Slasherit

Foorumin päävalikkoonLeffat yleisesti › Slasherit

Miihkali
Moderaattori
2521 viestiä

14.12.17 klo 11:47 - linkitä tähän kommenttiin: #

Katselin tässä joulukuun alkuviikkoina kaikki Painajaiset Elm Streetillä. Tarkoituksena olisi jatkaa projektia ja katsoa seuraavaksi järjestyksessä Perjantai 13. -saaga ja sen jälkeen Chuckyn seikkailut. Ensin kuitenkin hieman mietteitä Painajaisista.

Ensimmäinen Painajainen Elm Streetillä on itseoikeutetusti sarjan paras ja käänteentekevin osa. Se on aidosti pelottavaa kauhua, jossa nähdään muutamia hyytäviä erikoistehosteita, mutta myös taidokasta tunnelmanluontia ja absurdia huumoria. Teineistäkin välittää huomattavasti enemmän kuin tämäntyyppisissä elokuvissa yleensä. Yhtä heistä esittää Johnny Depp, jonka noihin aikoihin piti oikeasti näytellä eikä vain ilmeillä omahyväisesti. Mukana on myös muutamia B-elokuvien isoja staroja, jotka tuovat elokuvaan sopivassa määrin karismaa ja ammattimaista otetta. John Saxonia en tosin koskaan ole kyennyt katsomaan muuna kuin John Saxonina. En kyllä tiedä, onko se edes ongelma.

Painajainen Elm Streetillä 2: Freddyn kosto on tyypillinen slasher-sarjan toinen osa. Käytännössä se toisintaa ensimmäisen elokuvan tapahtumat uusilla päähenkilöillä. Kuitenkaan se ei ole aivan yhtä mielikuvitukseton ja kaavamainen kuin vaikkapa Perjantai 13. -jatko-osat. On esimerkiksi mukavaa vaihtelua nähdä "viimeisenä tyttönä" miespuolinen henkilö. Loppupuolella on myös muutamia komeita ja mielikuvituksellisia erikoistehosteita. Hauskinta elokuvassa on kuitenkin outo, SM-leikkejä harrastavaan liikunnanopettajaan keskittyvä sivujuoni.

Painajainen Elm Streetillä 3: Unien soturit oli Cravenin yritys lopettaa sarja alkuunsa. Kokonaisuus on selvästi kakkososaa omaperäisempi ja toimivampi. Mukaan on tuotu uskonnollisia teemoja ja Manaaja-tyyppistä tunnelmointia, joka väkivallan uhan sijaan luo kauhua häiriintyneellä kuvastolla. Lopussa mennään kuitenkin tahattoman komiikan puolelle, kun teinit tajuavat olevansa unessa ja voivansa olla mitä ikinä haluavat. Myötähäpeä on sietämätön viimeistään siinä vaiheessa, kun nörttipoika muuttuu D&D-hahmokseen ja loitsii Freddyn helvettiin todella huonosti aikaa kestäneiden tehosteiden saattelemana. Mielenkiintoisena yksityiskohtana pääosassa meedioteininä nähdään Patricia Arquette, joka myöhemmin näytteli samantapaista roolia Näkijä-sarjassa.

Painajainen Elm Streetillä 4: Unien valtias on itsensä Renny Harlinin luomus. Jaksan kerta toisensa jälkeen hämmästyä hänen kyvystään luoda täydellisen järjettömiä elokuvia. Mies on teknisesti riittävän taitava luomaan jotain, joka pintapuolisesti muistuttaa oikeaa elokuvaa. Hän kykenee toisintamaan työn alla olevan genren parhaita saavutuksia näennäisen uskollisesti, ymmärtämättä kuitenkaan minkä vuoksi ne olivat niin hyviä. Toisaalta Painajainen 4 on juuri tästä syystä yllättävän viihdyttävä. Nopea tempo yhdistettynä täydelliseen tyylitajun puutteeseen tekee kokonaisuudesta vauhdikkaan ja sopivan idioottimaisen.

Painajainen Elm Streetillä 5: Painajaisten lapsi toistaa edellisen osan tyyliä sellaisenaan. Mitään uutta se ei sarjaan tuo, mutta jostain syystä innostuin tästä katsoessani aika paljon. Taisin jopa pitää leffaa edellistä osaa parempana. Näin jälkeenpäin ajateltuna vitososasta ei kuitenkaan jäänyt juuri mitään mieleen, ja se harvemmin on hyvän elokuvan merkki. Parasta leffassa on loppupuolen pitkä ja surrealistinen unikohtaus, joka kuuluu sarjan komeimpiin.

