmakuulu, historiallinen laji on kuitenkin edelleen ilman suurta menestyelokuvaa: tenniksestä ei juuri ole elokuvia nähtävillä. Tunnetuin mainstream-tenniselokuva lienee Richard Loncrainen Wimbledon vuodelta 2004, joka kuitenkin on ensisijaisesti romanttinen komedia, eikä niinkään itse turnaukseen liittyvä urheiluelokuva. Myös Woody Allenin Match Pointissa nähdään nimensäkin mukaisesti tennistä, mutta urheiluelokuvaksi draamatrilleriä ei voi kutsua.

Suurta tenniselokuvaa tuskin tarvitsee kuitenkaan enää kauaa odottaa, sillä yhden maailman menestyneimmän tennispelaaja Andre Agassin omaelämänkerta Open vuodelta 2009 oli niin suuri maailmanlaajuinen, useilla kirjallisuuspalkinnoilla palkittu myyntimenestys, että sen filmatisointioikeuksia ja näyttelijävalintoja elokuvaversioon on mediassa jo arvuuteltu.



Lajinsa parhaat



Suomalaiset jääkiekkofanit muistelevat lämmöllä vuoden 1977 lätkäklassikkoa Lämäri, joka kertoo Charlestown Chiefs -nimisestä joukkueesta, mikä lähtee vuosien tappioputken jälkeen uuteen nousuun palkattuaan joukkueeseen kovia otteita käyttävät Hansonin veljekset. Komediaa pidetään yhtenä parhaimmista urheiluelokuvista, ja se on saanut kriitikkojakin pyörtämään alkuperäisiä arvioitaan. Kriitikko Gene Siskel on sanonut, että yksi hänen uransa suurimpia virheitä oli antaa Lämärille vain keskinkertainen arvio, ja myöhemmin julisti elokuvan yhdeksi parhaimmista amerikkalaisista komedioista. 



Vakavammista jääkiekkoelokuvista on mainittava vuoden 2004 Miracle, joka kertoo Yhdysvaltain jääkiekkohistoriassa "Miracle on Ice" -nimellä tunnetusta tapahtumasta. Elokuvan keskiössä on Lake Placidin vuoden 1980 talviolympialaisten Neuvostoliitto-USA-ottelu, missä USA vastoin kaikkia odotuksia voitti useita vuosia maailmaa johtaneen Neuvostoliiton jääkiekkojoukkueen, vaikka vielä harjoitusottelussakin hävisi punakoneelle luvuin 10-3. Voitokkaan Neuvostoliitto-ottelun jälkeen USA voitti lopulta olympiakultaa. Elokuvan päähenkilönä nähdään Yhdysvaltain valmentaja Herb Brooks (roolissa Kurt Russell), joka valmensi nuoren joukkueen voittoon rohkeilla ja uudenlaisilla menetelmillä. Brooks menehtyi yllättäen auto-onnettomuudessa juuri elokuvan kuvausten jälkeen, eikä koskaan itse ehtinyt nähdä elokuvaa.


Vaikka jalkapallo on urheilulajien virallinen kuningas ja maailman harrastetuin laji, siitäkään ei kasapäin leffoja löydy, johtuen pitkälti Amerikan ja Hollywoodin vähäisestä kiinnostuksesta jalkapalloon ja sitä myöten siitä kertoviin elokuviin.

Kiinnostavimpia futisleffoja on vuoden 2002 Parempi kuin Beckham. Englantilainen komedia kertoo teinityttö Jessistä, joka haluaa ammattijalkapalloilijaksi ja liittyy naisten jalkapallojoukkueeseen. Tytön perinteinen intialainen perhe ei kuitenkaan hyväksy hänen haaveitaan, ja Jess joutuu taistelemaan ennakkoluuloja vastaan. Intialaisyntyisen britin Gurinder Chadhan ohjaama yllätyshitti teki kriitikoihin vaikutuksen käsittelemällä erilaisten vanhoillisten käsitysten murtamista urheilun viitekehyksessä: elokuvassa kyseenalaistetaan huumorin keikoin niin perinteinen intialainen naiskuva kuin aliarvostettu suhtautuminen naisjalkapalloonkin. Elokuvalla oli myös tosielämässä suuri vaikutus, sillä se oli vuosituhannen vaihteessa yksi vaikuttaja sille, että naisten jalkapallo yleistyi merkittävästi erityisesti Englannissa. Jalkapallo onkin nykyään maailman eniten harrastettu joukkuelaji myös naisten keskuudessa.


