Viimeksi katsottuja elokuvia (ei parhaita)

Foorumin päävalikkoonLeffat yleisesti › Viimeksi katsottuja elokuvia (ei parhaita)

Vänski
Käyttäjä
292 viestiä

06.07.18 klo 23:37 - linkitä tähän kommenttiin: #

Tässä tuli taas katsottua seuraavia:

The Warriors (1979)

Kyseessän Walter Hillin ehkäpä ensimmäinen oikea kulttiklassikon aseman ansainut pläjäys. Leffan isoin pettymys on ehkäpä sen pääpahis, joka on aivan perseestä motiiveineen päivineen. "Miksi teit sen?" kysyy yksi päähenkilöistä, "Siks ku mua vaan huvitti." vastaa pahis. Noh, näinkin löysät motiivit voidaan antaa anteeksi, jos pahis loistaa muilla saroilla. Valitettavasti Commandostakin tutun David Patrick Kellyn esittämä pahishahmo jää mieleen vain ärsyttävyydellään.

Walter Hillin leffat ovat itselleni ristiriitaisia ja tavallaan turhauttavia kokemuksia. Niissä on usein niin paljon potentiaalia ja tyyliä, mutta Hill tyytyy liian usein simppeleihin/olemattomiin juonikuvioihin ja pelkistettyihin hahmoihin. Warriorsin kohdalla ei tehdä poikkeusta, mutta tässä leffassa kyseinen lähestymistapa jopa toimii. Leffan pelastaa sen mahtava tunnelma, tyylitelty kuvaus ja sopivan tiivis kesto. Tapahtumat etenevät hyvin ja hahmoilla ollaan saatu uskottavuutta maailmaan jota he asuttavat. Hölmö, simppeli mutta toimiva 70 -luvun lopun toimintapläjäys.

Predator (1987)

Tämä tuli katseltua muistin virkistämisenä ja valmistautumisena tulevaa Shane Blackin(joka muuten näyttelee tässä rainassa!) The Predator leffaa kohden. Mitähän tästä voisi sanoa mitä ei olla sanottu. Mahtava testosteroni casti, jota johtaa Arnold Schwarzenegger parhaimmassa vedossaan. Erittäin tunnelmallinen, munakkaalla toiminnalla sekä ikimuistoisella alienilla varustettu raina. Elokuvan on täynnä ikimuistoisia kohtauksia ja meno vaan yltyy loppua kohden. Tästä iso kiitos John McTiernanin loistavalle ohjaukselle, sekä valinnalle kuvata elokuva aidossa viidakossa, joka itsessään jo tuo katsojalle lisää immersiota. Leffa on menettänyt sitä parhainta tehoa omalla kohdalla valitettavasti, koska se on tullut tarkastettua niin lukuisia kertoja. Siitä huolimatta, viimeinen lopputaistelu Schwarzeneggerin ja Predator -olion kanssa on mestarillisesti ja mielikuvituksellisesti toteutettu.

Predator 2(1990)

Predator 2 tuli katsottua lapsena itseasiassa enemmän kuin ensimmäistä osaa, sillä 2 löytyi vanhalta vhs:ltä, ja ekaa osaa ei. Leffa ei pärjää missään nimessä ensimmäiselle osalle, mutta täytyy silti kunnioittaa tekijöitä yrittäen ottaa toisenlaista suuntaa. Tällä kertaa ei törmätä ulkoavaruuden metsästäjään perinteisessä viidakossa vaan lähitulevaisuuden (1997) Los Angelesin kaupungissa, joka muistuttaa hieman Robocoppia sen roimalla rikollisuuden määrällä ja poliisivoimien lähes militaristisella otteella. Muistettavimmat hahmot Danny Gloverin lisäksi leffassa ovat ehdottomasti BIll Paxtonin esittämä velmu poliisi Jerry sekä Gary Busey. Elokuva takkuilee hieman hahmojen ja suht tylsien tapahtumiensa kanssa, kunnes jälleen kerran päähenkilö pääsee kamppailee kunnolla tussunaamaa vastaan loppupuolella. Loppupuolisko elokuvasta on sitä parhainta antia ja mielikuvituksellisesti toteutettu kamppailu on mahtavaa seurattavaa. Näin jää muuten tasapaksusta toimintarainasta hyvä maku suuhun.

Lethal Weapon(1987)

Yksi lapsuuden ja teini-iän suosikeistani, jota en ole hetkeen katsellut. Ehkäpä yllättävin asia, miksi leffa vielä toimii itselleni on sen mahtava tasapaino lämminhenkisyyden ja synkkien teemojen sekä tarinansa välillä. Leffa ei ole toimintakomedia, niinkuin sille ilmestyneet jatko-osat, vaan kyseessä on hyvinkin synkkä, draamapainotteinen toimintaleffa kahdesta erinlaisesta kytästä, ja niiden ystävyydestä. Elokuva loi monia nykypäivänä jo miljoonaan kertaan nähtyjä kliseitä, mutta kyseiset kliseet toimivat tässä vahvan kässärinsä, ohjauksen, sekä upean näyttelijätyön ansiosta. Mel Gibson eritoten ansaitsee kehuja loistavasta roolisuorituksestaan eikä Danny Gloverikaan paljoa hänelle häviä.