Pitäkää minua moukkana jos haluatte, mutta Painajainen Elm Streetillä 6: Freddyn kuolema oli mielestäni sarjan toiseksi paras osa. Okei, myönnetään, alkupuolella meininki on todella väsähtänyttä ja Freddystä on tässä vaiheessa tullut pelkkä pelle. Joskus puolenvälin tienoilla leffa saa kuitenkin aivan uuden vaihteen silmään. Ensin selvitellään Freddyn taustoja, ja Robert Englund on vakuuttava, suorastaan hyytävä roolissaan lempeäkatseisena mutta sadistisena vaimonhakkaajana. Freddyn isänä nähdään Alice Cooper hauskassa cameossa. Näytellähän Cooper ei osaa, mutta hänen häijy olemuksensa tuo leffaan väriä. Lopputaistelu menee jo puhtaasti komedian puolelle ja tuo hassuine kamera-ajoineen mieleen Evil Dead 2:n. Lopputekstien aikana rokki soi ja näytetään vielä Freddyn parhaat tempaukset aiemmista leffoista. Kova leffa.

Craven palasi 1994 vielä tekemään sarjan 10-vuotisjuhlaelokuvan. Ykkösosan ohella Painajainen Elm Streetillä 7: Uusi painajainen on sarjan ainoa sanan varsinaisessa merkityksessä hyvä elokuva. Idea on ihan vänkä: elokuva sijoittuu todelliseen maailmaan ja paljastuu että Freddy onkin oikeasti olemassa. Ensimmäisen osan tähdet esiintyvät leffassa omilla nimillään ja myös Craven vilahtaa parissa kohtauksessa. Välillä näyttelijät päivittelevät toisilleen, etteivät millään välittäisi enää tehdä uutta jatko-osaa. Koko konsepti on niin absurdi ja itsetietoinen, että leffaa on vaikea ottaa tosissaan, mutta toisaalta se on teknisesti hyvin tehty ja rikkoo mielenkiintoisella tavalla toden ja tarun rajaa. Hiukan pelottavakin elokuva on, mitä ei voi aiemmista jatko-osista sanoa.

Yleisesti ottaen olin hämmästynyt, että näinkin iso osa jatko-osista oli hyviä ja että sarjan laatu pääasiassa jopa nousujohteinen. Hatunnosto sille. Elokuvissa oli myös pientä yritystä luoda jonkinlaista jatkuvuutta. Melkein jokaisessa leffassa oli ainakin joku hahmo edellisestä osasta mukana. Huonona puolena alkoi ärsyttää se, että osat oli silti tarkoitettu itsenäisiksi. Siksi jokaisen leffan alussa piti aina selvittää pitkän kaavan mukaan, mikäs se Fred Krueger oikein olikaan miehiään. Alkoi jossain vaiheessa ärsyttää.

pirpana
Käyttäjä
825 viestiä

14.12.17 klo 14:47 - linkitä tähän kommenttiin: #

Tulee näistä slashereista mieleeni, niin miksi ei ole slasher tai ylipäätänsä sarjamurhaaja elokuvissa, elokuvan murhaaja ei ole kokoaikaisessa pääosassa? Tarkkaan ottaen miksi ei hyödynnetä sarjamurhaajia 90%:sesti, mutta elokuvissa heitä näkyy vaan parhaimmillaan 10% elokuvan kestosta.

Miksei tehdä sarjamurhaajaelokuvia missä he ovat täydellisessä pääosassa, ei vaan siellä täällä hieman ripotellen.

Jos tiedätte tälläisiä leffoja niin kertokaa ihmeessä.

Nosfecoff
Käyttäjä
742 viestiä

14.12.17 klo 15:01 - linkitä tähän kommenttiin: #

Jos haluaa seurata surmaajaa surmattavien sijaan, voi katsoa vaikka sellaisia elokuvia kuin Henry: Portrait of a Serial Killer ja Ted Bundy. Nämä tosin perustuvat oikeisiin ilkimyksiin maskinaamarunkkareiden sijaan. Ehkä siksi Jasonin ja Mike Myersin kaltaisia hemmoja ei laiteta pääosiin, koska kukaan ei jaksaisi katsoa niin onnettomasti kirjoitettujen ja persoonattomien hahmojen tähdittämiä kuvia. Esimerkiksi Leatherface on "siisti hahmo, ku se tappaa vaan kaikki sahallaan", mutta jos täyspitkä elokuva on pelkkää sahaamista, ei siinä jää juuri tarinan kaltaisille turhuuksille tilaa. Ja yleensä leffoissa on oltava tarina, pidimme siitä tai emme. Minun puolestani tarinattomia väkivaltakuvia saisi olla, mutta kerropa se tuottajille ja levittäjille.
Elm Streetin Freddy on vähän toinen juttu, sillä äijä on armoton moottoriturpa. Siinäkin tapauksessa hahmoon kuitenkin kyllästyisi hyvin, hyvin nopeasti.

