Brutus

Brutus

Käyttäjä, 34 fania

Oma statistiikka: Elokuvien kommentit (833)

06.08.2018 klo 20:43

rating 80,000

31.07.2018 klo 04:43

Nainen, joka puhui delfiineille

Tämä näytettiin joskus aikoja sitten televisiossa, ja koska itsellä ei tällä haavaa ole mahdollista katsoa tätä uudestaan arvostelua varten, kommentoin ulkomuistista.

Joskus happoisella 60-luvulla eräs tiedemies huomasi delfiinien matkivan tämän puhetta, mistä keksittiin alkaa kokeilla järjestelmällisesti opettaa kasvattikaloille englantia. Rahoitus saatiin NASAlta, selittämällä että tässä oli tarkoituksena ottaa yhteyttä ulkoavaruuden asukkaisiin.

Loppujen lopuksi delfiinit eivät kuitenkaan oppineet englantia, mutta yksi rakastui hoitajaansa ihan kirjaimellisesti. Kun kokeet joskus päätettiin ja kaksikko erotettiin, delfiini teki itsemurhan.

Tosielämässä tarina kuitenkin jatkuu vielä seuraavasti:

Delfiinikokeita johtanut tiedemies jatkoi omia kokeilujaan psykedeelisten aineiden kanssa ja "sai" lopulta yhteyden ufoihin, jotka mies tunsi yksinkertaisesti nimellä ECCO eli "Earth Coincidence Control Office". Ukon happotrippien ja delfiinikokeiden pohjalta syntyi myöhemmin Segan Ecco the Dolphin -pelisarja.

Tämä tarina on tosi.

rating 80,000

30.07.2018 klo 04:59

Frankenhooker

Tylsään sunnuntaiehtooseen piti katsoa jotain tosi höhlää b-viihdettä ja muistin tämän kauan katsomislistalla keikkuneen mustan huumorin klassikon, jota itse Bill Murraykin kuuluu fanittavan kybällä.

Tarinan alussa päähenkilön tyttöystävä kuolee salaperäisessa ruohonleikkurionnettomuudessa ja sankarimme päättää herättää naisensa eloon frankenstein-tyyliin autotalliinsa rakentamassa laboratoriossa. Luonnollisesti tätä operaatiota varten pitää tappaa ja silpoa vähän ilotyttöjä...

Elokuvan legendaarisimmassa yksittäisessä kohdassa syötetään ilotytöille räjähtävää piriä ja mimmit kirjaimellisesti poksahtelevat yksi kerrallaan kappaleiksi kunnon montaasissa, joka on tarkoituksella tehty mahdollisimman huvittavasti ja kömpelösti.

"If you see one movie this year, it should be Frankenhooker." - Bill Murray

rating 80,000

11.07.2018 klo 18:13

Don Quijote

Maailmassa löytyy varmaan sellainenkin luonnonlaki, että kuta enemmän katsoo ja kirjoittaa elokuvista, sen suuremmalla todennäköisyydellä vastaan astelee ainakin yksi Don Quijoten monista filmatisoinneista. Itselleni tämä on jo toinen sen vuoden 2000 klassisen televisioelokuvan lisäksi, mutta ensimmäinen josta jaksaa alkaa riviäkään raapustamaan.

Don Quijoten keskiaikaista ratiromantiikkaa satirisoiva tarina itsessään lienee useimmille ainakin kursorisesti tuttu: ritariromaaneja ahmiva höperö ukko päättää panna ranttaliksi ja ratsastaa yksinkertaisen aisaparinsa kanssa "uroteosta" toiseen kauniin Dulcinean nimissä. Kuuluisimmassa kohtauksessa rohkea ritari taistelee jättiläisiksi luulemiaan tuulimyllyjä vastaan - ja häviää.

Henkilökohtaisesti voin ainakin röyhistellä rintaani sillä tosiasialla että olen ihan oikeasti lukenut taannoisina kouluvuosinani sen alkuperäisen tiiliskivimäisen romaanin, johon tämäkin elokuva perustuu. Kyseessä on nyky-yleisölle varsin etäinen ja tylsä opus, mutta Pabst onkin elokuvassaan viisaasti leikannut suurimman osan alkuperäistarinasta pois ja sisällyttänyt vain muutaman kaikkein tunnetuimman törmäilyn, mm. sen tuulimyllykohtauksen.

Tiettävästi tästäkin tehtiin aikoinaan versiot enimmäkseen samoilla näyttelijöillä ja useammalla eri kielellä, mutta toisin kuin Pabstin muutama edellistä, tämän elokuvan alkuperäinen saksankielinen versio näyttäisi olevan aikojen saatossa kadonnut, joten Pabstin vakionäyttelijöitä tai -kuvaajia ei tässä juuri harmittavasti nähdä.

Suurin yllätys tätä katsellessa ainakin itselleni oli musiikin huomattava määrä: Don Quijotea esittävä Feodor Chaliapin oli kuuluisa oopperalaulaja, jolle luonnollisesti kehitettiin muutamia ylimääräisiä lauluja pelkästään taitojensa esittämistä varten. Mies tuntuisikin olevan varsin oivallisessa vedossa vaikkei musiikki itse tarinaan juuri istukaan.

Eräänä erityisen huomattavana seikkana tässä nähdään muutamissa kohtauksissa poikkeuksellisen taidokasta trikkikuvausta, jota itse en juuri katsoessa edes huomannut. Erityisen tunnettu esimerkki tästä on lopun tuulimyllykohtaus, jossa pääosanesittäjä näyttäisi riippuvan myllyn lavasta sekä epilogi, jossa vanhan ukon kirjojen tuhkasta nousee Don Quijoten itsensä romaani.

Eipä tuolle kuitenkaan mitään voi, että kyseessä on tähänastisen Pabstin tuotannon heikoimpia yksilöitä. Don Quijote ei oikein säväyttänyt missään vaiheessa sen enempää ranskaksi kuin englanniksikaan puhuttuna. Jos vain joku jossain löytäisi täydellisen kopion alkuperäisestä saksalaisesta versiosta ja maailma olisi valmis.

rating 50,000

11.07.2018 klo 16:04

Kerjäläisooppera

Lomat alkaa olla lusittu, joten lusikka kauniiseen käteen ja takaisin sorvin ääreen.

Tällä kertaa liikutaankin varhaisen äänielokuvan ytimessä, musikaalielokuvan parissa. Bertolt Brechtin ja Kurt Weill alkuperäinen Kolmen pennin ooppera on jo itsessään alan suuria klassikoita, mutta siirryttäessä samoihin aikoin mykästä äänielokuviin erilaiset musiikkiteokset ja musikaalielokuvat nousivat hetkellisesti muotiin vähän samaan tapaan kuin 3D uuden vuosituhannen alussa. G.W. Pabstin näkemys ei ole ensimmäinen laatuaan, mutta sitä pidetään edelleen yhtenä genrensä klassikoista.

En ole henkilökohtaisesti koskaan päässyt kokemaan alkuperäisteosta, mutta lukemani perusteella Brecht ja Weill eivät olleet lainkaan yhteistyöhaluisia Pabstin kanssa ja tässä pitäisi pelkästään jo siksi huomattavia eroja tarinan ja laulujen suhteen.

Musikaalin tarina sijoittuu viktoriaaniseen Englantiin gangstereiden, jengien ja kerjäläislaumojen hallitsemille syrjäkujille. Puukko-Mack vie Polly Peachumin vihille, mutta jälkimmäisen kerjäläisisä päättää prostetoida järjestämällä kerjäläisarmeijansa kuningattaren kulkuetta häiritsemään. Lopussa Mackiestä tulee pankinjohtaja ja tämä huomaa pankkikapitalismin olevan gangstailua kätevämpää rötöstelyä.

Kyseessä on toisin sanoen melkoisen vasemmistolainen elokuva, mutta lama-ajan, paikan ja tekijät tuntien tuo tuskin tulee kovinkaan yllätyksenä. Mikäli Pabstin saman ajan muut elokuvat sattuvat olemaan vähänkään tuttuja, tuskin tulee yllätyksenä miehen tyyli tässäkään. Jälleen mies soveltaa omana aikanaan innovatiivista äänenvaimennustekniikkaa ja kameraa liikutellaan vähintään yhtä sujuvasti kuin miehen mykissä klassikoissakin. Aikansa kärkikuvaaja Fritz Arno Wagner vastaa jälleen laadusta ja perinteiseen saksalaiseen tyyliin kadut ovat mukavan pimeitä ja sumuisia kuin myöhemmissä film noir -leffoissa konsanaan.

Tiettävästi tähän ei ole sisällytetty likimainkaan kaikkia alkuperäisiä sävellyksiä, mutta tässäkin kuultavista lienee Puukko-Mackin balladi taitaa olla koko musikaalin kuuluisin yksittäinen kappale, suorastaan yleissivistykseen kuuluva klassikko. Näin siis yhtään koko muuta soundtrackia ollenkaan väheksymättä.

Aikansa tapaan tästäkin on useammalla kielellä kuvattuja kansainvälisiä versioita, mutta ainakin omasta mielestäni saksalainen on niistä helposti paras. Olkoonkin, että kyseinen versiokin on jonkin verran ylipitkä ja sisältää muutaman vähän turhankin hintaan ja seisoskelevan kohtauksen, mutta onhan tämä nyt helposti 30-luvun alun parempia ja kiinnostavampia musiikillisia tuttavuuksia.

Muodossa tai toisessa Brechtin ja Weilin teos pitää kuitenkin nähdä ja kuulla jokaisen vähintään kerran elämässään.

rating 80,000

09.07.2018 klo 13:53

Reefer Madness

En muista missä tämän näin ja milloin, mutta sangen hupaisaa hihhulipropagandaa on luvassa.

"Päivisin nämä nuoret ovat hyvinkin viattomia ja puhtoisia, mutta illalla... käryää huulessa helvetillinen marihuana!!!1"

rating 60,000

04.07.2018 klo 02:54

rating 90,000

04.07.2018 klo 00:05

Every-Night Dreams

Narusemainen perhetragedia yksinhuoltajaäidistä ja tämän liikenneonnettomuuteen joutuvasta pojasta.