Elokuvan suurin miinus mielestäni on sen loppupuolella tapahtuva turpaanmättö riggsin ja Gary Buseyn näyttelemän Joshua hahmon kanssa. Kyseinen kohtaus on vaivannut joka katsomiskerralla enemmän ja enemmän, sen ollessaan todella päätön muuhun leffaan verrattuna. Siis poliisit vaan antaa kahden tyypin hakata toisiaan henkihieveriin kaatosateessa keskellä lähiöö, sen sijaan että laittaisivat pahiksen jo rautoihin? Kohtaus tuntuu pettymykseltä ja jotenkin laiskalta tekosyyltä saada Joshua tappelemaan Riggsin kanssa. Tähän lisättynä kohtauksen sekava kuvaus ja pahiksen laimea kuolema saa tuntumaan siltä, että leffa itse ei edes jaksa enää niin kovan tykityksen jälkeen. Tästä huolimatta, muu elokuva on täyttä kultaa, jota voin suositella jokaisen hyvän toimintaelokuvan ystävälle vielä tänäkin päivänä.

Mechanic: Resurrection(2016)

Jo leffan nimestä voi päätellä, että hyvinkin geneeristä tuubaa on kyseessä. Tykkään Jason Stathamista toimintastarana ja miehen filmografiasta löytyy pari mukavaa yllätystäkin. Kun huomasin että tässä rainassa esiintyy sekä Statham, että Tommy Lee Jones, täytyi se tarkistaa. Voi pojat... ehkä aikaisemmat näkemäni toimintaleffat ovat hemmotelleet meikäläisen pihalle, mutta tämä oli jo aika paska! En ole aikoihin nähny näin tylsää ja geneeristä toimintaleffaa. Juoni oli tylsä ja typerä, hahmot olivat todella tylsiä, sekä toiminta huonoa. Tavallaan traagista kun Stathamin kanssa kollaboroi mm. Indiana Jones elokuvissa työskennellyt stunttilegenda Vic Armstrong.

Toimintakohtaukset oltiin pilattu tärinäkameralla, huonolla editoinnilla, huonolla cgi verellä sekä cgi luodinrei'illä. Jos ei toimintaleffassa panosteta hahmoihin tai juoneen, täytyy vähintään toiminnan olla hyvää tai edes jotenkin tunnelmallista. Tässä ei ollut mitään seuraavista ja teki pahimman synnin, mitä toimintaelokuva voi vain tehdä; se on TYLSÄ!

Olin jo nukahtamaisillaan viimeisen kolmanneksen kohdalle, kunnes ruutuun tupsahti Tommy Lee Jones.Ikäänkuin elokuva sai yhtäkkiä energiaa jostakin. Vihdoinkin jokin hahmo joka sai jotain mielenkiintoa herätettyä meikäläisessä. Tommy Lee Jonessi veti pienen roolinsa hyvin, vaikka hääräilikin leffassa n. 10 minuuttia. En suosittele Stathamin faneille, en Tommy Lee Jonesin faneille, enkä edes huonojen toimintaleffojen faneille.

Juki
Käyttäjä
1369 viestiä

01.08.18 klo 23:06 - linkitä tähän kommenttiin: #

Heinäkuussa katsotut leffat:

Sergio Leone: Huuliharppukostaja (1968):

Leffan 50-vuotisjuhlavuoden kunniaksi päätin taas ottaa tämän uusintakatseluun kun kirjastosta bongasin. Ensimmäisen kerran tämä on nähty joskus 14 vuotta sitten ja nyt vasta toisen kerran. Leffasta ei mieleen jäänyt niinkään sen tarina, vaan leffan visuaalisesti upea toteutus ja Ennio Morriconen mestarillinen musiikki joka ajoittain toi mieleen kotimaiset tuohivirsuwesternimme á la Spede Pasanen. Näyttelijät Charles Bronsonin johdolla ovat mainiossa vedossa ja Sergio Leonen ohjauskin on osunut napakymppiin.

Victor Heerman: Koirankeksit (1930):

Huonoin näkemäni Marx-veljesten elokuva. Suomennosnimi herätti jälleen hieman ihmetystä. Muutamat hauskat vitsit leffasta löytyy ja Groucho Marx on myös ihan hauska tässäkin, mutta välillä tuntui että hän yritti olla jopa liiankin hauska ja vitsikäs ja vajoaa osittain jopa tylsyyden puolelle. Musiikkinumerot olivat turhinta koko leffassa ja ne myös pilasivat leffan lähes täysin. Jos haluat katsoa hauskan ja nauruhermoja kutkuttavan elokuvan, jätä tämä väliin ja katso vaikka kolme vuotta myöhemmin tehty Marx-sekoilu Neljä naurettavaa naapuria.

Risto Jarva: Mies joka ei osannut sanoa ei (1975):

Yksi parhaista Risto Jarvan elokuvista Jäniksen vuoden ohella. Antti Litja on hauska Aimo Niemenä ja myös Matti Ruohola ja Jukka Sipilä onnistuvat hauskuttamaan rooleissaan. Myös kertoja-hevonen oli hauskasti keksitty. Tarina eteni leppoisasti ja leffan parissa sai nauraa paljon.

John Guillermin ja Irwin Allen: Liekehtivä torni (1974):

Ei ollut ihan niin hyvä kuin odotin, mutta ei tämä kuitenkaan ihan huonokaan ole. Tähtinäyttelijät Steve McQueen ja Paul Newman tekevät hyvät suoritukset. Pienessä sivuosassa vilahtaa myös paremmin Kauniiden ja rohkeiden Stephanie Forresterina tutuksi tullut nuori Susan Flannery. Ja vaikka leffa kestää lähes kolme tuntia, sen jaksaa hyvin katsoa. Muutama tylsempi kohtaus mahtui mukaan, mutta ne eivät onneksi pahasti tunnelmaa pilanneet.

Robert Zemeckis: Vihreän timantin metsästys (1984):

Ennen uusintakatsomista olin nähnyt leffan viimeksi 25 vuotta sitten penskana enkä paljon muuta tästä muistanut kuin sekoilevan Danny DeViton. Ihan hauska Indiana Jones -tyylinen viidakkoseikkailu, jossa oli vauhtia ja vaarallisia tilanteita ihan riittämiin. Ja musiikkikin oli taattua kasarilaatua. Muutama kohtaus oli kuitenkin hiukan ennalta arvattava. Ei mikään mestariteos, mutta jaksaa kuitenkin viihdyttää ihan mukavasti.