Miihkali
Moderaattori
2521 viestiä

14.12.17 klo 17:31 - linkitä tähän kommenttiin: #

Itse pidin kovasti sellaisesta leffasta kuin Maniac - nukkemurhaaja. Siinähän ei ole muuta kuin Kummisedästä tunnetun Joe Spinellin esittämä höyrypää, joka höpisee yksin kotonaan ja lähtee välillä ihmisten ilmoille naisia murhaamaan. Siinä kauhu kuitenkin syntyy murhaajan saairasta mielestä, jonka sisään katsoja pääsee kurkistamaan, ei jatkuvasti kuolevista teineistä.

Tosiasiahan on, että kauhuun tarvitaan turvattomuuden tunne. Katsoja samaistuu tai ainakin hänen on tarkoitus samaistua niihin tyhjäpäisiin teineihin, ja kun he joutuvat vaaraan, katsoja pelkää heidän puolestaan. Toisin sanoen onnellinen arki luo kontrastin raaoille murhille. Jos pelkkää väkivaltaa haluaa katsoa, voi kokeilla vaikka italialaisia kannibaalielokuvia. Ne ovat todella raakoja, mutta koska väkivalta esitetään vailla kontekstia tai kiinnostavia henkilöhahmoja, ei se herätä kauhua vaan lähinnä vastenmielisyyttä.

Vastaavasti Jason ja Myers ovat pelottavia ennen kaikkea salaperäisyytensä vuoksi. Katsoja ei tiedä heidän motiivejaan tai tavoitteitaan. Hahmot syöksyvät esiin tyhjästä, tappavat jonkun, ja häipyvät sitten yhtä yllättäen. Juuri mysteerin ylläpitämiseksi hahmot eivät myöskään puhu eikä heidän kasvojaan näytetä. Esimerkiksi Perjantai 13. -leffat päättyvät yleensä kohtaukseen, jossa Jason remuaa ilman naamaria. Vain poikkeuksellisen taitava maskeeraaja saa ihmisestä niin ruman, että tämän naama pelottaa aikuista. Perjantai 13. kaltaisilla tuotannoilla ei tämän tason maskeeraukseen ollut varaa. Vai mitä mieltä olette?

Herää myös kysymys, mitä se Jason sitten tekisi, jos leffa keskittyisi häneen. On ylipäänsä vähän vaikea hahmottaa, miten hän käyttää aikansa silloin kun ei murhaa teinejä. Syökö hän rottia Crystal Lakea ympäröivissä metsissä? Teroittaako hän macheteaan? Rukoileeko hän äitinsä alttarilla? Minulla on sellainen vaikutelma, ettei hänellä ole hirveästi mielenkiinnon kohteita eikä sosiaalista elämää.

En kyllä muutenkaan pidä Jasonia erityisen onnistuneena hahmona. Hänellähän ei ole kirjaimellisesti minkäänlaista persoonallisuutta. Edes hänen tapponsa eivät ole kauhean omaperäisiä, eivätkä kovin raakojakaan sen puoleen. Uusintaversiossa oli tosin pyrkimystä viedä Jasonia sadistisempaan suuntaan sen sijaan että hän vain pistäisi hengen pois ja lähtisi seuraavan teinin perään.

Leatherface on mielestäni todella pelottava tyyppi, mutta hänenkin ahdistavuutensa perustuu ennen kaikkea omituisen käytöksen luomaan salaperäisyyteen. Freddystä voisi sen sijaan kohtuullisen leffan saadakin. Se olisi varmaan järkevintä toteuttaa jonkinlaisena alkuperätarinana. Freddyn taustaahan on sarjan leffoissa melko paljon valotettukin.

Joku
Käyttäjä
1101 viestiä

14.12.17 klo 18:00 - linkitä tähän kommenttiin: #

En tiedä piru vie mikä siinä on, mutta aina tulee tosta Miihkalinkin laittamasta Jasonin kuvasta Ethan Suplee mieleeni!

Jos vähän erilaista slasheria kaipaa, joka keskittyy hyvin paljon nimenomaan murhaajaan, kannattaa kattella sen niminen hupaisa filmi kuin Behind the Mask: Rise of Leslie Vernon. Vakavammalta puolelta tosiaan noi Nosfecoffin mainitsemat elokuvat on mainioita esimerkkejä, etenkin Henry: Portrait of a Serial Killer! Michael Rookerin suoritus pääroolissa on mykistävän hyvä.