Mikio Narusen tekninen osaaminen ja "näkymätön" leikkaus oli tässä vaiheessa hioutunut jo lähelle täydellisyyttä, mutta vielä oli varaa parantaa.

rating 90,000

04.07.2018 klo 00:03

Street Without End

Narusen viimeinen mykkä draama, tällä kertaa tarina kahvilan työntekijästä joka onnettomuuden kautta saa mahdollisuuden naida rikkaan miehen.

Teknisesti ja tarinamielessä tämä on helposti tähänastisista naruseista paras, mutta kierrätystä aiemmista elokuvista on harmittavasti liikaa.

rating 90,000

03.07.2018 klo 03:36

rating 90,000

03.07.2018 klo 00:53

rating 100,000

02.07.2018 klo 21:12

Ukonilma

Yllätys, yllätys. Tämähän olikin vallan hyvä elokuva.

Tarina kertoo Katjasta, joka naitetaan alussa Tihonille. Avioliitto on kuitenkin rakkaudeton ja Katja alkaa tapailla salaa Borista, todellista rakkauttaan. Rahan, uskonnon ja maalaismaisten perinteiden otetta ei kuitenkaan pääse pakoon kuin yhdellä tapaa, eikä se tapa ole onnellinen.

rating 80,000

01.07.2018 klo 03:39

Myrskylintu

Ensimmäinen Maksim on klassikko.

Toinen vesitetty esitys samasta aiheesta.

Kolmas... puhdas kalkkuna.

Tällä kertaa vallankumous onkin jo ohi ja Maksimista on tullut Neuvostoliiton keskupankin johtaja. Saksalaisten kanssa veljeilevät sabotöörit kuitenkin kalvavat työväen paratiisin järjestelmän rattaita ja jonkun pitäisi ongelma ratkaista.

Tämä on tehty paksuimman ja falskeimman Stalinin henkilöpalvonnan aikaan ja sen myös huomaa kaikesta. Stalinin virallisen kaksoisolennon Mihail Gelovanin esittämä veikeästi virnuileva viiksivallu esitetään tässä velmusti Leninin lähimpänä kumppanina, joka seuraakin parasta ystäväänsä uskollisesti kohtauksesta toiseen. Ihan tässä liikuttuu.

Mitä taas tulee propagandan ja saarnaamisen määrään... *facepalm*

rating 30,000

01.07.2018 klo 03:36

Maksimin paluu

Maksim on nyt aito ja oikea vallankumouksellinen, väärän nimen turvin järjestämässä lakkoja kapitalistien asekuljetuksille.

Taso on pudonnut roimasti sitten edellisen osan. Tässä kuullaan jo saarnaa ja propagandaakin. Lopun vallankumousfinaali on täysi vitsi.

rating 50,000

01.07.2018 klo 03:34

Maksimin nuoruus

Tarina naiivista nuoresta miehestä tehdastyöläiseksi ja vallankumoukselliseksi kasvavasta Maksimista tsaarin ajan Venäjällä.

Aikansa parasta elokuvaosaamista. Yksi henkilökohtaisista 30-luvun neuvostosuosikeista.

rating 100,000

30.06.2018 klo 23:44

Pultava

Pietari Suuren toinen ja viimeinen osa. Tässä Ruotsi pannaan järjestykseen, salaliittolaisten suunnitelmat murskataan ja Venäjän laivasto syntyy.

Vähintään yhtä viihdyttävä, ellei jopa viihdyttävämpi kuin ensimmäinenkin.

rating 90,000

30.06.2018 klo 18:01

Pietari Suuri

Sergei Eisensteinin Iivanat Julmat nyt kuuluu yleissivistykseen, mutta tiesittekös että Neuvostoliitossa tehtiin samanlaiset myös Pietari Suuresta? Tämä on jopa vielä ihan hyvä elokuva, joskin Eisensteinin neron kosketus selvästi puuttuukin.

Tässä ollaan Iivana Julmaa lähempänä jotain perinteisempää Hollywood-pukudraamaa, paljon dialogia ja keskivaiheilla tuleva komea joukko- ja sotakohtausta. PIetari Suuri itse on melko kansanomainen humoristinen hahmo, vähän kuin Douglas Fairbanks mutta venäläisittäin ja uhkean karismaattisen Nikolai Simonovin murahtelemana.

rating 80,000

30.06.2018 klo 01:03

rating 100,000

29.06.2018 klo 18:18

Kotiinpaluu

Juonellisesti erittäin tyhjänpäiväinen tarina saksalaisesta sotavangista, joka karkaa ja palaa aina kotio, missä tämä luo romanttisen suhteen kuolleen toverinsa vaimon kanssa. Mutta toveripa ei ollutkaan kuollut, mistä kolmiodraama seuraa.

Tyylillisesti kyseessä on varsin mallikas aikansa saksalainen elokuva pimeine huoneineen ja korostetun synkkine ja sumuisinie Siperioineen. Tämä kannattaakin ennemmin katsoa juuri tyylin kuin minkään suuremman juonellisen täyttymyksen vuoksi.

rating 60,000

29.06.2018 klo 15:30

The Eleven Devils

Milloin viimeksi katsoit mykän saksalaisen jalkapalloelokuvan?

Keskivaiheilla tulevan tylsän kolmiodraaman voi surutta skipata ja keskittyä suosiolla nauttimaan alun sekä lopun vauhdikkaasta jalkapallomontaasista.

rating 70,000

29.06.2018 klo 04:49

Apart from You

Tämä oli joskus suosikki Naruseja, mutta uudemmalla katselukerralla ei tämä nyt ihan niin paras ollutkaan.

Tekniikkaa on edellisestä yksinkertaistettu huomattavasti ja Naruse haki tässä tiettävästi tarkoituksella "näkymätöntä" leikkausta, eli siinä määrin johdonmukaista ja selkeää tapaa leikata ettei sitä katsoessa huomaa tai ajattele. Selkeää edistystä on jo tapahtunut, mutta varaa parantaa on silti paljon.

rating 80,000

28.06.2018 klo 18:06

No Blood Relation

Narusen vanhin säilynyt pitkä elokuva. Tällä kertaa Kogo Nodan eli Ozun ykköskynäilijän käsikirjoittamana.

Tarina kertoo japanilaisesta näyttelijättärestä, joka yrittää saada yhteyden aiemmin hylkäämäänsä lapseen. Lopussa raha ei kuitenkaan tuo onnea.

Leikkaus loistaa, mutta kuvauspuolla on tässä menty kikkailussa aivan liian pitkälle jopa ihan häiriöksi asti.

rating 70,000

28.06.2018 klo 15:56

Flunky, Work Hard!

Narusen vanhin nykyaikaan asti säilynyt Chaplinin leffoista ammentava nansensu-lyhäri kertoo vakuutusmyyjästä ja tämän perheestä modernisoituvassa 30-luvun Tokiossa.

Tämä on antanut valtavasti vaikutteitua Yasujiro Ozun 30-luvun alun töille. Naruseahan aikoinaan kritisoitiinkin liian ozumaiseksi.

Huippukohta tässä tulee aivan lopussa, kun Naruse intoutuu soveltavaan dramatisoinneissaan Dziga Vertovin leffoista tuttuja leikkaus- ja kuvaustrikkejä. Kyseessä taitaakin olla ohjaajan kokeellisimpia elokuvia.

rating 80,000

27.06.2018 klo 00:09

Eriskummallinen klubi

Värikäs venäläinen huumori kohtaa ranskalaisen avantgarden. Lopputulos on jotain hämmentävän nerokasta.

Vallankumouksen aikoihin vanha venäläinen elokuvateollisuus muutti sellaisenaan Ranskaan ja jatkoi Films Albatrossin nimellä. Tämä on kyseisen puljun ensimmäinen ja kaikkein mielenkiintoisin teos, jonka on ohjannutkin firman suurin tähtinäyttelijä Ivan Mozzuhin itse.

Tarina tässä kertoo Mozzuhinin esittämästä eksentrisestä koirien kanssa puhuvasta yksitysetsivästä, joka palkataan etsimään vanhan pariskunnan kadonnutta avio-onnea. Meno on parhaimmillaan päättömän surrealistista, mutta on tämä muutenkin helposti teknisessä mielessä vuosikausia aikaansa edellä ja jäänyt ehkä siksi suurelta yleisöltä vähän pimentoon. Venäläisten lavastustaito oli tässä vaiheessa jo aivan mieletöntä tasoa.

rating 90,000

25.06.2018 klo 23:40

Tshapajev

Yksi kuuluisimmista ja viihdyttävimmistä neuvostoliittolaisista elokuvista about koskaan.

Tähän aikaan Neuvostoliitossa käytännössä kiellettiin kaikenlainen mykän elokuvan "porvarillinen" kikkailu ja valtion viralliseksi standardiksi määriteltiin sosialistinen realismi, joka tässä tapauksessa periaatteessa tarkoittaa perinteisen Hollywood-leffan kaavan muuntamista kommunistiseksi propagandaksi.

Tshapajev itse on viihdyttävä kansanomainen seikkailu- ja sotaelokuva köyhien massojen keskuudesta nousevasta puna-armeijan sankarista Vasili Tshapajevista ja tämän uskollisten apureiden epäitsekkäästä taistelusta kapitalistisia valkoisten joukkoja vastaan Venäjän sisällissodassa.

Tässä kohtaa voi jo käytännössä unohtaa kaikenlaisen elämää suuremman ja syvällisemman taiteen, sillä kyseessä on silkkaa viihdehömppää, vieläpä harvinaisen hyvää sellaista. Tshapajev olikin aikoinaan yksi kaikkien aikojen menestyneimmistä ja arvostetuimmista neuvostoliittolaisista vähän samaan tapaan kuin joku Tuulen viemää Amerikassa samoihin aikoihin.