Vakavimmille lajin harrastajille löytyy amerikkalainen Goal-trilogia, joka sisältää elokuvat Goal! - The Dream Begins vuodelta 2005, Goal II: Living the Dream vuodelta 2007 ja Goal III: Taking on the World vuodelta 2009. Elokuvia on kiitelty erittäin uskottavasta ja aidosta lähestymistavasta jalkapalloon, ne onkin tehty vahvassa yhteistyössä FIFA:n kanssa ja niissä on käytetty oikeita jalkapalloilijoita ja joukkueita.


Kaikkien aikojen palkituin urheiluelokuva ei kuitenkaan kerro populaarikulttuurissa erityisen mediaseksikkäästä lajista, vaan juoksusta. Vuoden 1981 Tulivaunut kertoo kahdesta englantilaisesta juoksijasta, jotka kilpailevat vuoden 1924 olympialaisissa ja taistelevat juostessaan myös luokkaennakkoluuloja ja antisemitismiä vastaan. Nykypäivänä elokuvasta tutuinta on kuitenkin Vangeliksen elokuvalle säveltämä upea tunnuskappale, mikä nykyisin tunnetaan eräänlaisena urheiluseremonioiden tunnuksena. Kappale kuultiin esimerkiksi Lontoon olympialaisten avajaisissa vuonna 2012.



Palkinnoilla mitattaessa nopeasti Tulivaunujen perässä tulee hyvin toisenlainen laji. Ehkäpä kaikkien aikojen suurin nyrkkeilyelokuva Rocky palkittiin parhaan elokuvan, parhaan ohjaajan ja parhaan leikkauksen Oscarilla vuonna 1977 ja hiukan myöhemmin Martin Scorsesen nyrkkeilyklassikko Kuin raivo härkä vuodelta 1980 palkittiin muun muassa kahdella Oscarilla.


Natsipropagandasta rullatuolirugbyyn

Urheiluelokuvien todelliset klassikot ja helmet eivät kuitenkaan löydy fiktiohyllystä.
Todellisuus on tarua ihmeellisempää myös urheilupiireissä ja suurin osa maailman arvostetuimmista ja kehutuimmista urheiluelokuvista onkin dokumentteja.

Urheiludokumenttien ehdottomasti kiistanalaisin klassikko on Hitlerin lähipiiriin kuuluneen Leni Riefenstahlin dokumentti Olympia vuodelta 1938, jossa kuvataan vuoden 1936 Berliinin olympialaisia. Nelituntinen elokuva julkaistiin kahdessa osassa: Olympia 1. Kansojen juhla ja Olympia 2. Kauneuden juhla. Elokuva on rajoja rikkonut monestakin syystä; kyseessä on ensimmäinen olympialaisia esittelevä dokumentti, ohjaajana toimi julkaisuajankohdalleen hyvin poikkeuksellisesti nuori nainen ja elokuva esitteli elokuvateknisesti rajoja rikkoneita uusia menetelmiä; esimerkiksi uusia kuvakulmia ja leikkauksia, lähikuvia, seurantakuvausta ja kuvakerronnallisesti äärimmäisen taiteellisia ja kauniita otoksia.

Visuaalisena taideteoksena ylistetty elokuva ei keskity natsismin julistamiseen samoin kuin Riefenstahlin Olympiaa edeltänyt dokumentti Tahdon Riemuvoitto, mutta on jäänyt ymmärrettävästi historiaan ennen kaikkea natsipropagandana. Elokuvasta on leikattu myös Hitler-kohtauksilta siistitty versio mitä on esitetty esimerkiksi New Yorkin MoMa-taidemuseossa ja elokuvateattereissa ympäri maailmaa. Yhteiskuntapoliittiselta ja historialliselta kannalta kiinnostavimmat versiot Olympia-elokuvista ovat kuitenkin alkuperäiset leikkaukset, jotka on sittemmin julkaistu DVD:llä.


Myöhempinä vuosina julkaistuista dokumenteista kehutuimpia on kolmesta Nascar-kuljettajan urasta haaveilevasta nuoresta kertova Racing Dreams, joka on erityisen kiitelty Nascarin kotimaassa Yhdysvalloissa. Moottoriurheiludokkareista suomalaisia kiinnostanee kuitenkin enemmän Senna-dokumentti, joka kertoo usein maailman parhaaksi F1-kuljettajaksi nimetystä brasilialaisesta Ayrton Sennasta. Traagisesti 34-vuotiaana San Marinon GP:ssä menehtyneestä Sennasta kertova dokumentti on palkittu muun muassa Sundancessa parhaana dokumenttina.