Miihkali
Moderaattori
2521 viestiä

11.01.18 klo 16:59 - linkitä tähän kommenttiin: #

Sain tiistaina purkkiin Perjantai 13. -projektini. Tässä raporttia.

Alkuperäinen Perjantai 13. on monella tapaa arkkityyppinen slasher-elokuva. Joukko tyhjäpäisiä teinejä saa kesätöitä Crystal Laken leirintäalueelta, mutta käytännössä työ koostuu lähinnä paneskelusta, pilvenpoltosta ja räsypokasta. Juonta ei käytännössä ole, näyttelijät ovat amatööriosastoa, budjetti ilmeisen pieni, ja huomiota haetaan halvalla eksploitaatiolla. Mukana on tisuja, kotikutoista gorea ja myös yksi eläintappo, joka ei liity kokonaisuuteen mitenkään ja siksi pistääkin ihan vihaksi. Millään muotoa pelottava leffa ei ole, koska hahmot ovat pinnallisia ja huonosti näyteltyjä eikä juonta ole senkään vertaa kuin Halloween - naamioiden yössä. Toisin sanoen ainoa jännite koostuu tapoista, mutta nekään eivät ole kovin keskeliäitä tai raakoja. Juonellisesta rakenteesta johtuen päähenkilö tulee tietoiseksi murhista vasta loppumetreillä, joten tapot ovat sikälikin kokonaisuuden kannalta yhdentekeviä. Kaikesta huolimatta leffa toimii genressään ihan hyvin ja Betsy Palmerin ylilyöty roolisuoritus kajahtaneena rva. Voorheesinä on sarjan muistettavin.

Perjantai 13. päivä, osa 2 on lähes identtinen toisinto ykkösosasta, joskin järjettömällä twistillä. Betsy Palmerin motiivi murhiin oli hänen poikansa Jasonin kuolema. Nyt paljastuukin, että Jason Voorhees elää ja päättää vuorostaan kostaa äitimuorinsa mestauksen. Perunasäkki päässä hortoileva Jason on kaikin tavoin äitimuoriaan huonompi pahis. Tyyppi ei puhu, ei elehdi, eivätkä kasvotkaan näy kuin vilaukselta. Tapot tehdään tympeästi viidakkoveistä heiluttamalla. Toisin sanoen tyyppi on täysin vailla persoonallisuutta. Tässä leffassa Jason on vielä huomattavasti myöhempiä osia vähemmän pelottava, koska on käytännössä vain murhanhimoinen hillbilly eikä hänen olemuksessaan ole myöhempää itsevarmuutta tai pahaenteisyyttä.

Perjantai 13. päivä, osa 3 muistetaan lähinnä siitä, että tässä elokuvassa Jason sai ikonisen lätkänaamarinsa. Muutenkin Jasonin luonteenpiirteet loksahtavat pikku hiljaa kohdalleen, kun hän tunteettomasti astelee paikasta toiseen ja jättää jälkeensä kuolleiden teinien vanan. Mukana on myös todella järkyttävää 3D:tä, jonka tahaton komiikka hymyilyttää. Elokuvan suurin heikkous on, että se toistaa sellaisenaan kahden edellisen osan konseptin. Siltikin pidän elokuvasta hieman kakkososaa enemmän

Friday the 13th: The Final Chapter tapahtuu päivä kolmannen osan tapahtumien jälkeen, joka taas tapahtui päivä toisen osan tapahtumien jälkeen. Alkuun sunnuntai 15. päivä oli tarkoitettu sarjan viimeiseksi osaksi, kuten nimestäkin näkee. Mitään uutta ei ole kuvioon otettu mukaan, vaan yhä vaan mennään samoilla linjoilla. Kuitenkin kyseessä on sarjan paras osa, koska The Final Chapter kerää aiemmat ideat yhteen ja toteuttaa ne paremmin ja loogisemmin. Yhdellä teineistä (Crispin Gloverin esittämä autisti) on jopa persoonallisuus, ja mukana on myös keskenkasvuinen päähenkilö Tommy Jarvis, jonka seikkailuja nähtiin parissa seuraavassa osassa lisää. Mukana on myös tiettyä lopullisuuden tuntua, ja sen ansiosta juonta on aiempia osia enemmän.