Nykyään Tshapajevin, Petjan ja Ankan seikkailut ovat lähinnä venäläisen huumorin vakioaneistoa Stalinin ja kommunismin ohella.

rating 100,000

24.06.2018 klo 02:16

Haihtuvat kuvitelmat

Kihachi ja Jiro ovat kaksi tokiolaista vähävaraista panimotyöläistä. Ensimmäinen on laiskanpulskea yksinhuoltajaisä ja leskimies, joka elää kouluikäisen poikansa kanssa suurkaupungin laitamilla, vähävaraisten työläisten asuttamissa kortteleissa. Kerran kaksikko sattuu törmäämään kodittomaan nuoreen naiseen, johon Kihachi lopulta rakastuu ja jolle tämä myös varaa yösijan erään ystävänsä luota. Vanhan miehen toiveet vihille pääsystä eivät kuitenkaan toteudu toivotulla tavalla ja suhteet poikaankin alkavat lopulta reistailla pahemman kerran...

Muutaman laihemman tuotoksen jälkeen Yasujiro Ozu palasi jälleen jo pariin otteeseen menestyksellä koetetun konseptinsa, yksinkertaisen realistisen perhedraaman pariin. Tämä on samalla peräti Ozun uran 30. pitkä elokuva, joten mies oli jo tässä vaiheessa vähintäänkin kokenut veteraani ja ammattilainen vaikka ne suurimmat maailmanmenestykset vasta sodan jälkeen tulivatkin.

Ja kuinka laadukasta jälkeä Haihtuvat kuvitelmat onkaan! Kyseessä taitaa olla Synnyin, mutta... -elokuvan jälkeen järjestyksessä toinen Ozun elokuva, jota voi sanoa jäljittelemättömästi ohjaajansa näköiseksi teokseksi. Tässä vaiheessa mies hioi vielä tyyliään entisestään tutumpaan suuntaan mm. jättäen edellisen yhteiskuntakritiikinkin monien aikalaisten pettymykseksi sikseen. Periaatteessa koko ohjaajan myöhempi perustyökalupakki oli lähes täysin kasassa jo tässä vaiheessa ja Ozu myös pysyi tälle hyväksi havaitsemalleen tyylile äärimmäisen uskollisena uransa loppuun asti.

Oikeastaan Haihtuvat kuvitelmat voi juonellisestikin jakaa kahteen osaan, joista ensimmäinen kuvaa Kihahchin romanttista sotkua ja jälkimmäinen isän ja pojan suhdetta - yhtä Ozun suosikkiaiheista. Ohjaaja itse oli äitinsä poika 10-vuotiaasta lähtien ja mies onkin monissa elokuvissaan ammentanut aineksia omasta vaikeasta isäsuhteestaan.

Tiettävästi moni kohtaus ja käänne tässäkin on oikeasti enemmän tai vähemmän peräisin tekijänsä omasta lapsuudesta. Kaikista Ozun isäsuhdetta kuvaavista elokuvista (tämän lisäksi ainakin Synnyin, mutta..., There Was a Father ja A Story of Floating Weeds remakeineen etc) tämä taitaa kuitenkin olla kaikkein optimistisin ja iloisin, onhan tässä tavallaan onnellinen loppukin.

Tietenkään unohtamatta mainita erikseen hurmaavalla hymyllä siunatun Takeshi Sakamoton erinomaista roolisuoritusta yksinhuoltajaisänä sekä Tomio Aokia tämän poikana. Loistavaa jälkeä.

Jos pitäisi lähteä arvioimaan mistä alkoi koko myöhemmän Ozun lähes katkeamaton tunnistettava perhedraamojen klassikkoputki, itse asettaisin lähtöpisteeksi tämän elokuvan. Haihtuvat kuvitelmat ei ole vielä edes Ozun viimeinen mykkäelokuva, mutta jo tässä vaiheessa kaikki olennainen pienimpiä yksityiskohtia myöden alkoi olla jo täysin kuosissaan. Laadusta sen myös huomaa.

rating 90,000

23.06.2018 klo 20:11

Cities and Years

Vielä yksi obskuuri ja unohdettu neuvostoliittolainen tälle päivälle. Tämänkertaisen elokuvan on ohjannut kaveri nimeltä Jevgeni Tshervjakov, suurelle yleisölle tuntemattomampia kyseiseltä ilmansuunnalta tulleita laatuohjaajia. Löytämäni yleensä luotettavan venäläisen lähteen mukaan tämän pitäis olla ainut meidän päiviimme asti säilynyt ohjaajan teos, mutta leffanörttinä tiedän varmuudella ettei väite pidä paikkaansa ollenkaan, sillä samaisen tekijämiehen ohjaaman The Poet and the Tsarin tulin nimittäin arvostelleeksi jo pari viikkoa sitten.

Cities and Years on tarina venäläisestä taiteilijasta, joka joutuu elokuvan alussa isänmaallisten saksalaisten porvarien vihan kohteeksi kotimaansa vuoksi, mutta tulee sillä kertaa erään sikäläisen miehen pelastamaksi. Myöhemmin samainen parivaljakko kohtaa sotatantereilla saksalaisen jouduttua venäläisten bolshevikkien vangiksi. Taiteilija päättää auttaa ystävänsä pakoon, mutta joutuu maksamaan teostaan kovan hinnan.

Kauniin rehellisesti sanottuna tämä taitaa olla jälleen näitä kliseisempiä ja keskinkertaisempia neuvostolaisia, niitä sellaisia elokuvia joissa ei oikein ole minkäänlaista erityistä persoonallisuutta tai henkeä, että ne jäisivät mitenkään erityisesti mieleen. Tästä esimerkiksi parinkymmentä minuuttia katsomisen jälkeen käteen jäi vain Imperiumin sirpaleen tyylikkäitä sotakohtauksia muistuttavat vastaavat sekä kolme sekuntia keskeltä ihastuttanut komea montaasileikkaus.

Tässä elokuvassa ei vain oikein ole mitään, mistä kirjoittaa tai mistä puhua. Cities and Years on vain unohdettava, stereotyyppinen neuvostoliittolainen mykkäelokuva. Tiettävästi tästä puuttuukin vielä ainakin kahden kelan (n. 20-25 min) edestä materiaalia, jonka pitäisi kattaa kokonainen romanttinen sivujuoni ja jonka puuttumisen vuoksi tämä todennäköisesti tuntuu vieläkin kuivemmalta ja tunteettoman rutiininomaiselta bulkkielokuvalta.

Cities and Years jättää kansankielellä sanottuna kylmäksi. Ei säväytä, ei jää mieleen, ei inspiroi. Ei mitään.

rating 40,000

23.06.2018 klo 03:55

Rasvapallo

Ranskan–Preussin sodan keskellä vuonna 1870 joukko kauppiaita, tehtaanomistajia, oppineita ja nunnia ovat matkalla hevosten vetämillä postivaunuilla Rouenista Le Havreen. Matkan varrella iloinen joukko törmää omien rattaidensa kanssa jumiin jääneeseen ilotyttöön, joka niinikään on matkalla samaiseen määränpäähän muun seurueen kanssa.

Postivaunussa mukaan otettu matkalainen herättää kuitenkin herraskaisessa väessä paheksuntaa ja tätä aletaankin kutsua ivallisesti "Rasvapalloksi", mistä elokuvan nimikin tulee. Kaunat kuitenkin unohtuvat sukkelaan kun Rasvapallo ottaa eväänsä esiin ja matkustavaiset saavat kystä kyllä.

Matka kuitenkin keskeytyy yllättäen kun maahan tunkeutuneet preussilaiset joukot pysäyttävät postivaunun matkalaisineen ja kehuvat estävänsä näiden matkan kunnes paikallinen upseeri on saanut maata seurueeseen kuuluvan hehkeän ilotytön kanssa. Isänmaallinen ja aina niin vilpittömän rehellinen Rasvapallo luonnollisesti kieltäytyy, mutta hienostoväki päättääkin vakuuttaa tämän itsensä myymisen iloista.

Pyshka eli Rasvapallo perustuu muuten samaiseen ironisella huumorilla ilakoivan satiiriseen Guy de Maupassantin romaaniin, johon perustuvat myös Kenji Mizoguchin Oyuki the Madonna ja John Fordin Hyökkäys erämaassakin. Ihan mielenkiintoista huomata miten yhdestä kirjallisesta teoksesta voi saada niin erilaisia filmatisointeja aikaiseksi.

Mutta takaisin elokuvaan. Rasvapalloa on perinteisesti pidetty viimeisenä todella merkittävänä neuvostoliittolaisena mykkäelokuva ja tuotantoarvot ovatkin selvästi olleet tässä keskivertoa korkeammat. Tarina on yksinkertainen ja sen tapahtumatkin käytännössä sijoittuvat järjestään joko postivaunuihin tai majataloon, mutta kahden puutetta on korvattu pikkutarkalla puvustuksella ja harvinaisen komealla, oman aikansa mittapuullakin erittäin korkeatasoisella kuvaksella.

Tämän kohdalla kannattaa kuitenkin huomata, että Neuvostoliiton elokuvapiireissä käytiin 30-luvun alussa valtava tyylillinen puhdistus kaikesta "porvarillisesta" kokeellisuudesta ja taiteesta taiteen vuoksi -asenteesta, joten tämä on jo pelkästään siksi myöhäiskauden mykkäelokuvaksi äärimmäisen pelkistetty ja ehkä jo vähän karukin ilmestys. Toisaalta tässä nähdään myös poikkeuksellisen vähäeleistä ja yllättävänkin nokkelaa ironista huumoria jonkun Luis Buñuelin myöhempien leffojen tapaan, joten ei Pyshka silläkään saraslla täysin tyhjin käsin kuitenkaan jätä.

Ihan mielenkiintoisena tarinana tämä aiheutti ilmestymisaikanaan pienen kohun tai skandaalin, sillä tätä pidettiin kotimaassaan syystä tai toisesta maalaisille sopimattomana elokuvana. Äänitekniikka oli vielä pitkään erittäin kallista ja hankalaa käyttää, joten suuressa osassa Neuvostoliittoa ja erityisesti suurten kaupunkien ulkopuolella näytettiin pääasiassa mykkiä elokuvia vielä vuosikymmen niiden tuotannon virallisen päättymisen (1934-35) jälkeenkin. Näin myöhään tehtyjä mykkäelokuvia pidettiinkin tähän aikaan ja vielä pitkään jälkeenkin nimenomaan takaperoisten maalaisten ja syrjäseutujen asukkaiden viihteenä.

rating 80,000

23.06.2018 klo 02:31

Yksinkertainen tapaus

Tämä elokuva onkin sitten luovan uransa huipulla olleesta kuuluisasta ohjaajastaan huolimatta jo siinä määrin harvinaisuus, ettei tästä löydy juurikaan tietoa sen vertaa että osaisi kertoa paljoakaan suoraan tämän taustoista tai juonesta. Edes äskettäin hankkimani Denise J. Youngbloodin aihetta käsittelevä kirja ei mainitse tätä kuin ohimennen nimeltä, joten kontekstin hahmottaminen on tässä tapauksessa pahuksen vaikeaa.