Lewis Teague: Niilin jalokivi (1985):

Alku oli parasta koko pätkässä. Ensimmäiseen osaan verrattuna leffa oli aivan liian koominen. Toimintaa toki oli ihan riittävästi, mutta muuten leffa ei oikein jaksanut innostaa. Danny DeViton hahmostakin oli tehty aiempaa tyhmempi eikä hän ollut enää yhtä hauska kuin ensimmäisessä osassa. Kerran katsottava sekoilu.

Ridley Scott: Sotilas Jane (1997):

Ihan ok pätkä, vaikka ei Scottin parhaimpiin lukeudukaan. Koulutusjaksot olivat parasta, mutta loppu oli vähän tylsä. Demi Moore teki ihan hyvän hyvän roolisuorituksen vaikka saikin siitä sen kuuluisan Golden Raspberry -ehdokkuuden vuoden huonoimpana näyttelijänä. Viggo Mortensen oli myös hyvä roolissaan.

Don Siegel: Pako Alcatrazista (1979):

Tämä pitkään katselulistallani roikkunut klassikko tuli nyt sitten vihdoin katsastettua. Clint vetää roolinsa tuttuun tyyliinsä hyvin ja myös muut näyttelijät pärjäävät hienosti. Tunnelma ei ollut ihan niin jännä kuin odotin. Don Siegel hoitaa ohjauksen mallikkaasti eikä leffan aikana tullut vastaan yhtään tylsää hetkeä. Plussaa siitä, että leffa perustuu tositapahtumiin. Tosin hiukan ihmetytti kun yhden päähahmon nimi oli muutettu.

Quentin Tarantino: The Hateful Eight (2015):

Erittäin viihdyttävä ja rankka leffa kuten Tarantinon tyyliin kuuluu ja myös Ennio Morricone on saanut jälleen aikaseksi upeat musiikit. Leffassa nähdään monta Tarantinon aiemmista leffoista tuttua staraa, kuten Samuel L. Jackson, Tim Roth ja Michael Madsen. Samuel L. Jackson tekee leffan parhaan suorituksen ja myös sheriffin roolissa nähtävä Walton Goggins tekee vakuuttavaa jälkeä. Loppu oli aika erikoinen.

Walter Hill: Crossroads - bluesjätkät (1986):

Viihdyttävä musiikkipläjäys joka eroaa aika paljon ohjaajansa muista toiminta- ja lännenfilmipainotteisesta tuotannosta. Musiikki on tässä tietysti pääosassa ja se onkin parasta (varsinkin lopun kitarataisto). Tarina on mielenkiintoinen ja toteutuskin on kaikin puolin ihan hyvin onnistunut, mutta myös muutama hiukan tylsempi hetki mukaan mahtui.

Sydney Pollack: Tootsie - lyömätön lyyli (1982):

Loistava ja hauska pätkä. Jessica Langen lisäksi Hoffman olisi myös ansainnut roolistaan Oscarin. Alussa leffa oli hieman tylsä, mutta muuten jaksoi kyllä viihdyttää koko kestonsa ajan. George Gaynes oli myös aika hauska tyyppi. Sydney Pollack hoitaa ohjauksen mallikkaasti ja näyttelijät sivuosia myöten ovat hyviä.

Robert Aldrich: Likainen tusina (1967):

Alussa leffa oli hiukan liian koominen, mutta parani onneksi loppua kohti. Bronson ja Marvin tekevät leffan parhaat suoritukset ja myös Donald Sutherland on hauska roolissaan. Loppu oli hieman tylsä ja pituuttakin leffalla oli aavistuksen verran liikaan. Siitä huolimatta oikein mainio sotapätkä.

Barry Lewinson: Gangsterikuningas (1991):

Pidennetty versio (153 min) tuli katsottua. Mielenkiintoinen, mutta paikoin vähän tylsä kertomus ajasta jolloin Las Vegasia vasta suunniteltiin. Warren Beatty tekee hienon suorituksen Benjamin "Bugsy" Siegelinä ja myös Annette Bening on hyvä Virginian roolissa. Puvustus ja lavastus ovat upeinta koko leffassa ja palkittiinpa ne jopa Oscarilla. Levinsonin ohjaus ei ole aivan niin hyvin onnistunut kuin odotin ja pienellä hiomisella tästäkin olisi voitu saada aikaan huomattavasti parempi, ehkä jopa jonkinasteinen mestariteos.

Steven Spielberg: Häivähdys purppuraa (1985):

Danny Glover teki hyvän suorituksen tässä muuten niin vaisussa, tylsässä ja ylipitkässä draamassa. Lauluosuudet pilasivat lähes koko leffan, mutta oli mukana muutama ihan kiva kohtauskin. Ihmettelen myös suuresti miten tämä leffa keräsi ne kaikki 11 Oscar-ehdokkuutta. Myös leffan DVD-julkaisu ansaitsee ison miinuksen siitä, että kesken leffan pitää DVD kääntää.

Gareth Edwards: Rogue One: A Star Wars Story (2016):

Kuten aiemmatkin Tähtien sodat, tämäkin oli visuaalisesti erittäin upeaa katsottavaa. Tarinakin oli ihan mielenkiintoinen ja toteutuskin oli onnistunut hyvin, vaikka muutamia tylsempiä hetkiä mukaan mahtuikin. Tästä huolimatta ihan mukava lisä Star Wars -saagaan.