Friday the 13th Part 5: A New Beginning oli yritys jatkaa sarjaa ilman Jasonia, hänhän kuoli nelososan lopussa. Sikäli outo valinta, että Jason kuoli myös osissa 1, 2 ja 3, eikä se näyttänyt tappamista hidastavan. Joka tapauksessa edellisen osan rakastettavasta pikkupoikasta Tommy Jarvisista on nyt kuoriutunut häiriintynyt teini. Hänet lähetetään maaseudulla sijaitsevaan mielisairaalaan muiden häiriintyneiden teinien luo. Sitten Jason alkaa tappaa porukkaa, ja arvuutellaan, onko kyse Jarvisin harhoista vai jostain vakavasta. Jonkinlaista murhamysteeriäkin yritetään viritellä. A New Beginning olisi suorastaan sietämättömän huono elokuva, ellei se olisi niin pöljä, että alkaa jo naurattaa. Sekään ei haittaa, että gorea ja alastomuutta on reippaasti sarjan keskiarvoa enemmän. Selvästi paremmasta päästä oleva perjantai.

Mikäpä pahan tappaisi? Friday the 13th Part 6: Jason Lives - nimikin kertoo jo kaiken olennaisen. Jollain tapaa kutososa on ehkä sarjan ikonisin. Alussa Jason kävelee Bond-elokuvien alkutekstejä jäljittelevässä kohtauksessa ja osoittaa sormella kameraan. Sitten alkaa itse elokuva ja Tommy Jarvis kaivaa hänet esiin haudasta "saadakseen rauhan". Salama iskee Jasonin ruumiiseen ja tämä muuttuu zombiksi. Sitten toistetaan osien 1-4 juonikuvio, tosin niin, että nyt Crystal Laken leirintäalueella on ohjaajien lisäksi myös lapsia. Yhdellekään heistä ei tietenkään käy mitään. Lopussa Jason ottaa yhteen sankarien kanssa ja uppoaa järven pohjaan. Tähän päättyi Tommy Jarvisin saaga, mutta Jasonin jatkui vielä peräti kuudessa elokuvassa.

Friday the 13th Part VII: The New Blood on sama kuin edellinen osa, mutta huonompi. Kulunutta konseptia piristetään vähän sillä, että viimeinen tyttö on tällä kertaa meedio. Hahmo onkin ihan mielenkiintoinen, ainakin slasher-teiniksi. Tämä oli myös ensimmäinen, jossa Kane Hodder esitti Jasonia. Hänen näyttelemänään Jasonista tuli suunnilleen niin hyvä pahis kuin nyt olosuhteisiin nähden oli ylipäänsä mahdollista. Hauskana yksityiskohtana musiikista vastaa lempibändini FM, joka noihin aikoihin yritteli comebackia puolivillaisen syntikkapopin voimin.

Friday the 13th Part VIII: Jason Takes Manhattan on sikäli harhaanjohtavasti nimetty osa, että Manhattanilla ollaan vain viimeiset 10 minuuttia. Suurin osa elokuvasta sijoittuu sen sijaan luokkaretkellä olevien teinien huvipurrelle. Joku ärsyttävän oloinen Tubettaja kommentoikin, että Jason Takes a Boat olisi kuvaavampi nimi elokuvalle. Venekin on tosin ihan mukavaa vaihtelua todella pahasti itseään toistavalle sarjalle. Kieli on tukevasti poskessa, kun luokan syöjätär vetää viivat ja viettelee mulkero-opettajan. Kunnolla vauhtiin päästään kuitenkin vasta Manhattanilla, eli aivan liian myöhään.

Jason Goes to Hell: The Final Friday jatkaa harhaanjohtavien nimien perinnettä. Nimestä päätellen kyseessä on sarjan toinen viimeinen osa. Tällekin tehtiin toki useampi jatko-osa. Juoni on täysin järjetön: Jason ei olekaan hydrokefaliasta kärsivä poika vaan etanaolio, joka kykenee ottamaan Voorheesin klaanin jäsenet tahdottomiksi orjikseen. Lisäksi mukana on itsetietoista silmäniskuhuumoria sekä viittauksia Manaajan kaltaisiin kauhuleffoihin. Tavoitteena on epäilemättä ollut itseironinen kauhukomedia (Freddyn kuoleman tapaan). Lopputulos on sarjan tähän mennessä huonoin osa.

On mahdollista, että osa 9 todella oli viimeinen perjantai, koska mistään ei käy ilmi, tapahtuuko sarjan kymmenes osa Jason X perjantaina 13. päivä! Vuosiluku kyllä mainitaan: 2455. Jason avaruudessa on niin typerä idea, että pakkohan tästä on pitää. Monella tapaa leffa kiteyttää vuosituhannen vaihteen meiningin, kun nopeasti kehittyneet tietokonetehosteet mahdollistivat kaikenlaisen käppäscifin tekemisen halvalla. Paria vuotta myöhemmin ilmestyi rip off Dracula 3000, joka tosin on kaikessa hölmöydessään selvästi Jason X:ää viihdyttävämpi.