Mitä olen saanut nopealla tutkimuksella selville, Yksinkertainen tapaus syntyi Vsevolod Pudovkinin vastauksena kritiikkiin Myrsky yli Aasian "massojen kosiskelusta" ja tästä pitikin tulla paitsi ohjaajansa kokeellisin ja vaikeaselkoisin teos, myös miehen ensimmäinen äänielokuva, mutta massiivisten teknisten ongelmien ja kömpelön neuvostoliittolaisen ääniteknologian vuoksi viimeisestä jouduttiin lopulta luopumaan.

Yksinkertaisen tapauksen ilmestymisaikoihin poliittinen ilmasto oli kuitenkin ehtinyt jo muuttumaan ja kaikkeen kokeellisuuteen alettiin valtion taholta suhtautua äärimmäisen negatiivisesti. Kun yleisökään ei ymmärtänyt tämän kokeellista kerrontaa, ajautui Pudovkinin elokuva lopulta täydelliseen unohdukseen. Sen verran tiedän, että tätä on joskus näytetty Suomessa ehkä jonkun elokuvakerhon yksityisnäytöksessä tai festareilla, mutta tarkempia yksityiskohtia en tälle löytänyt.

Huhhuh, tulipahan taas tarinoitua. Tarina löytyy oikeasti itse elokuvastakin, mutta tekstityksen ja referaatin puutteen vuoksi saatoin ymmärtää sen myös vähän väärin. Ilmeisesti tässä on jonkinlainen yksinkertainen moralisoiva kertomus kolmesta sotavuosien toveruksesta ja myöhemmin näiden parisuhteista ja perheistä. Yksi miehistä onkin kiinnostunut toisesta naisesta, mutta kahden puun paheksunta saa miehen muuttamaan mielensä.

Rehellisesti sanottuna varsinainen juoniosuus taitaa olla tämän heikointa antia, joten ei siitä sen enempää. Koska kyseessä on kokeellinen elokuva, on kaikenlainen ylenpalttinen tyylittely tällä kertaa pääosassa ja se on kuulkaas kaunista katseltavaa se. Alussa esimerkiksi nähdään minuuttikaupalla Pudovkinin edellisestä tutulla salamannopealla sarjatulileikkauksella ja montaasilla editoitua komean räjähtävää sotaa niin ettei paremmasta väliä.

Sotakohtauksia seuraa pitkä ja samalla hengästyttävän upea jakso, jossa kuvataan elämän voittoa taistelun kuolettamasta maaperästä erilaisten kasvien ja antaumuksen runollisesti nopeutetun, hidastetun ja takaperin kuvatun vesisateen avulla. Näitä samaisia luonnoilmiöitä myös rinnastetaan elokuvan ihmissuhteisiin ja muihin elämän pieniin ilmiöihin ja sattumuksiin.

Varmasti moni tämän myöhemmin katsova on seuraavasta eri mieltä, mutta itsestäni kyseessä on ehkä Pudovkinin aliarvostetuin yksittäinen elokuva ja taatusti yksi ylenkatsotuimmista neuvostoliittolaisista mykistä noin ylipäänsä. Turhasta parisuhdehutusta saa aikamies vain päänsärkyä, mutta keskivaiheilla tuleva rohkean komea ja onnistunut kokeilu yhdistettynä vauhdikkaisiin sotakohtauksiin onnistuu ainakin omalla kohdallani paikkaamaan tarpeeksi puutteita, jotta tälle uskaltaa hyvällä omallatunnolla antaa vaikka neljä tähteä.

rating 80,000

23.06.2018 klo 01:11

Surrender

Juutalaisten tuottajien tehtailema antisemitistinen Hollywood-elokuva, jossa pääroistoksi valittiin ajan kuumin miestähti, joka ei osannut tätä tehdessään ollenkaan englantia ja jota varten ei sitten tiettävästi käytetty tulkkiakaan.

Persiillehän se meni. Erään salaliittoteorian mukaan tässä yritettiinkin vain vahingoittaa päätähden nimeä vetämällä koko homma tarkoituksella pieleen.

Legendan mukaan suurin syy Ivan Mozzuhinille käväistä Hollywoodissa olikin lähinnä korjauttaa nenäänsä plastiikkakirurgilla, joten vaikka miehen ainut amerikkalainen onkin roskaa, oli tähdellä kotiintuomisina ainakin uutuuttaan kiiltelevä klyyvari.

rating 20,000

22.06.2018 klo 13:04

Raskolnikov

Opiskelija Raskolnikov murhaa koronkiskojaeukon ja tämän sisaren osoittaakseen itselleen olevansa oikeutetulla asialla ja parantavansa teollaan maailmaa. Syyllisyydentunto ja painajaiset kuitenkin saavuttavat ennenpitkää Raskolnikovin, tämä tunnustautuu ilotytölle ja päätyy lopulta pakkotyöleirille Siperiaan.

Tuoreena Tohtori Caligarin kabinetin ja Genuinen kuumeisesta houreesta Robert Wiene jatkaa jälleen totutulla tyylillään klassisen kaunokirjallisen teoksen muodikkaan ekspressionistisessa tulkinnassa. 20-luvun saksalaisten ihmispsyykeä kohtaan tunteman kiinnostuksen huomioon ottaen on oikeastaan pieni ihme, että ensimmäistä mainitsemisen arvoista Dostojevski-filmatisointia saatiin odottaa näinkin pitkään.

Kaikille Genuine nähneille voin ainakin jo näin ensialkuun todeta kyseessä olevan kerronnallisesti vähintään yhtä sekavan ja epämääräisen teoksen. Syy piilee luonnollisesti ainakin osittain siinä tosiasiassa, että alkuperäisestä kahdesta tunnista on jäänyt jäljelle vähän reilu puolet, joten pakosti kerronta poukkoilee ja rönsyilee toisinaan pahasti siellä täällä.

Robert Wienen näkemystä ei toisin sanoen parane itse tarinan takia alkaa katsoa vaan lähinnä tavan, jolla se on kerrottu. Tiettävästi Tohtori Caligarin kabinetin lavastusta kritisoitiin turhan kaksiulotteisiksi ja tässä pyrittiin siksi tarkoituksella parantelemaan edellisiä lisäämällä niihin syvyyttä. Lopputulos on ehkä jopa vielä hivenen parempi kuin Caligarin kabinetissa, vaikka houreinen Raskolnikov onkin painajaisunena vähintään yhtä kaoottinen ja sanoinkuvaamattoman mielipuolinen kuin sekin.

Raskolnikov ei olekaan perinteisessä mielessä kauhean kummoinen elokuvallinen elämys eikä tältä kannata sellaista odottaakaan, mutta jokaiselle 20-luvun ekspressionisten elokuvan ystävälle tämä on pakollista katsottavaa jonkun Caligarin kabinetin, Nosferatun ja Von Morgen bis Mittenachtsin ohella. Visuaalista taidetta tämä on.

rating 70,000

21.06.2018 klo 18:26

My Nights Are More Beautiful Than Your Days

Olen huomannut, että mitä pitemmälle näitä Andrzej Zulawskin elokuvia katsoo, sitä enemmän niistä oikeasti oppii nauttimaan, olipa kyseessä oikeasti hyvä taideteos tai ei. Ohjaajalla on niin jäljittelemätön ja vauhdikas tyylinsä, että sillä saisi jopa puhelinluettelon sisällönkin tuntumaan joltain elämää suuremmassa kofeiini- ja piripöllyssä tehdyltä taiteelta, vieläpä äärimmäisyyksiin asti kiinnostavalta ja viihdyttävältä sellaiselta.

My Nights Are More Beautiful Than Your Days on romanttinen elokuva - Andrzej Zulawskin tyyliin. Tästä lajistahan saatiin jo vähän esimakua Tärkeintä on... rakastaassa ja huomattavasti campimmassa Mad Lovessa, mutta ensimmäisen tapauksesa kyseessä oli vielä ohjaajansa elokuvaksi varsin kesy ja tavanomainen, joskin oikein hyvä, viihdyttävä raina ja jälkimmäinen veti homman turhia ujostelematta suoraan altaan syvään päähän.

Tällä kertaa tarinan päähenkilö, edistyksellisen tietokonekielen kehittänyt Lucas saa kuulla sairastavansa hitaasti järkensä sumentavaa ja lopulta kuolemaan johtavaa parantumatonta aivosairautta. Lucas sattuu vielä rakastumaan paikalliseen, rikkaiden herraskaisten kansoittamissa yökerhoissa esiintyvään meedioon.

Tässä vaiheessa ei vielä mitään ihmeellistä. Zulawskin edellisen romanttisen tavoin My Nightsissa kuitenkin toistuu kuitenkin jälleen sanoma rakkauden paitsi ihmisiä yhdistävästä, myös rikkirepivästä voimasta. Kummallakin hahmolla on takanaan traaginen ja kylmä menneisyys, joka romanttisen suhteen myötä alkaa nousta yhä enemmän pinnalle piinaamaan niiden kantajia.

Toinen keskeinen teema on rakkaus ja hulluus. Aivoja rappeuttavan Lucasin mielenterveys on elokuvan edetessä yhä enemmän koetuksella, mikä manifestoituu toisinaan ohjaajalle tyypillisen järjettömän dialogin lisäksi myös hyvinkin hämmentävien tapahtumien, kuten sinisen pääsiäispupun ja unikkoa taskussaan kantavan kääpiön hahmoissa. Tässä kääpiö tosin puhuu vain oikein päin, erotuksena johon David Lynchin tuotoksiin.