Wolfgang Petersen: Sukellusvene U-96 - Ohjaajan versio (1997):

Vaikka leffalla on kestoa yli kolme tuntia, ei tämä missään vaiheessa tuntunut yhtään tylsältä. Todella upea sotaleffa, jossa tunnelma oli erittäin realistinen ja leffa oli myös paikoin hyvin ahdistava. Toimintakohtaukset olivat hienoja ja tehosteet toimivat myös upeasti. Lopussa nähtävä taistelukohtaus oli myös hienosti toteutettu. Omalla listallani yksi parhaista koskaan katsomistani sotaleffoista.

Irvin Kershner: Laura Marsin silmät (1978):

Ihan ok jännäri, mutta ei mikään mestariteos. Faye Dunaway oli hiukan liian dramaattinen roolissaan, mutta Tommy Lee Jones sen sijaan teki hyvän roolin ja myös sivuosassa nähtävä Brad Dourif oli mainio. Alunperinhän Dunawayn roolia oli tarjottu leffan tuottajan silloiselle naisystävälle Barbra Streisandille, mutta tämä kieltäytyi elokuvan sisältämän "väkivaltaisen erotiikan" vuoksi. Streisand kuitenkin piti leffan tunnusbiisistä ja halusi esittää sen, ja ihan hyvin esittikin. Muutamissa kohdissa leffa toi mieleen vanhat Dario Argenton ohjaamat giallot.

Peter Collinson: Kymmenen pientä neekeripoikaa (1974):

Ihan ok jännäri tämäkin, tosin mikään hirveän jännittävä tämä ei ollut. Puitteet olivat hienot, mutta niitä ei oltu osattu hyödyntää kunnolla. Leffa myös eteni hiukan liian verkkaisesti. Parhaiten leffasta jäivät mieleen Richard Attenboroughin roolisuoritus sekä Orson Welles mystisen herra Owenin äänenä.

Alejandro González Iñárritu: The Revenant (2015):

Raaka ja visuaalisesti upea leffa, mutta pituutta oli liikaa. Leffa oli myös hetkittäin aika tylsä. Leonardo DiCaprio ja Tom Hardy tekevät hyvät suoritukset ja lopputaistelukin oli hienosti toteutettu. Muuten leffa ei oikein jaksanut innostaa.

Ridley Scott: Alien - kahdeksas matkustaja (1979):

Vuosien saatossa tämä klassikko on tullut katsottua useita kertoja eikä tähän vaan koskaan kyllästy. Lähes 40 vuoden ikään ehtinyt leffa ei ole edelleenkään menettänyt hohtoaan. Loistavat näyttelijät, mielenkiintoinen tarina ja Scottin loistava ohjaus toimivat erittäin hyvin. Ja tehosteetkin näyttivät hienoilta ottaen huomioon, että leffa on 1970-luvulta.

Miihkali
Moderaattori
2261 viestiä

13.08.18 klo 12:37 - linkitä tähän kommenttiin: #

Miihkali kirjoitti:

Jos 3D:tä ei huomaa, niin onko sillä toisaalta mitään väliäkään sitten?

Käväisin taas kerran Scapessa katsomassa uusimman Marveloinnin (Ant-Man and the Wasp). Leffa oli totutun sielutonta käppää, eli ei siitä sen enempää. Sen sijaan teatterin puolella oli joku ongelma, ja leffan muutama ensimmäinen minuutti tuli ilman 3D-efektiä. Täytyy myöntää, etten kyllä huomannut mitään poikkeavaa ennen kuin henkilökunta tuli pahoittelemaan asiaa. Ehkäpä en vain kuulu 3D:n kohdeyleisöön.

Nosfecoff
Käyttäjä
718 viestiä

13.08.18 klo 13:40 - linkitä tähän kommenttiin: #

Ainoa oikeasti huomattava ero 3D:n ja normaalin 2D:n välillä on kolmiulotteisuusefektin ja niiden lasien aiheuttama törkeä värien vääristyminen. Eli siitä on enemmän haittaa kuin iloa.

Miihkali
Moderaattori
2261 viestiä

13.08.18 klo 19:40 - linkitä tähän kommenttiin: #

Mukava muuten, että Nosfecoffia näkyy taas. Oli jossain vaiheessa aika hiljaksiin. Mutta missä onkaan John117? Ei kai vain ole lopettanut Leffatykin käyttöä, kun avatarkin on vaihtunut geneeriseen tikku-ukkoon.

Juki
Käyttäjä
1369 viestiä

31.08.18 klo 23:14 - linkitä tähän kommenttiin: #

Elokuussa katsotut leffat:

James Cameron: Aliens - Paluu (1986):

Alku oli hiukan tylsä, mutta muuten erittäin hyvin onnistunut jatko-osa. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita oli riittävästi ja näyttelijät Sigourney Weaverin johdolla tekevät hienoa työtä. Pieni miinus siitä, että leffan tunnelma ei ole aivan yhtä jännä kuin ensimmäisessä osassa. Toiminnan ystävät tykkäävät tästä varmasti.

David Fincher: Alien 3 (1992):

Ihan hyvä ja viihdyttävä jatko-osa vaikka ei pärjäkään kahdelle ensimmäiselle Alienille. Mukana on paljon hienoja kuvakulmia ja tyylikkäin näistä on loppupuolella nähtävä Alienin silmin kuvattu juoksentelu käytävillä. Toimintaa on paljon ja se on jopa edellisosia rajumpaa. Näyttelijät eivät Weaveria lukuunottamatta tee mitään ihmeellisiä suorituksia, mutta ovat silti ihan hyviä rooleissaan. Vaikka Fincherin ohjaus onkin tyylikästä katsottavaa, niin ei tämä vielä ihan parasta Fincheriä ole.