Freddy vs. Jason nousee mielestäni sekä Painajainen Elm Streetillä että Perjantai 13. -sarjojen parhaimmistoon. Okei, juttu on kokonaisuudessaan umpitollo ja pahasti ristiriidassa aiemmissa osissa opitun kanssa. Mistä lähtien Freddy muka kykenee vainoamaan vain sellaisia teinejä, jotka tietävät hänen olemassaolostaan? Sekin oli uutta tietoa, että Freddy pelkää tulta ja Jason vettä. Edellisestä johtuen Kane Hodder kieltäytyi esittämästä Jasonia. Omituista sikäli, että se etanaolio kuitenkin kelpasi.

Toisaalta terve järki ei muutenkaan ole näiden sarjojen vahvuuksia. Aiempien perjantaiden kämäiseen rahastusmeininkiin verrattuna Freddy vs. Jason on jopa erinomaisen hyvin tehty. Veri lentää oikein urakalla ja Freddyn ja Jasonin välinen tappelu on pitkä ja raaka. Vaikken Jasonista ihmeemmin välitä, se vähän harmittaa, että Freddy on selvästi juonen eteenpäin ajava voima. Ehkä se on tosin välttämätöntä, koska Jason ei tosiaan osaa juuri muuta kuin tappaa ja kävellä. Olisi kuitenkin ollut kiva nähdä, kun Jason pääsee runtelemaan Freddyä oikein kunnolla. Teinejä hän kyllä viipaloi machetellaan sydämensä kyllyydestä, ja aina osuman saatuaan teinit lentävät komeassa kaaressa kymmenien metrien päähän. Kova leffa, joka vieläpä on mahdollista katsoa ja ymmärtää, vaikkei kumpikaan sarja olisi entuudestaan tuttu.

Vuoden 2009 uusioversio Friday the 13th oli itse asiassa ensimmäinen näkemäni sarjan elokuva. Elokuva on käytännössä tiivistelmä 4 alkuperäisen elokuvan tapahtumista. Sen selkeitä vahvuuksia ovat kohtuullisen hyvä tekninen toteutus sekä yritykset luoda Jasonille persoonallisuutta viemällä häntä sadistisempaan ja ovelampaan suuntaan. Valitettavasti vain tarjolla oleva teinivalikoima on luotaantyöntävyydessään aivan uskomaton.

Dekkari
Käyttäjä
238 viestiä

14.12.18 klo 17:55 - linkitä tähän kommenttiin: #

Mitä mieltä ihmiset ovat wrong turn/ihmisjahti slasher sarjasta? Elokuvat tekevät sen poikkeuksen slasher sarjaan, että sarja aloitettiin 2000-luvun alussa vuonna 2003. Olen nähnyt osat 1,3,4,5,6. Sarjassa murhaajia ovat siis sisäsiittoisuuden vuoksi epämuodostuneita hillbillyjä.

Elokuvat ovat siinä mielessä hyviä, että jokainen osa on jollain tavalla erillainen. Välillä ollaan metsässä, mielisairaalassa, hotellissa, pikkukaupungissa ja uhrit ovat aina vähän erilaisia.

Voidaanko elokuvaa Cobra (1986) pitää jonkun mielestä slasherinä? Kerran muistaakseni katsoin yhtä luetteloa ja Cobra taisi olla siinä mukana. Itse nimittäin en laskisi sitä, koska elokuvassa ei oikein ole kauhuelementtejä.

Joku
Käyttäjä
1101 viestiä

15.12.18 klo 18:16 - linkitä tähän kommenttiin: #

Wrong Turneista ensimmäinen oli hyvä, sen muistan. Oon nähny myös jatko-osat neloseen asti, mutten voi sanoo että niistä ois hirveesti muistikuvia. Jossain osassa oli joku vankibussi, se oli muistaakseni ihan ok tasoo. Henry Rollins tais vilahtaa kans jossain, oisko ollu tokassa osassa?

Joo ei Cobra kyllä mitään slasheria ole. On siinä ehkä jotain slasher-elementtejä hieman, mutta ei sitä slässeriks kyl tulis silti mieleenkään kutsua.

barros
Käyttäjä
1331 viestiä

15.12.18 klo 19:37 - linkitä tähän kommenttiin: #

Vaikka tykkään kierosta meiningistä, niin Wrong Turn ei lämmittänyt tarpeeksi. Jossain nuo elementit on tehty paremmin, kuten Jeeper Creeper 1-2 tai ehkä ydinlaskeuman alta paljastuvissa kuvissa (Mikä ihme se vuoden 2005-7 kaksiosainen remake oiskaan?).