Yksi mielenkiintoisimpia ja omaperäisimpiä urheiludokumentteja on amerikkalainen Murderball vuodelta 2005. Inspiroiva dokumentti kertoo todennäköisesti vaarallisimmasta ja rankimmasta paraurheilulajista pyörätuolirugbysta, lajia yksipuolisesti vuosia hallinneesta USA:n maajoukkueesta ja joukkueen arkkivihollisesta, Kanadan joukkueesta. Pienellä budjetilla toteutettu elokuva valittiin myös Oscar-ehdokkaaksi parhaasta dokumenttielokuvasta vuonna 2004. Oman lajinsa intohimoisista harrastajista kertova dokumentti nosti aiemmin "murhapallona" tunnetun lajin maailmanlaajuiseen tietoisuuteen ja räjäytti harrastajamäärät erityisesti Yhdysvalloissa liikuntarajoitteisten keskuudessa.

Olympiapalkittu elokuva

Ottaen huomioon suomalaisten intohimoisen suhtautumisen urheiluun, on kotimaisten urheiluelokuvien vähyys hieman hämmentävää. Tunnetuimmat kotimaiset urheilufiktiot ovat viimeisen kymmenen vuoden aikasäteelle asettuvat jalkapallokomediat FC Venus ja Kulman pojat sekä rallimaailmaan sijoittuva Ralliraita. Myös Cyclomania vuodelta 2001 liikkuu urheilullisella kentällä, vaikka elokuvan keskiössä nähdäänkin varsinaisten urhelijoiden sijaan polkupyörälähettejä. Dokumenttien saralla menestystä ovat niittäneet viime vuonna ilmestyneet Arto Koskisen Jari Litmasesta kertova Kuningas Litmanen sekä Arto Halosen Sinivalkoinen valhe, joka kertoo vuoden 2001 Lahden MM-hiihtojen doping-skandaalista. Halosella on työn alla myös tapahtumasta inspiroitunut komedia Isänmaallinen mies, missä Martti Suosalon esittämä isänmaallinen Toivo rientää Suomen hiihtomaajoukkueen apuun. Elokuva saanee ensi-iltansa joulukuussa. Loppuvuodesta teattereissa nähdään myös JP Siilin ohjaama dokumentti jääkiekkolegenda Teemu Selänteestä.


Kotimaisten urheiluelokuvien harvinaisuudesta huolimatta urheiluun keskittyviä fiktioita on tehty meilläkin jo Suomi-Filmin aikaan. Yksi ensimmäisiä kotimaisia urheiluelokuvia on Orvon Saarikiven Avoveteen vuodelta 1939. Tarina kertoo juoksuharrastaja Yrjö Niemelästä, joka valitaan Suomen maajoukkueeseen ja pääsee kilpailemaan Helsingin olympialaisiin vuonna 1940. Vaikka elokuvan tarkoituksena oli pedata tulevia Helsingin olympialaisia, todellisuudessa kisat jouduttiin siirtämään sodan takia ja saatiin Suomeen vasta vuonna 1952. Elokuva on kuitenkin omalla tavallaan olympiamenestys; Avoveteen on ainoa suomalainen elokuva, jonka käsikirjoituksen pohjana toiminut kirja on voittanut olympiakultaa. Kirja palkittiin vuoden 1936 olympialaisissa Berliinissä - eli juurikin samassa urheilujuhlassa mistä Leni Riefenstahl teki dokumenttinsa. Vuonna 1936 olympialaisissa kilpailtiin vielä myös taiteellisilla aloilla, ja Avoveteen-teoksen kirjoittaja Urho Karhumäki voitti ensimmäisen sijan epiikkakirjallisuus-sarjassa.


Toisin kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa, missä historialliset urheilutapahtumat tunnutaan toisinnettavan fiktioiksi hyvinkin usein, Suomessa urheilutapahtumia pidetään jokseenkin koskemattomana maaperänä.

Edelleen ainoita kotimaisia draamaelokuvia urheilijasta tai yksittäisestä urheilutapahtumasta on Aleksi Mäkelän Matti vuodelta 2006. Matti Nykäsestä kertova elämänkertaelokuva oli valtava kaupallinen menestys, joten vain aika näyttää kuka uskaltaa ensimmäisenä kajota ehkäpä Suomen merkittävimpään urheilumuistoon - jääkiekon vuoden 1995 maailmanmestaruusvoittoon. Satavarman kassamagneetin filmatisoinnista ei kuitenkaan ole juuri alan piireissä ainakaan toistaiseksi kilpailtu. Suomalaisten intohimoisen suhtautumisen lajiin tietäen se on ymmärrettävää. Jääkiekko jos joku on suomalaisille penkkiurheilijoille pyhä asia, ja ehkäpä jotkut ikimuistoiset kokemukset on parempi jättääkin vain muistoiksi.

Niina Virtanen 16.05.2013 klo 20:14