Jean-Pierre Jeunet: Alien - ylösnousemus (1997):

Kolmanteen osaan olisi ollut hyvä lopettaa koko sarja, kun tässä ei oikeastaan mitään muuta hyvää ole kuin Sigourney Weaver ja pari hienoa tappoa. Muuten leffa oli edellisosia raaempi ja ällöttävämpi. Loppu oli myös aika lapsellinen.

Akira Kurosawa: Rashomon (1950):

Akira Kurosawan kuolemasta on tänä vuonna kulunut 20 vuotta, joten sen "kunniaksi" päätin lainata kirjastosta kaikki herran samurai-leffat sisältävän DVD-boksin. Ensimmäisenä oli katseluvuorossa tämä vuonna 1950 valmistunut Rashomon. Leffa oli minulle pienoinen pettymys, sillä odotin enemmän toimintaa ja jännitystä mitä loppujen lopuksi tarjottiin. Leffa oli myös aika hidastempoinen. Kurosawan luottonäyttelijä Toshiro Mifune tekee kuitenkin ihan hienon suorituksen vaikka välillä herran naureskelu alkoikin ärsyttää. En käyttäisi tästä nimitystä mestariteos.

Ridley Scott: Prometheus (2012):

Visuaalisesti hieno leffa, mutta tunnelmaltaan ei yllä aiempien Alien-leffojen tasolle. Leffan aikana muutaman kerran jopa unohdin katsovani Alien-elokuvaa, sillä tuntui kuin olisi katsonut jotain Tähtien sota -leffaa tai muuta perinteisempää scifi-päktää. Toimintaa löytyy paljn ja muutamia ihan näyttäviä efektejäkin leffassa nähdään ja leffan loppukin on ihan hieno. Ei tämä kuitenkaan ohjaajansa parhaimpia ole, mutta ihan hyvä esiosa Alien saagalle kuitenkin.

Ridley Scott: Alien: Covenant (2017):

Vsuaalisesti upeaa katsottavaa jälleen, mutta paljon muuta tämä ei sitten tarjoakaan. Näyttelijät eivät loistaneet eikä leffan tunnelmakaan ollut aiempien osien tapaan yhtä jännä. Ja vaikka ohjaajana olikin scifimestari Scott, niin ei toteutus ole onnistunut lainkaan niin kuin odotin. Toiminta vaikutti vähän vanhan toistolta ja pelkkä verellä mässäily ei loppujen lopuksi ole kovinkaan kiinnostavaa. Pientä hiomista tämäkin olisi tarvinnut.

Mary Harron: Amerikan psyko (2000):

Christian Bale tekee loistavan suorituksen sarjamurhaajana, mutta muuten leffa oli todella tylsä ja hiukan jopa sekava ja aika sairas. Tunnelma oli paikoin todella ahdistava ja välillä jollain kierolla tavalla jopa hauska, mustan huumorin sävyttämä. Loppu oli huono.

Tim Burton: Batman (1989):

Tämä leffa on kuulunut suosikkeihini jo vaahtosammuttimen kooisesta lähtien ja myös leffasta tehtyä 8-bittisen Nintendon peliä on tullut tahkottua paljon vuosien saatossa, vaikka se ei missään suhteessa olekaan yhtä hyvä kuin leffa. Jack Nicholson loistaa Jokerin roolissa ja myös leffan lavastus on todella goottimaisen upeaa kuten Burtonin tyyliin kuuluu. Leffassa on koko ajan upean synkä tunnelma, mutta onneksi kaiken synkkyyden keskeltä löytyy myös ripaus huumoria. Vahva suositus kaikille supersankarileffojen ystäville.

Duncan Jones: Warcraft: The Beginning (2016):

Visuaalisesti leffa oli upea, mutta monessa kohdassa tuntui siltä, että on liikaa tehostemässäilyä ja itse leffan tarina katosi jonnekin sinne tehosteiden sekaan. Leffa palautti minulle myös jälleen mieleen ne nostalgiset fiilikset jotka oli, kun kersana/teininä näitä pelisarjan kahta ensimmäistä osaa pelasin. Örkit oli mallinnettu hienosti pelin mukaisiksi ja myös ihmisten puolelta löyty paljon pelistä tuttuja ja tunnistettavia hahmoja. Kuten yleensä näiden pelileffojen kohdalla on tapana, niin ei tässäkään ole oikein kunnolla onnistuttu tuomaan sitä pelien tunnelmaa valkokankaalle. Näyttelijät ja ohjaaja olivat minulle täysin tuntemattomia, ja ovat sitä edelleen leffan jälkeenkin. Fanaattisimmat pelisarjan ystävät tykkäävät tästä varmasti paljonkin, mutta itselleni tämä oli pienoinen pettymys. Vieläkään ei siis ole onnistuttu tekemään yhtään todella hyvää peliin perustuvaa leffaa. DVD:ltä löytyy ekstroina poistettuja/pidennettyjä kohtauksia sekä kooste pilalle menneistä otoksista.

Leffa:

Tim Burton: Batman - paluu (1992):

Ei pärjää Burtonin ensimmäiselle Batmanille. Tunnelma on ensimmäisen osan tyylisesti upean goottimainen ja toimintaakin löytyy paljon, mutta ei yhtä näyttävää kuin ensimmäisessä osassa. Danny DeVito on oiva Pingviini mutta ei yhtä hyvä kuin Jack Nicholson oli Jokerina. Myös Michelle Pfeiffer on hyväja aika seksikäs Kissanainen. Lopputappelu oli hieno, mutta tunnelma lässähti vähän siinä vaiheessa kun Batmanin ja Kissanaisen henkilöllisyydet paljastuivat. Tästä huolimatta oikein viihdyttävä jatko-osa.