Urban Legends sekin on muistaakseni parempaa osastoa tai toimi paremmin aikanaan kuin Scream, ja Silent Hill on viime vuosikymmenen parasta osastoa genren saralla. Wrong Turn ei läpeensä paha ole muutaman sipsikourallisen ja kaljan nautittuna, mutta voi tulla kunnon selviytymiskauhua etsivälle tuon lahtaamisen jälkeen meininki, että arvasinpas! Lisäksi hyllystä löytyy useita kauhuleffoja, joita voisi maratonilla koittaa tänne sen jälkeen raapustaa nähneeksi.

Dekkari
Käyttäjä
238 viestiä

16.12.18 klo 00:23 - linkitä tähän kommenttiin: #

^Hills have eyes uusintaversiot on kans hyviä. Ykkösosa ainakin, mutta kakkososa ei niin hyvä. Hills have eyes on siinä mielessä jännä slahser, että uhreja eivät ole teinit vaan näiden vanhemmat. Näin oli alkuperäisessä ja uusintaversiossa.

Alkuperäisen jatko-osa joka ilmestyi 1985 ja oli jo paljon enemmän slahser piirteitä omaava. Elokuvassa nimenomaan alueelle menevää nuorista koostuvaa porukkaa kuolee ja pari vaan jää henkiin.

Uusintaversion jatko-osassa alueelle taas menee kansalliskaartia ja se on siten erillainen tarina taas.

Joku
Käyttäjä
1101 viestiä

16.12.18 klo 10:48 - linkitä tähän kommenttiin: #

Joo se Alexandre Ajan ohjaama Hills Have Eyes -remake on kyllä harvinaisen toimiva uusintaversio! Jatko-osa sitten olikin todella kökkö, ihan kuten alkuperäinenkin jatko-osa.

Miihkali
Moderaattori
2521 viestiä

13.01.20 klo 17:16 - linkitä tähän kommenttiin: #

Tilasin joululomalla Espanjasta kaikki Hatchet-elokuvat sisältävän boksin. Ensimmäisen osan olin nähnyt aiemminkin, koska siitä oli ihan suomenkielinen julkaisu, mutta nyt katsoin myös jatko-osat. Tekstityksiä ei näissä levyissä ollut, ääniraita sentään löytyi myös englanninkielisenä dubina. Halvemmallakin olisi päässyt, jos nämä olisi ostanut yksittäisinä leffoina, mutta tilankäytöllisesti tämä ratkaisu oli paljon näppärämpi. Laatikolla kun ei ole leveyttä tavallista BD-koteloa enempää. Hintaa oli posteineen 26 €, mikä on tällaisen käppäkokoelman kohdalla jo kipurajoilla. Yksi tuttu on kuitenkin kova Kane Hodder -fani, joten hänen ilokseen katsastettiin nämä uutenavuotena. Hän tarjosi sitten vastapalvelukseksi hampurilaisen Burger Kingissä, heh.

Hatchet (2006)

Uuden vuosituhannen alkaessa moni pitkän linjan slasher-näyttelijä pantiin pysyvästi naftaliiniin uusioversioiden tieltä. Ensimmäisessä Hatchetissä useampi kuin yksi heistä palaa tekemään teineille kiusaa. Robert Englund (Painajainen Elm Streetillä) tekee humoristisen pikkuroolin alligaattoreja metsästävänä hillbillynä ja Tony Todd (Candyman) puhelee sekavia voodoopappi Reverend Zombiena. Viimeistä tyttöä Marybeth Dunstonia näyttelee Halloween-veteraani Danielle Harris.

Juonellisesti elokuva muistuttaa Perjantai 13. -saagaa. Joukko toinen toistaan ärsyttävämpiä turisteja lähtee Halloweenin kunniaksi Louisianan rämemaille sekoilemaan, jolloin tienoota vainoava epämuodostunut korsto Victor Crowley rupeaa teurastamaan heitä kirveellä. Suopeikkoa näyttelee tietysti itse Kane Hodder, joka tienasi kannuksensa Jason Voorheesin roolissa 80-luvun lopulla. Hodder tekee myös pitkähkön cameon ilman naamaria, ja mieshän osaa jopa näytellä! Komea ja sympaattinen kaveri, sääli ettei ole tainnut koskaan saada päärooleja omana itsenään.

Hodderin ohella Hatchetin ehdoton vahvuus on hupaisan törkeä väkivalta, joka taiteilee koomisen ja ällöttävän rajamailla. Maskeeraus on perinteikkään kumista. Huonona puolena käsikirjoitus lähtee todella hitaasti käyntiin ja sisältää aivan liikaa sketsihahmojen välistä itsetietoista paskanjauhantaa. Musiikkina ”rankkaa” räppiheviä, kuten noihin aikoihin kauhuelokuvissa tapana oli.