Kauniimpi osapuoli vastaavasti vaappuu jo hoipertelee tuskaisesti psykedeelisissä valoissa kylpevissä viihdeluolissa kuin hypnoosissa, Zulawskin itsensä taatun levottoman kameratyöskentelyn jälleen pitäessä kiinnostusta yllä silkalla hyperkineettisellä keskittymiskyvyttömyydellään. Zulawskin romanttiset visiot taitavatkin olla ainoita lajissaan jotka pystyvät täysin saumattomasti olemaan pahuksen hämmentäviä, kauniita, kitschiä, runollisia ja hauskoja - kaikkia samanaikaisesti!

Zulawskin rakkaus on raadollista, ristiriitojen raastamaa ja kylmää, mutta samalla niin pahuksen aitoa - paljon aidompaa kuin monissa keinotekoisemmissa Hollywood-lätkyttelyissä.

My Nights Are More Beautiful Than You Days on jälleen taattua Zulawskia: hullua ja omituinen kertomus hullusta rakkaudesta, henkisestä tuskasta ja lihallisesta nautinnosta. Samalla kyseessä on äärimmäisen viihdyttävällä tavalla ylityylitelty taidepaukku, laadukas elokuvayksilö ja kaikilla kuviteltavissa olevin tavoin nautinnollinen elämys, jollaisia voi tulla vastaan vain ohjaajan filmografiassa.

rating 90,000

21.06.2018 klo 02:09

The Lady of Musashino

Eletään sodan viimeisiä vuosia. Michiko on kansanomaisen aviomiehensä kanssa paennut kaupunkipommituksia vanhaan samuraisukuun kuuluvan isänsä Musashinossa omistamaan suureen maalaistaloon, jonka Michiko myöhemmin perii vanempiensa kuoltua. Ennen pitkää tilalle ilmestyvät myös Michikon lähistöllä asuva serkku vaimoineen sekä sotavankeudesta päässyt toinen sukulainen, joka omistaa aikansa lähinnä juopotellen ja esiaviollista seksiä harrastaen.

Tässä kohtaa on oleellista huomata, että sota-aikaan jokainen vähänkään kynnelle kykenevä mies otettiin palvelukseen ja ainoastaan todella hulttiomaiset sekä kelvottomat tapaukset, kuten Michikon serkku, vapautettiin kokonaan palveluksesta. Elokuvan teemana onkin sota-ajan ja sen jälkeinen henkinen ja aineellinen rappio, joka toimii samalla ehkä pienimuotoisena ironisena kannanottona uusien länsimaisten aatteiden turmelevasta vaikutuksesta viitaten Mizoguchin sotaa seuranneisiin vuosiin ja elokuviin.

Mikäli muistan oikein, tämä taisi aikoinaan olla O'harun ja Ugetsun jälkeen ensimmäisiä näkemiäni Kenji Mizoguchin elokuvia ja koinkin tämän aikoinaan lähinnä turhan hitaaksi ja tylsäksi. Päätinkin tuolloin yksin tein jättää elokuvan kesken ja jatkaa joskus paremmalla ajalla viisaampana uudestaan.

Nyt vanhempana ja lähes koko ohjaajan tuotannon nähneenä/arvostelleena voin vain todeta Lady Musashinon olevan edelleen vähintään yhtä suuri pettymys kuin aikoinaankin, mutta täysin eri syystä. Lady Musashino tuntuu ohjaajansa filmografiassa lähinnä kiireessä kasatulta välityöltä, jossa ei oikeastaan ole mitään ohjaajansa parhaita tyylikeinoja pitkistä otoksista huoliteltuun lavastukseen sun muuhun vaan kyseessä voisi hyvinkin olla lähes kenen tahansa muun keskinkertaisemman tekijän tuotos. Katsokaa perätysten tämä ja vaikka Yön naiset niin huomaatte selvän eron viimeistelyn tasossa.

Kauhean ironisen asiasta tekee, että siinä missä ohjaaja kärvisteli melkein 14 täyttä vuotta monenkirjavan sensuurin kourissa, tämän käsistä lähti kuitenkin uran huonoimpien teosten lisäksi myös todella kovan luokan elokuvia Taru viimeisestä krysanteenista, 47 Roninista ja jo aiemmin mainitusta Yön naisista lähtien. Jopa Rakkauteni polttaa sentään oli huolella tehty ja visuaalisesti huikea katsoa vaikka se vielä raskaan tason saarnaamisesta kärsikin.

Lady Musashino jättää edelleen vuosien jälkeekin lähinnä kauhean kylmäksi. Kenji Mizoguchin elokuva ilman Kenji Mizoguchin persoonallisuutta ja perfektionismia ei voi olla muuta kuin paha epäonnistuminen ja keskinkertaisuus.

rating 50,000

20.06.2018 klo 21:34

Valkoinen helvetti

Nuori pari on kiipeilemässä Alpeilla Piz Palün huipulla kun sattuu onnettomuus ja nuoren miehen rakastettu putoaa kuolemaansa jäiseen railoon, josta tämän ruumista ei koskaan saada takaisin ihmisten ilmoille. Nuori mies päättää myöhemmin palata takaisin vuorille etsimään kihlattunsa ruumista, mutta tällä kertaa mukanaan Leni Riefenstahlin ja Ernst Petersenin esittämän vastanainut pari. Seikkailusta tuleekin täydellinen eloonjäämistaistelu vuoriston armottoman ilmaston osoittaensa matkalaisille koko jylhän mahtinsa.

Kaikista 20-lukulaisista saksalaisista elokuvagenreistä vuoristoelokuvien ihmeellinen taiteenlaji tuntuu jääneen jälkimaailmalta oman muotiaikansa mentyä läpikotaisin unohduksiin, jopa siinä määrin ettei genren suurimpia klassikoita enää juuri tunnuta yleisesti tuntevan nimeltä - toisin kuin niiden klassista naistähteä Leni Riefenstahlia, joka sitten muistetaankin sitten aivan muunlaisista jutuista.

Valkoinen helvetti on vuoristogenren klassikoista se kaikkein legendaarisin; elokuva jota Renny Harlin yritti apinoida surutta Cliffhangerissa ja jolle Quentin Tarantino osoitti kunnioitusta sijoittamalla sen julisteen Inglourious Basterdsiin erääseen kohtaukseen näkyvälle paikalle. Kaikesta huolimatta mitään vastaavaa ei kuitenkaan ole koskaan pystytty täysin tekemään edes Hollywoodissa, satojen miljoonien budjeteilla ja tietokoneidenkaan aikana.

Omalla tavallaan Valkoinen helvetti on hyvin arkkityyppinen toiminta- ja seikkailuelokuva ainakin sikäli ettei tässä ole käytännössä kovinkaan kaksista tarinaa vaan pääpaino on piinaavassa jännityksessä ja aidossa vaaran tunteessa turhan sentimentaalisuuden sijaan. Oikeastaan tätä katsoessa tuntui kuin sen vähänkin tarinan olisi voinut lyhentää alusta mitään turhaa menetettävää, mikä ilmeisesti joissain tämän versioissa on tehtykin.

Valkoisen helvetin todellinen voima on sen huima visuaalisuus: en muista kovinkaan montaa mykkää elokuvaa katsellessa alkaneeni oikeasti hikoilla jännityksestä elokuvan hahmojen kohtaloa seuratessa. Tämä leffahan on oikeasti kuvattu vuoristossa äärimmäisen haastavissa olosuhteissa ja tässä nähtävät lumivyöryt ovat olleet aitoja. Kuvausryhmä oli tiettävästi vähällä jäädä yhden alle ja Leni Riefenstahl sai eräästä sattumuksesta elinikäiset vammatkin, joten vaara on ollut ihan aikuisten oikeasti aitoa.

En yhtäkkiä saa päähäni milloin olisin nähnyt yhtä upeaa kuvausta missään toisessa elokuvassa vuosikausiin. Valkoinen helvetti onnistuu uskomattamolla tavalla loihtimaan silkasta elottomasta vuoristosta milloin uhkaavan ja pelottavan jättiläisen, milloin tavattoman kauniilla jäisillä katakombeilla varustetun kylmän helvetin ilman turhia erikoistehosteita, kikkaleikkauksia tai trikkikuvia. Arnold Fanckin mestarityön kuvaus saattaakin olla iskevimpiä joita mykässä elokuvassa on koskaan nähty, lähes jokainen yksittäinen otos iskee kuin jäinen nyrkki ja jää hengästyttämään komeudellaan vielä pitkään elokuvan katsomisen jälkeenkin.

Upean seikkailuelokuvan kruunaa vielä tavattoman kaunis loppu, jonka ymmärtää vain itse elokuvan katsomalla.

Omissa kirjoissani Valkoinen helvetti on mestariteos, monessakin suhteessa hyvin viallinen, mutta mestariteos silti. Ei taida nykyaikanakaan olla toista samanlaista seikkailuelokuvaa, joka olisi samalla tavalla saanut vedettyä tunteet laidasta laitaan pintaan kuin tämä vuoristoeeposten ykkönen. Jos pääsee sen tosiasian yli, että tässä on pääosassa vuoren lisäksi Tahdon riemuvoiton ohjaaja, kyseessä on kaikilla mahdollisilla tavoilla suorastaan henkeäsalpaava elokuvaelämys vailla vertaa.

rating 100,000

20.06.2018 klo 00:02

Harhapolkuja

Niin siinä sitten kävi ettei Vallankumouksen hornankattilan kanssa mennyt täysin putkeen, vaikka oikein hyvä elokuva onkin kyseessä. Tällä kertaa G.W. Pabst päätti sitten yksinkertaistaa huomattavasti tyyliään ja nostaa Brigitte Helmin pahaisesta sivuosasta valokeilaan ja kasassa on jälleen vähintäänkin mielenkiintoinen ja vähintään yhtä kohauttanut elokuva kuin Pabstin ohjaukset noin keskimäärin.

Harhapoluilla taitaa vielä olla ohjaajan mykistä teoksista yleisölle kaikkein tuntemattomin, ei siksi että kyseessä olisi floppi vaan siksi ettei tästä ole aivan viime aikoja lukuun ottamatta ole ollut täydellistä hyvälaatuista kopiota katsottavissa. Nykyään on kaikki toisin.