Joel Schumacher: Batman Forever (1995):

Burtonin loistavien Batman-leffojen jälkeen tämä Forever oli melkoinen pettymys ja rimanalitus. Ilman Jim Carreyn mukana oloa tämä leffa olisi voinut jopa jäädä katsomattakin. Hyviä näyttelijöitä on mukana paljon, mutta ohjaaja ei oikein tunnu saavan heistä mitän irt. Carreyn lisäksi Tommy Lee Jones Kaksinaamana tekee ihan hyvän suorituksen. Chris O'Donnell ei sopinut ollenkaan Robinin rooliin. Leffasta oli myös tehty aivan liian koominen ja kaikki Burtonin edellisiin osiin luoma synkkyys loisti poissaolollaan.

Joel Schumacher: Batman & Robin (1997):

Viimeksi 10 vuotta sitten katsottuani tämän en tykännyt yhtään, enkä tykännyt edelleenkään uusintakatsomisen jälkeen. Aikoinaan kävin tämän jopa leffateatterissa asti katsomassa ja jostain syystä tämä oli silloin todella hyvä pätkä. Toki olin silloin noin 20 vuotta nuorempi.

Heti alkuminuuteilla huomasi, että metsään mennään ja pahasti. Leffa oli aivan liian lapsellinen verrattuna sarjan edellisiin osiin ja edelleen se kaikki Burtonin leffoista tuttu synkkyys loisti poissaolollaan Lisäksi minua ainakin häiritsi suuresti Lepakkotyttö, joka ei ollut yhtään lepakkotytön oloinen eikä edes esikuvansa näköinen. Alkuperäistarinassa lepakkotytöllä on Batmanin tapaan huppu, mutta tässä oli vain typerä naamio silmillä. Ja se lepakkotytön pukeutumiskohtauskin oli täysin naurettava. Iso-Arska veti kuitenkin ihan kelpo roolin Jäämiehenä, mutta se ei valitettavasti riitä tätä pannukakkua pelastamaan. Toimintaakin leffassa oli enemmän kuin tarpeeksi, mutta aika tylsää menoa oli sekin. Ja Thurmanin esittämä Myrkkymurattikin oli aika turha. George Clooney ei mielestäni sopinut yhtään Batmanin rooliin eikä Chris O'Donnell edelleenkään vakuuttanut Robinina. Tämä surkea camp-tason pelleilyn saamat surkeat arvostelut saivat tuotantoyhtiön perumaan suunnitellun jatko-osan teon. Batmanin luoja Bob Kane kuoli vuoden kuluttua leffan valmistumisesta.

Stanley Kubrick: Full Metal Jacket (1987):

Yksi Kubrickin parhaista leffoista ja yksi parhaista näkemistäni Vietnam-leffoista Ilmestyskirja. Nyt -leffan ohella. Parasta antia oli leffan alkupuolella nähtävä koulutusosia ja erityisesti R. Lee Ermeyn loistava suoritus vääpeli Hartmanina. Myös Vincent D'Onorfio ensimmäisessä leffaroolissaan sekoavana Pylena tekee erinomaisen suorituksen. Myös taistelukohtaukset oli hienosti toteutettu.

Kevin Costner: Tanssii susien kanssa (1990):

Tämäkin klassikko oli jo pitkään roikkunut katselulistallani ja vihdoin tuli sitten katsottua, enkä pettynyt. Maisemat olivat upeita, musiikki hienoa ja Costnerin ohjaus sekä roolisuoritus olivat myös nappisuorituksia. Leffa ei tuntunut missään vaiheessa pitkästyttävältä vaikka kestoa olikin lähes kolme tuntia. Ainut mikä minua häiritsi oli Kevin Costnerin 1980-lukulainen takatukka, mujtta jos ei välitä siitä, ei leffa petä millään osa-alueella.

Matthew Robbins: 8. kadun ihme (1987):

Steven Spielbergin nimi DVD-julkaisun kannessa houkutteli lainaamaan tämän kirjastosta. Spielbergistä huolimatta leffa ei kuitenkaan ollut mikään erityisen hyvä. Spielberghan suunnitteli tästä ensin jaksoa omaan Hämmästyttävät tarinat -sarjaansa, mutta sitten herra innostuikin aiheesta enemmän ja päätti tuottaa siitä pitkän elokuvan. Avaruusalukset oli hienosti tehty ja tehtosteetkin olivat ihan toimiva ja tarinakin oli mielenkiintoinen, mutta toteutus ei vain ole onnistunut ihan niin hyvin kuin odotin. Leffa ei myöskään missään vaiheess herättänyt minussa mitään suurta innostusta eikä edes nostalgisia fiiliksiä. Jos olisin nähnyt tämän jo lapsena, olisin voinut tykätä enemmän vielä tänäkin päivänä. Leffa oli myös omaan makuuni hieman liian koominen ja lapsellinen. Jessica Tandy tekee kuitenkin hyvän suorituksen Fayen roolissa ja myös Humen Cronyn Frankina on hauska. Carlosia esittänyt Michael Carmine kuoli sydänkohtaukseen pari vuotta leffan valmistumisen jälkeen 30-vuotiaana.

Akira Kurosawa: Seitsemän samuraita (1954):

Erittäin viihdyttävä pätkä. Hienosti kuvattu ja ohjattu ja näyttelijätkin ovat lievästä ylinäyttelemisestä huolimatta hyviä rooleissaan. Taistelukohtaukset oli myös hienosti toteutettu. Pituutta leffalla oli ehkä hieman liikaa ja sitä olisi voitu ihan hyvin karsia, mutta ei leffa silti missään kohdassa tylsä ollut.