Hatchet II (2010)

Ensimmäinen Hatchet ei teattereissa saavuttanut sanottavampaa menestystä, mutta kotivideoiden puolella kauppa kävi hyvin. Kakkososa jatkaa suoraan siitä, mihin edellinen jäi. Marybeth nousee aiempaa selkeämmin päähenkilöksi, hakee Zombipastorin avukseen ja suuntaa takaisin suolle kosto mielessään. Voodookin koetetaan valjastaa avuksi, mutta eihän siitä mitään hyötyä ole, vaan hetken päästä veri lentää entiseen malliin.

Jostain syystä Hatchet II ei oikein sytyttänyt. Tämän genren leffoissa juoniaukot tai ongelmat jatkuvuudessa eivät tietenkään maailmaa kaada, mutta takautuvasti tarinaan tupsahtavat yliluonnolliset elementit eivät oikein istu alkuperäisen elokuvan tunnelmiin. Jos Crowley on ruma ja vahva psykopaatti, niin se on aidosti pelottavaa. Jos Crowley on joku voodoozombi, niin ihan sama.

Komediaa on mukana edellisen osan malliin. Pari tyhmempää sivuhahmoa paneskelee Crowleyn pihalla, mikä ei tietenkään pääty hyvin. Vasta aivan lopussa homma lähtee nousuun, kun Marybeth vapauttaa sisäisen petonsa ja silpoo vaikeasti tapettavan Crowleyn jauhelihaksi.

Hatchet III (2013)

Ensimmäisen Hatchetin aloittaman tarinakaaren päättävässä kolmososassa sankaritar Marybeth kasvaa lopullisesti ulos viimeisen tytön saappaista. Hän seikkailee nyt muuallakin kuin suolla, selvittelee Crowley-tapauksen taustoja ja palaa lopulta rämeelle maksamaan potut pottuina.

Trilogian päätösosa on mielestäni koko sarjan paras. Samaistuttava ja aktiivinen päähenkilö tekee tarinasta huomattavasti vetoavamman, ja sivuhahmojakin maltetaan kehitellä aiempaa pidettävämmiksi. Cameo-roolissa pistäytyy Jasonia vuoden 2009 Friday the 13th -uusioversiossa näytellyt Derek Mears. Hodder luonnollisesti teurastaa kilpailijansa hitaasti ja verisesti.

Huumoria on edelleen jonkin verran, mutta tällä kertaa absurdit sivuhahmot ja heidän kanssaan käydyt juupas–eipäs-väittelyt jopa liittyvät pääjuoneen. Sid Haig muuten tekee todella hauskan roolin Marybethin seniilinä natsiserkkuna. Muutoin meininki on aiempaa vakavampaa ja synkempää, varsinkin lohduton loppu. Tämän seurauksena ilmassa on ajoittain aitoa epätoivon tuntua.

Hatchet: Victor Crowley (2017)

Siinä missä alkuperäistrilogia oli ajallisesti lyhyt ja verinen joukkomurha, hyppää Hatchet IV kymmenen vuotta tulevaisuuteen – eli tekohetkeensä. Marybethiä ei tällä kertaa nähdä, vaan päähenkilöksi on nostettu aiemmissa osissa koomisia kevennyksiä esittäneen Parry Shenin tulkitsema Andrew. Vitsihän oli siinä, että Shenin hahmo kuoli jokaisessa elokuvassa, mutta seuraavassa osassa teuraaksi tupsahti aina uusi kaksoisolento.

Hatchet III:n tapahtumista odotusten vastaisesti selviytynyt Andrew yrittää nyt lyödä rahoiksi tositapahtumia uusiksi pistävällä elämäkerrallaan I, Survivor. Peppua ketkuttavan Oprah-kloonin ja kuvausryhmän kanssa Andrew lähtee rämeelle tekemään Via Dolorosastaan kertovaa ajankohtaisohjelmaa. Voodoo-loitsua messuava kännykkä unohtuu kuitenkin turisteilta päälle, ja melusaaste kostautuu nopeasti Victor Crowleyn muodossa.

Slasher-sarjojen ikuinen ongelma on, että ne tuppaavat toistamaan itseään pahan kerran. Hatchet IV alkaa lupaavasti, kun Crowleyn sukusaagan sijaan keskitytään Andrew’n epäonnistuneisiin yrityksiin sopeutua takaisin yhteiskuntaan. Komiikan puolesta elokuvan alkupuoli edustaakin sarjan terävämpää kärkeä. Suolle siirtymisen jälkeen nähdään aiempaa enemmän selviytymiskauhun elementtejä, mutta muuten Hatchet IV tyytyy tallaamaan tuttuja polkuja.

Keskustelut