Harhapolkuja on psykologisesti tarkkanäköinen tarina Brigitte Helmin esittämän keskiluokkaisen rouvan rakkaudettomasta avioliitosta välinpitämättömän lakimiesaviomiehensä kanssa. Vauhtia elämäänsä frouva hakee tutun taiteilijaystävänsä sekä moraalisesti arveluttavan yökerhon syövereistä. Eräänä keskeisenä teemana elokuvassa onkin himon ja turvallisuuden sekä vapauden ja ihmissuhteiden vakauden välinen ristiriita.

Psykologinen tarkkanäköisyys tarkoittaa tässä tapauksessa Pabstin pikkutarkkaa tapaa visualisoida henkilöhahmojensa sielunelämää erilaisten kuvallisten, lavastuksellisten ja valaistuksellisten yksityiskohtien avulla. Eräässä kohtaa hahmo tuntee itsensä levottomaksi ja tätä visualisoidaan vilkkuvilla valoilla, toisessa heikkoutta kuvataan asettamalla kamera mahdollisimman kauas henkilösta, kolmannessa tylsää ja tyhjää elämää kuvataan tyhjillä vaaleilla seinillä ja matemaattisen tarkkaan asetetuilla huonekaluilla. Tätä katsoessa tuntee jo melkein itsensä kiusaantuneeksi tirkistelijäksi.

Harhapolkuja onkin huomattavasti edeltäjäänsä yksinkertaisempi ja hillitympi tapaus, mikä toimiikin huomattavasti sen eduksi vaikkei tässä enää edellisen teknistä ilotulitusta enää nähdäkään. Tarina on yksinkertainen, mutta syvä ja helposti seurattavissa. Pituutta Harhapoluille on yksinkertaisuuteen nähden kuitenkin siunaantunut ainakin omaan makuuni vähän liikaa ja loppu tuntui vähän turhankin iloiselta tällaiseen elokuvaan. Taisi tätä katsoessa tulla toisinaan vähän tylsäkin.

Kuitenkin kyseessä on jälleen Pabst, yksi aikansa johtavista saksalaisista ohjaajista suosikkiaiheidensa parissa. Jos edelliset antaa anteeksi, kyseessä on jotakuinkin Vallankumouksen hornankattilan tasoinen perushyvä ohjaajansa työ ilman sen pahimpia kompastuskiviä.

rating 80,000

19.06.2018 klo 18:14

Vallankumouksen hornankattila

Tätä elokuvaa olen himoinnut nähdä jo vuoden päivät, mutta tämän lievän obskuuriuden ja tuntemattomuuden vuoksi tehtävä on ollut kauhean vaikea toteuttaa toivotulla tavalla viime aikoihin asti. Tätähän on mainostettu jonkinlaisena kunnianhimoisena neuvostoliittolaisen ja saksalaisen elokuvan synteesinä. Nimessäkin esiintyy vielä sana "vallankumous", joten tietynlaiset katteettomat odotukset olivat Hornankattilan kohdalla aivan sanoinkuvaamattomat.

Heti elokuvan alussahan päästään itse asiaan, tarinan seuratessa alkavaa vallankumousta Venäjällä. Sitten ranskalainen vakooja murhataan ja tämän tytär päättää paeta takaisin Pariisiin, mutta kaksi venäläistä seuraa tämän perässä. Toinen on murhaaja ja muutenkin paha mies, toinen on vallankumouksellinen sankari ja päähenkilön kiinnostuksen kohde.

Toisin sanoen "vallankumousta" kestää vain ensimmäiset parikymmentä minuuttia ja loput ovat lähinnä "romanttista" melodraama ja kevyttä rikosjännäriä. Romanttinen lainausmerkeissä viittaa tässä tapauksessa elokuvan keskeisen romanssin täydelliseen kuivuuteen, jonka vuoksi tämä jää romanttiseksi vain paperille. Mukaan on kuuleman mukaan studion painostuksesta lisätty tarpeeton varastetun timantin ympärille koottu sivujuoni, joka onnistuu vain sekoittamaan pakkaa entisestään.

Viimeistään puolivälin paikkeilla oli hämmennys jo sellaistaa luokkaa, että oli ehdottomasti pakko selvittää mistä tässä oikeasti on kyse. Selvisi, että Vallankumouksen hornankattila on tarkoitettu ohjaajansa kaupallisimmaksi elokuvaksi, jossa ajan ja tekijöiden räjähtävimmät temput, poliittiset painotukset sen muut on poistettu lähes kokonaan yksinkertaisen melodraaman tieltä.

Sillä lailla!

Kaikista muista maailman kaupallisemmista elokuvista tämä eroaa lähinnä siinä, että tässä pääosaan ei taidettu löytää ketään kovin myyvää tai muutenkaan kiinnostavaa näyttelijää ja sivuosissa nähtävät Metropoliksesta tutut Brigitte Helm ja Fritz Rasp onnistuvat siksi varastamaan koko shown.

Jos tässä nyt kuitenkin jotain todella hyvää löytyy, niin Pabstin nerokas tekninen toteutus, joka on vähintään yhtä tasokasta jälkeä kuin Pandoran lippaassa, Ilottomassa kadussa ja Kadotetun päiväkirjassakin, ellei jopa parempaa. Tässä oikeasti nähdään jo kaikilla mahdollisilla tavoilla liikkuvia ja kääntyviä kameroita, valtavat määrät erilaisia tehokkaita leikkauksia ja kuvakokoja ettei tälle samalta ajalta vertailukohtaa juuri löydykään. Fritz Arno Wagner kameran varressa takaa silläkin saralla jälleen parhaan mahdollisen lopputuloksen,

Ihan mielenkiintoisena juttuna Pabstin kerrontatyyliä ja erityisesti miehen tapaa rakentaa jännitystä tässä elokuvassa on vertailtu paljon Hitchcockin myöhempiin jännäreihin. Väitteessähän on tunnetusti ainakin sikäli perää, että Hitchcock työskenteli mykän elokuvan aikaan myös Saksassa ja keräsi tunnetusti siltä suunnalta huomattavasti vaikutteita, joten miksei Pabstiltakin?

Vallankumouksen hornankattila ei toisin sanoen ole mikään vallankumouselokuva, ainoastaan löysä melodraama erinomaisilla sivuosanesittäjillä sekä Pabstin nerokkaalla teknisellä otteella. Ei mikään kaksinen mestariteos taaskaan, mutta menettelee.

Toistaiseksi paras saatavilla oleva fyysinen plätty tästä taitaa olla Kinon viimeisen päälle restauroitu ja komealla musiikkiraidalla varustettu julkaisu, jota löytää nykyään suhteellisen helposti alan kotimaisista erikoisliikkeistä, vaikkakin keskivertoleffaan nähden varsin muhkeaan hintaan. Jos Hornankattilan mielii nähdä, voinee kyseistä julkaisua suositella ehkä kaikkein lämpimimmin.

rating 80,000

19.06.2018 klo 14:56

Mad Love

"Mitä pirua minä oikein katsoin!?"

Aina välillä tulee tällaisia ihmeellisiä taide-elämyksiä vastaan, joita ei vaan osaa pukea täysin ymmärrettäviin sanallisiin raameihin ja joista ei itsekään aina osaa sanoa onko koko touhussa päätä tai häntää, mutta jotka yleensä viihdyttävät niin perhanasti ettei sanotuksi saa. Mad Lovea ei voi valitettavasti ihminen edes mielessään kuvitella näkemättä itse leffaa, mutta yritän tähän vaatimattomaan katsaukseeni tiivistää kaiken olennaisen.

Heti ensimmäisessä kohtauksessa nähdään joukko haalareihin ja Disney-hahmojen naamareihin pukeutuneita miehiä jumppaamassa hämmentävästi kameran edessä ja ryöstämässä sitten pankkia korneimman mahdollisen kasaripopin soidessa taustalla.

Olen kuullut, että Mad Love perustuu löyhästi Dostojevskin Idioottiin, mutta sanan "löyhä" voi jo tässä vaiheessa ymmärtää "ei mitään tekemistä". Tarina on nimittäin niin kaukana kaunokirjallisesta kuin olla voi eikä varsinaisesti kerro sen enempää venäläisistä, ranskalaisista kuin puolalaisistakaan ruhtinaista vaan ilmeisen kokkelipäissään heiluvista pankkiryöstäjistä ja yhden tyttöystävän ympärillä pyörivästä kolmiodraamasta.

En tiedä missä aineissa Zulawski itse oli tätä elokuvaa tehdessään, mutta vauhdista, intensiteetistä ja käsikirjoituksen sekavuudesta päätellen epäilen jotain kofeiinin ja vauhtipölyn äärimmäistä sekoitusta. Tiedä sitten onko suuressa osassa tämän elokuvan dialogissakaan oikeasti mitään järkeä vai oliko tekstityksessä jotain häikkää. Mahdollisesti kumpaakin.

Vaan eipä siinäkään vielä kaikki, sillä näyttelijät myös vetävät koko elokuvan muuten vaan taatulla Nicholas Cage -vaihteella, välillä vedellään ihmisiä turpaan, välillä kiljutaan ja heilutellaan tissejä kameralle, välillä ammutaan liekinheittemällä ja kaikkea siltä väliltä. Mad Love on hullua tavaraa ihan kirjaimellisesti. Parhaimmillaan tämän älyttömyyttä sai nauraa ihan vedet silmissä.

En ole vieläkään täysin varma mitä tuli katsottua, mutta pelkästään tämän perusteella voi julistaa Mad Loven taatusti viihdyttävimmäksi ja sekopäisimmäksi Dostojevski-filmatisoinniksi koskaan. Kai tämä jo vähän vesikauhuisen campinkin puolelle menee, mutta pääasia että on hauskaa.

rating 90,000

19.06.2018 klo 01:54

Rakkauteni polttaa

Eipä ole Kenji Mizoguchilla ollut urallaan helppoa. Mieshän on käytännössä vuodesta 1937 ja Taru viimeisestä krysanteenista lähtien ollut jos jonkinlaisen sensuurin kourissa, ensin Japanin sota-ajan hallituksen ja vuodesta 1945 tilapäisen länsimaisen sotilashalllinnon. Käytännössä kaikki tämän ajan japanilaiset elokuvat Mizoguchista Shimizuun ja Kurosawaan on valjastettu vain ja ainoastaan saarnaamaan länsimaisen kulttuurin puolesta perinteistä japanilaista vastaan.