Gonzalo López-Gallego: Apollo 18 (2011):

Leffa vaikutti aika sekavalta, varsinkin tuo dokumenttimainen kuvaustyyli häiritsi aika paljon. Eikä leffa mielestäni myöskään mikään hirveän pelottava ollut. Dialogi oli myös aika kökköä. Juoni vaikutti paperilla ihan mielenkiintoiselta, mutta sitten kun selvisi leffan olevan ns. found footage -tyyppinen niin se latisti tunnelmaa paljon. Koko leffa oli minulle erittäin suuri pettymys. Kaksi pistettä kuitenkin hyvästä yrityksestä

Terence Young: Red Sun Rising (1971):

Bronson ja Mifune tekevät hyvät suoritukset ja leffan tunnelma oli positiivisella tavalla humoristinen, eikä liian vakava kuten näissä länkkäreissä yleensä on tapana. Terence Young hoitaa ohjausen hyvin ja toimintaakin löytyy ihan kiitettävästi. Plussaa leffan samurai-teemasta.

David Fincher: Panic Room (2002):

10 vuotta sitten katsoin tämän edellisen kerran ja tykkäsin. Nyt uudelleen katsottuani tykkäsin edelleen. Jared Leto ja Forest Whitaker tekevät leffan parhaat roolit. Myös nuori Kristen Stewart ensimmäisessä leffaroolissaan suorituu hienosti. Jännitys pysyi yllä koko leffan ajan. Kamera-ajot olivat hienoja, kuten Fincherin tyyliin kuuluu. Loppu oli yllättävän raju, mutta hienosti toteutettu.

Joel Coen, Ethan Coen: Kova kuin kivi (2010):

Taattua Coen-laatua. Erittäin hyvin onnistunut uusintafilmatisointi John Waynen vuoden 1969 klassikosta. Jeff Bridges suorituu roolistaan enemmän kuin loistavasti ja myös nuori Hailee Steinfeld tekee erinomaisen suorituksen. Huumoria löytyy ja toimintakin on näyttävää. Ainut miinus tulee lopusta, joka eroaa hieman vuoden 1969 versiosta. Kaiken kaikkiaan erinomainen länkkäri.

Franklin J. Schaffner: Papillon (1973):

Yksi parhaista näkemistäni vankilaleffoista. Kuvauspaikat olivat hienoja ja Steve McQueen sekä Dustin Hoffman tekevät molemmat hienot roolit. Myös Jerry Goldsmithin musiikki oli upeaa. Vaikka leffa onkin yleisilmeeltään hyvin vakava, niin välillä kyllä tuppasi hymyilyttämään Hoffmanin naamalla keikkuneet pullonpohjarillit. Leffan tunnelma oli välillä todella ahdistava, varsinkin niissä Papillonin eristyssellikohtauksissa.

Jean-Marc Vallée: Dallas Buyers Club (2013):

Matthew McCounaghey tekee loistavan roolisuorituksen, mutta Jared Leto ei oikein vakuuttanut. Jos en olisi ennakkoon tiennyt hänen roolistaan, en olisi kyllä häntä tunnistanut. Tarina oli mielenkiintoinen, mutta toteutus ei ollut oikein odotusten mukainen. Pientä hiomista ja tästäkin olisi voitu saada vaikka ihan oikea mestariteos. Mutta ihan ok tällaisenakin ja plussaa siitä, että leffa perustuu tositapahtumiin.

Taylor Hackford: Upseeri ja herrasmies (1981):

Armeijan koulutusjaksot olivat leffan parasta antia ja Richard Gere teki mainion suorituksen. Geren ja kersanttia esittäneen Louis Gossett Jr:n sanailu oli paikoin aika hauskaa ja myös herrojen tappelukohtaus leffan loppupuolella oli aika huvittava. Draamana tämä ei onnistu ihan niin hyvin kuin odotin, mutta armeijaleffana tämä on ehdoton klassikko.

Cameron Crowe: Melkein julkkis (2000):

Kate Hudson teki hienon roolin Penny Lanena ja myös Frances McDormand ylihuolehtivana äitinä oli hauska. Tunnelma on hieno ja sen kruunaa loistava 1970-luvun musiikki (mm. Led Zeppelin, Black Sabbath ja Lynyrd Skynyrd). Plussaa siitä, että leffa perustuu tositapahtumiin. Ohjaaja Cameron Crowe oli nuorempana hommissa Rolling Stone -lehdessä ja leffan DVD-julkaisun ekstroista löytyykin muutamia herran ko. lehdelle kirjoittamia artikkeleita vuosilta 1973-1979. Viihdyttävä ja hyvin otteessaan pitävä pätkä josta ei tylsiä hetkiä löydy.

Ben Stiller: Sähköputkimies (1996):

Kerran katsottava, ihan ok musta komedia, mutta ei ole Carreyn parhaita. Paras kohtaus oli se kun Chip kävi pyörittelemään sitä Owen Wilsonin esittäää tyyppiä. Ja olihan se ritarikohtauskin ihan hauska. Naamanvääntelyä oli ehkä hiukan liikaa ja muutamassa kohtauksessa huomasi selvästi Carreyn ylinäyttelemisen. Paljon tylsää ja vain vähän hauskaa, eli aika keskinkertainen sekoilu tällä kertaa.

Akira Kurosawa: Seittien linna (1957):

Hieno tunnelma ja mystinen musiikki tekevät leffasta todella viihdyttävä. Muutamia tylsiä kohtauksiakin mukaan mahtui, ja senpä vuosi en tätä aivan Kurosawan parhaaksi nostaisi vaikka erittäin hyvä pätkä onkin. Mifune tekee jälleen hyvää työtä ja myös muut näyttelijät ovat hyviä. Loppu oli tyylikäs.

Akira Kurosawa: Kätketty linnake (1958):

Ihan kiva seikkailupätkä. Maisemat ovat hienoja, kuvaus upeaa ja Mifune loistaa jälleen roolissaan. Jotenkin tämä vain lähti hieman hitaasti käyntiin ja leffa oli myös sieltä täältä vähän pitkäveteinen. Kurosawan leffaksi tämä oli myös aivan liian koominen, varsinkin niissä talonpoikien kohtauksissa. Ei ole Kurosawan parhaita.