Edellisessä elokuvassaan Yön naiset Mizoguchi kuitenkin pääsi lähes kokonaan irti muutaman aiemman rasittavasta saarnaamisesta ja kyseessä on vähintäänkin onnistunut melodraama, sotaa seuranneen poikkeustilan ajan Mizogucheista helposti paras. Tällä kertaa ohjaaja päättikin sitten ottaa jälleen piiiiitkän askelen taaksepäin takaisin Naisten voiton propagandaan ja sekös harmittaa kuin jäätynyt käpy pientä oravaa.

Rakkauteni polttaa sijoittuu tällä kertaa Meiji-kauden Japaniin ja perustuu silloisen kuuluisan feministin elämänkertaan. Naikkonen taistelee tällä kertaa sukupuolten tasa-arvon ja länsimaisen liberalismin puolesta tietämätöntä massaa ja ikävää perijapanilaista patriarkaalista sortojärjestelmää vastaan. Siinä sivussa myös rakastutaan liberaalipuolueen johtajaan ja käväistään patriarkaatin vankilassa. Lopussa sitten todetaan imelästi kärsivän feministin olleen oikeassa.

Tarvitseeko tästä enää enempää edes kirjoittaa? Kenji Mizoguchin 40-luvun länsimaisen aatoksen puolesta liputtavat propagandapläjäykset ottavat allekirjoittanutta pahemman kerran aivoon. Ei siksi että ne saarnaavat länsimaista aatetta, vaan siksi että ne on suunnattu itämaiselle yleisölle joka on ollut näiden ilmestymisaikaan tyypilliseseti aiheesta täysin tietämätöntä ja ote on siksi hyvin tuputtava. Nykynäkökulmasta ja erityisesti länsimaisena katsojana tällainen on pelkästään ikävystyttävää.

Isoimpana kompastuskivenä tässä piilee, ettei niihin kuuluisiin liberaaleihin aatteisiin tai niiden vastustajien asenteisiin juuri paneuduta sen syvemmin vaan koko homma on kuvattu latteana ja mustavalkoisena hyvän ja pahan kamppailuna. Niin paksua.

Toisin kuin Mizoguchin aiemmissa elokuvissa, tällä kertaa ohjaajalla oli kuitenkin paremmat resurssit ja aikaa viimeistellä elokuvaansa, joten tätä voi ainakin kehua komeaksi elämykseksi vaikkei tarina kauhean ihmeellinen olekaan. Rakkauteni polttaa on vielä Naisten voitosta poiketen (lähi-) historiallinen elokuva, joten nyt liikutaan muutenkin ohjaajan omimmilla vahvuusalueilla.

Mutta ei siitä kuitenkaan mihinkään pääse, että Rakkauteni polttaa on kolossaalinen pettymys mahtavan Yön naisten jälkeen. Onneksi poikkeustilaa kesti tämän jälkeen enää reilun vuoden verran ja sensuuria löysättiin jo aikaa ennen sen päättymistä. Mizoguchille se tarkoitti paluuta Kiinan ja Japanin vuoden 1937 sotaa edeltävien aikojen elokuvien henkeen, mutta siitä lisää pian...

rating 60,000

18.06.2018 klo 21:36

Yön naiset

Muutaman edellisen elokuvansa verran Kenji Mizoguchi keskittyi lähinnä saarnaamaan länsimaisen sotilashallinnon puristuksissa amerikkalaisen liberaalin kulttuurin ylivertaisuutta, mistä sen enempää silloinen yleisö kuin itsekään on pitänyt alkuunkaan ja kyseessä onkin helposti ohjaajan huonointa aikaa laadullisesti ja muutenkin.

Mutta positiivisena puolena pohjakosketuksesta on suunta vain ylöspäin. Ilmeisesti silloinen tiukka sensuuri oli avoimempi ohjaajan tyypilliselle feministisemmälle otteelle, sillä ohjaaja päätti tällä hylätä Naisten voiton sekä Näyttelijätär Sumakon rakkauden tökerön propagandan ja palata takaisin nykyisten ja tulevien elokuviensa suosikkiaiheiden, yhteiskunnan laitapuolilla elävien ja prostituoitujen pariin,

Yön naiset on tarina Fusakosta, jonka mies on kadonnut sodassa ja jonka ainut lapsi kuolee tarkemmin nimeämättömään sairauteen. Pienen romanttisen kuvion päätteeksi Fusako alkaa elättää itsensä panpan-tyttönä, seksuaalisia palveluja kaupittelevana köyhänä sotaleskenä.

Ennen tämän elokuvan tekemistä Mizoguchin vaimo alkoi kärsiä mielenterveysongelmista ja päätyi laitokseen, mistä ohjaaja alkoi tuntea lopun ikänsä voimakasta syyllisyydentunnetta ja jota mies sittemmin siirsi myös myöhempiin elokuviinsa. Yön naiset onkin yksi synkimpiä ja armottomimpia ohjaajan teoksista; tapahtumat sijoittuvat vanhan Japanin raunioille, jossa ihmissuhteet määritetään rahassa ja yhteiskunnan pohjasakka taistelee verisesti vaikka sitten romukasan omistuksessa.

Yhdessä kohtaa nainen raiskataan, mutta seuraavassa kohtauksessa koko juttu on jo unohdettu sillä nainen on saanut rahansa. Mies häipyy tämän elämästä yhtä nopeasti yön pimeyteen kuin on tullutkin. Samassa kohtauksessa joukko naisia varastaa raiskatun vaatteet ja jättää tämän puolialastomana katuojaan. Moraali on kadonnut maailmasta eikä toivoa paremmasta enää ole.

Yön naiset on Mizoguchille vähän samaa mitä joku Tokyo Twilight Yasujiro Ozulle - ja se on pelkästään hyvä juttu. Ainut harmittava puoli tässä vain on, ettei Mizoguchi tunnu täysin vieläkään päässeen irti aiempien elokuviensa saarnaavuudesta vaan tässä on selvästi muusta tekstistä räikeästi erottuvia katsojalle osoitettuja kantaa ottavia dialoginpätkiä. Ilman edellisiä tästä olisi helposti saanut ainakin neljän ja puolen tähden elokuvan, mutta ei kun ei niin ei.

Aivan liian pitkän pimeämmän kauden jälkeen Mizoguchin Yön naiset onkin loistava, muttei läheskään täydellinen paluu asian timenttisempaan ytimeen. Pieniä ryppyjä on vielä jäänyt sinne tänne, mutta enimmäkseen kokonaisuus on jo kuosissaan. Oikeastaan tämä toikin jo vähän mieleen Punaisten lyhtyjen kadun, muttei aivan yllä samalle tasolle sen kanssa.

rating 80,000

18.06.2018 klo 16:44

Kollegiregistraattori

Vasta tätä elokuvaa katsellessa tulin huomanneeksi arvostelleeni tai kommentoineeni viimeisten kuukausien aikana jo useammankin elokuvan Fjodor Otsep -nimiseltä käsikirjoittaja/ohjaajalta, mutten ole vielä tainnut kertaakaan oikeasti mainita miehen nimeä ennen kuin nyt. Kyseinen kaveri ei oikeasti ole koskaan kuulunut niihin kuumimpiin nimiin edes omassa maassaan, mutta Otsepilla on muutoin varsin mielenkiintoinen elämäntarina, onhan kyseessä sentään harvoja neukkuohjaajia, jotka loikkasivat länteen ja päätyivät Saksan kautta aina Hollywoodiin asti.

Mitä tulee tämän varsinaisesti ohjanneisiin Ivan Moskviniin ja Juri Željabužskiin, kummankaan nimet eivät soita ainakaan itselläni minkäänlaisia kelloja. Ehkä tämä onkin kyseisen kaksikon tunnetuin teos? Moskvinille tämä taitaa olla ainut ohjaus, sillä mies onkin pätevöitynyt lähinnä näyttelijänä etenkin vanhemmissa venäläisissä elokuvissa.

Nimihirviö Kollegiregistraattori on joka tapauksessa Aleksandr Puškinin novelliin perustuva tarina vanhasta kollegiregistraattorista eli vanhan venäläisen rankinjärjestelmän alimman virkamiesarvon omaavasta ukosta, joka alussa majoittaa luokseen saapuneen kuolemansairaan husaarin. Kun husaari myöhemmin parantuu, tämä päättääkin kaapata mukaansa vanhan ukon tyttären ja yrittää pakottaa tämän vaimokseen.

Ensiksi täytyy sanoa, miten ihanalta ja virkistävältä tuntuu pitkästä aikaa katsoa jotain muutakin neuvostoliittolaista kuin lakko- ja vallankumouselokuvia. Toisaalta tämäkään ei vain ole kovin kaksinen, ennemmin tönkkö ja harmaan tylsä vanhanaikainen mykkis ilman minkäänlaista kliimaksia tai kunnollisia huippukohtia. Ei mitään nähtävää.

Jouduin metsästämään Kollegiregistraattoria vuosikaupalla päästäkseni näkemään tätä edes kerran, mutta kuten niin monesti ennenkin kyseessä olikin ihan oikeasti unohdukseen joutava unilääke-elokuva, joka saikin lähinnä häpeilemään kaikkea tähän hukattua aikaa ja energiaa niin katsomisen kuin tekemisenkin kannalta. Plöts.

rating 40,000

18.06.2018 klo 13:26

The Ghost That Never Returns

Noniin, päivän toinen. Vielä samalta ohjaajalta kuin edellinenkin. Abram Room ei nykyään varmaan enää nimenä suurimmalle osalle sano mitään eikä häntä kai suuriin nimitekijöihin koskaan ole taidettu lukeakaan, mutta mies on toki tullut urallaan ohjanneeksi muutaman ihan maineikkaan ja ylistetynkin elokuvan, kuten Sängyn ja sohvan sekä tietysti tämän The Ghost That Never Returnsin, joka tuntuukin nauttivan jonkinlaista kulttisuosiota joissakin mykkäelokuvapiireissä vaikkei mikään maailmanluokan suosikki olekaan.

Yllätyksenä tuskin tulee kenellekään, että tälläkin kertaa kyse on vasemmistolaisesta propagandasta. Tarina kertoo eteläamerikkalaisesta öljytyöläisten lakkotoimintaa järjestelevästä vallankumouksellisesta, jolle annetaan mahdollisuus päästä vankilasta tapaamaan vaimoaan. Todellisuudessa keljut kapitalistit yrittävät vain saada sankaria paljastamaan toveriensa olinpaikan ja henkilöllisyyden lopullista ratkaisua varten.

Pitkästä, pitkästä aikaa tuli neuvostoliittolaista mykkäleffaa katsellessa aika pahasti pitkäksi. Tämä jo pelkästään syystä, että The Ghost That Never Returnsin tarina ja hahmot tuntuvat kauhean pinnallisilta, vain vaivoin koko kestoa kannattelevia tekosyiltä kokonaiselle elokuvalle. Tähän päälle epäselvä kerronta ja katsomani kopion äärimmäisen huono kunto, tökerösti päälle jälkiäänitetty dialgia ja koko touhun taattu kliseisyys, ja laskeudutaan jo jonnekin todella syvälle silkan puhtaan tylsyyden ja pitkäveteisyyden syövereihin pulikoimaan.

Abram Roomin elokuvan kulttisuosion takana lienee niin monen muun neuvostoliittolaisen tavoin sen paikoin komea kuvaus ja parissa kohtaa ihan kivat montaasileikkaukset, mutta omasta mielestäni hyvään elokuvaan tarvitaan kyllä vähän muutakin kuin parit kivat rajaukset. En tiedä miksi, mutta tekijöillä ei selvästikään ollut tällä kertaa oikein muuta tarjota.

Siinä kai se lyhykäisyydessään oli. Olen viimeisen vuoden aikana nähnyt monta tusinaa tarinaltaan lähes identtistä propagandaelokuvaa huomattavasti paremmin toteutettuna, joten mitta näiden kanssa alkaa jo tässä vaiheessa käydä täydeksi. Ehkä joku vähemmän saturoitunut yksilö saa tästä enemmän irti kuin mitä henkilökohtaisesti kykenen tässä vaiheessa sietämään.

rating 40,000

18.06.2018 klo 12:50

The Traitor

Kun aikoinaan aloin näitä neuvostoliittolaisia elokuvia huvikseni katsomaan, ajattelin pääseväni tästä muutamassa kuukaudessa ja muutamalla kymmenellä elokuvalla, mutta viimeisimmän laskun mukaan luku lienee jo ylittänyt sadankin eikä vielä ole tullut näitä mykkiäkään tehtyä loppuun vaikka julkaisutahti on viime kuusta melkein kymmenkertaistunut.

Kuka olisi oikeasti uskonut että pelkästään neuvostoliittolaisia mykkäelokuvia on voi olla näinkin paljon?

Mutta itse asiaan. Vasta katsottuani tämän elokuvan "loppuun" huomasinkin kyseessä olevan vain parin kelan pituisen osittain säilyneen pätkän, joten kokonaisen elokuvan arvostelu on käytännössä mahdotonta, mutta pari kaunista sanaa sanottakoon tästäkin.

Sikäli kun olen mitään kuvauksia alkuperäisen elokuvan juonesta löytänyt, kyseessä on jonkinlainen sisällissotaa ja vallankumousta edeltäneelle ajalle sijoittuva agenttitarina, jossa kapitalistien kätyri soluttoutuu vallankumouksellisten riveihin, mutta lopussa vallankumouksen jälkeen petturi tuomitaan... kuka tietää mihin?

Koska kyseessä on enintään neljännes alkuperäisestä, ei tässä ole tarinamielessä yhtään mitään sanottavaa. Eniten omaan silmääni tässä kiinnitti lähinnä värikkään humoristinen tapa, jolla Abram Room on kuvannut kapitalismin rappiota: yksi porvareista esimerkiksi on selvästi saanut ulkomuotonsa Nosferatun vampyyrilta. Toisessa kohtaa nähdään leijonapatsas, jonka silmille on velmusti asetettu silinteripytty ja suuhun rintaliivit.

Joten, eipä tällaisestä epämääräisestä pitkälti juonettomasta parikymmenminuuttisesta paljoa tämän enempää kannatakaan kirjoittaa. Toivottavasti kokonainen elokuva joskus löytyy, mutta epäilen vahvasti.

rating 60,000

17.06.2018 klo 00:33

Sevil

Kun georgialaiset propagandaleffat ei enää riitä, katsotaan tällaisia azerbaidzanilaisia feministisiä mykkäelokuvia.

Fuck yeah!

Yllättäen kyseessä on suhteellisen tasokas kantaa ottava elokuva. Parempaa neuvostoliittolaista keskitasoa, muttei sen enempää.

rating 70,000

16.06.2018 klo 21:36

Saba

Vihdoinkin hyvä georgialainen. Tällä kertaa kyse on alkoholinvastaisesta propagandasta, mutta hyvästä sellaisesta.

rating 80,000

16.06.2018 klo 01:12

The Suram Fortress

Georgiani, oi Georgiani, minkä menitkään tekemään?

Järjestyksessä toinen katsaus Georgian sosialistisen neuvostotasavallan elokuvataiteen historiaan. Tämänkertainen teos on juurikin saman tuotantotiimin tekosia kuin The Murder of General Gryaznovkin, josta en oikeastaan pitänyt ollenkaan. Tällä kertaa voi kuitenkin sanoa tekijöillä olleen ainakin yhden elokuvan verran kokemusta, joten tälle saattoi jo asettaa pieniä odotuksiakin.

The Suram Fortress on vanhaan georgialaiseen kansantarinaan perustuva kertomus kristittyjen ja muslimien ikiaikaisesta kamppailusta sekä nimessäkin esiintyvästä Suramin linnoituksesta, joka ennustuksen mukaan vaatii muuriinsa elävältä muurattuna sinisilmäisen nuoren miehen kestääkseen vihollisen pahuuden voimien koetukset.

Juupa juu. Turhapa oli tällekään mitään odotuksia kauheasti asettaa, sillä kyseessä on jälleen kerran vähintään yhtä tylsä ja mitäänsanomaton tapaus kuin edeltäjänsäkin. Teknisesti kyseessä on jällleen kerran juuri ja vain sen verran selkeästi ja yksinkertaisesti kerrottu tarina että tästä melkein sai jotain selkoakin, mutta mitenkään sen pitemmälle ei missään kohtaa oikeasti mennä.

The Murder of General Gryaznovista poiketen tässä köyhän kansan keskuudesta nousevan ihmisuhrin voi jo nähdä jonkinlaisena tekoajan sosialistiseen politiikkaan sopivana Kristus-allegoriana, joten ei tästäkään ihan tyhjin käsin jääty. Tässä lisäksi nähdään kaksi tulevaa nimiohjaajaa, Amo Bek-Nazarian ja Mihail Tšiaureli, pienissä sivuosissa.

Ei tämä muutoin kyllä juuri sen parempi kokonaisuus ole kuin The Murder of General Gryaznovkaan. Itse asiassa tämä taitaa jo olla vähän heikompikin.

rating 40,000

16.06.2018 klo 00:29

The Murder of General Gryaznov

Eletään vuotta 1905. Venäjän keisarikunta on hävinnyt sodan Japania vastaan ja usko valtakunnan mahtiin on koetuksella. Georgian Tblisissä veturitehtaan työläiset päättävät ryhtyä lakkoon muiden ammattikuntien tuella. Kenraali Griaznov päättää ryhtyä koviin otteisiin kapinoitsijoita vastaan, mutta pääseekin elokuvan nimen mukaisesti itse hengestään.

The Murder of General Gryaznov on sikäli kiinnostava teos, että kyseessä on tiettävästi vanhin täysin meidän päiviimme kokonaisena säilynyt georgialainen fiktioelokuva, joka on tehtykin vain muutamia kuukausia keisarikunnasta itsenäistyneen Georgian liittämistä Neuvostoliittoon. Georgialla on oikeasti todella komeat perinteet elokuvataiteen saralla, joten ainakin paperilla kyseessä pitäisi olla jonkinlainen alan pieni merkkiteos.

Valitettavasti kaikenlainen vähänkään mielenkiintoinen päättyy itse elokuvan ulkoisiin puoliin, sillä tyypillisen pioneerityön tapaan tämä ei kyllä sisällöllisesti ole kovinkaan kaksinen tekele. Koska kyseessä on periaatteessa hyvinkin kokemattomien tekijöiden sodan jälkeen tekemä, tässä ei kauheasti teknisellä osaamisella juhlita vaan kerronta on juuri ja juuri tarpeeksi selkeää tarinan ymmärtämiseen, mutta mitään jännitystä tai huumoria tältä on turha etsiä.

Puvustus, joukkokohtaukset ja paikallinen partamuoti ovat tosin toisinaan ihan mielenkiintoista katseltavaa, mutta kaikki muu...

Ei hjuva.

rating 40,000

15.06.2018 klo 16:34

Fante-Anne

Ensimmäinen täysin norjalaisvoimin tehty ammattimainen mykkäelokuva. Kuvallinen anti ja vuoristomaisemat ovat komeaa katseltavaa, mutta tarina ja etenkin Fante-Annen hahmo itse ovat huomattavasti heikompaa tekoa.

rating 70,000

15.06.2018 klo 13:53

The Yellow Ticket

Keskinkertaisempaa Pola Negriä keskinkertaisessa mykässä melodraamassa.

rating 50,000

15.06.2018 klo 02:38

Sappho

Saksalaisen synkkä, mutta samalla kaunis tarina rakkauden pimeämmistä puolista, mustasukkaisuudesta, sairaalloisesta omistamisenhalusta, hulluudesta ja kuolemasta.

Jälleen yksi vahva kandidaatti vuoden 2018 elokuvalöydöksi.

rating 90,000

14.06.2018 klo 22:57

The Street

Puuttuva lenkki saksalaisen ekspressionisten elokuvan, katuelokuvien ja film noirin välillä. Tästä on moni myöhempi synkkiä klaustrofobisia suurkaupungin katuja ja onnettomia ihmiskohtaloja kuvaava elokuva saanut enemmän kuin vähän vaikutteita.

rating 80,000

Edellinen sivu | 1 2 3 4 5 6 7 8 9 ... 17 | Seuraava sivu