Akira Kurosawa: Yojimbo - onnensoturi (1961):

Paras tähän mennessä katsomani Kursosawan leffa. Toshiro Mifune loistaa jälleen roolissaan ja leffan tunnelma on alusta loppuun saakka hieno. Taistelukohtaukset ovat näyttäviä ja hyvin toteutettuja ja upea musiikki kruunaa koko komeuden. Ehdottomasti yksi parhaista samurai-elokuvista!

Akira Kurosawa: Samuraimiekka (1962):

Ei yllä Yojimbon tasolle, mutta ihan viihdyttävä leffa tämä kuitenkin on. Mifune on jälleen hyvä roolissaan. Tomintaa leffassa oli kuitenkin harmittavan vähän Yojimboon verrattuna. Kuvaus on jälleen hienoa ja musiikkikin sopi hyvin mukaan. Ei tämäkään Kurosawan parhaimpia kuitenkaan ole.

David Lynch: Blue Velvet - ja sinisempi oli yö (1986):

Hieno, ahdistava ja aika häiriintynyt pätkä. Dennis Hopper on todella kovassa vedossa ja myös Kyle MacLachlan ja Isabella Rossellini tekevät hyvät suoritukset. Tunnelma on koko ajan hienoisesti jännittynyt ja laukeaakin vasta viimeisessä kohtauksessa, joka onkin erittäin tyylikäs. Ehdottomasti paras Lynchin elokuva.

Alfred Hitchcock: Mutta kuka murhasi Harryn? (1955):

Ei ole Hitchcockin parhaita, mutta viihdyttävä musta komedia kuitenkin. Leffan hauskimpia tapahtumia on Harryn jatkuva hautaaminen ja ylöskaivaminen sekä se kun selvitettiin kuka lopulta murhasi Harryn. Se pisti hieman silmään kun Harryn ex-vaimo ei ollut yhtään järkyttynyt kuullessaan Harryn kuolemasta. Muutenkaan leffa ei ollut oikein tyypillinen Hitchcock-leffa sillä tässä mentiin enemmän komiikan (vaikkakin mustan) puolelle, kun yleisesti Hitchcock tunnetaan jännityksen mestarina. Sekin hieman häiritsi kun kukaan muukaan ei ollut hirveästi järkyttynyt tai edes vähän kauhuissaan kun löytävät kuolleen miehen metsästä.

Juki
Käyttäjä
1369 viestiä

03.10.18 klo 00:30 - linkitä tähän kommenttiin: #

Syyskuussa katsotut leffat:

John Huston: Prizzin kunnia (1985):

Tylsä ja aika mitäänsanomaton pätkä. Edes Jack Nicholson ei tee mitään huippusuoritusta, vaikka ihan hyvän roolin vetikin. Komediaahan tämä ei ollut, sillä itse nauroin leffan aikana vain pari kertaa. Tarina oli ihan mielenkiintoinen, mutta leffa ei oikein tuntunut pääsevän kunnolla vauhtiin missään vaiheessa. Hidastempoinen leffa joka loppui vähän töksähtäen. En suosittele.

Ridley Scott: Gladiaattori (2000):

Upea historiallinen draama. Russell Crowe tekee hyvän suorituksen Maximuksena ja myös Joaquin Phoenix keisarina on loistava. Taistelukohtaukset oli toteutettu erittäin tyylikkäästi ja niitä onkin mukana kiitettävän paljon. Leffan tarinakin on mielenkiintoinen ja koko leffa on alusta loppuun hienosti toteutettu. Myös Olver Reed joka kuoli kesken kuvausten on saatu hienosti tuotua takaisin leffaan kahteen viimeiseen kohtaukseensa. Suosittelen kaikille historiallisten leffojen ystäville.

Brian De Palma: Scarface - arpinaama (1983):

Yksi Brian De Palman parhaista leffoista Carrien ohella. Al Pacino tekee mahtavan suorituksen Tony Montanan roolissa ja myös muut näyttelijät siinä sivussa onnistuvat hyvin. De Palma hoitaa ohjauksen onnistuneesti ja elokuva pitää myös hyvin otteessaan vaikka kestoa onkin lähes kolme tuntia. Loppu oli hienosti toteutettu.

Orson Welles: Citizen Kane (1941):

Alku oli hiukan tylsä ja muutamissa kohdissa myös hieman ylidramaattinen musiikki pilasi tunnelmaa. Onhan tämä toki klassikkoleffa, mutta muutamien tylsien hetkiensä vuoksi en tätä ihan maailman parhaaksi kutsuisi. Orson Welles hoitaa ohjauksen kuitenkin ihan hyvin ja tekee myös hyvän suorituksen Charles Foster Kanen roolissa.

Taru Mäkelä: Varasto 2 (2018):

Surkeaakin surkeampi jatko-osa. Näyttelijät tuntuvat jotenkin väsyneiltä rooleissaan eikä huumorikaan iske samalla tavalla kuin ekassa osassa. No, on tässä kuitenkin pari ihan hauskaa juttu, mutta ei muuta. Ja vaikka mukana on sellaisia legendaarisia naamoja kuin Juha Muje, Esko Salminen ja Vesa Vierikko, niin eivät hekään onnistu tätä pannukakkua pelastamaan palamiselta. Huumori on todella väsynyttä ja kirosanat lentelevät joka toisessa kohtauksessa "enemmän kuin laki sallii". Tämä jatko-osa olisi ihan hyvin voitu jättää tekemättä eikä mitään tärkeää olisi menetetty.

Katsuhiro Otomo: Akira (1988):

Visuaalisesti upea ja aikaansa edellä ollut scifi-anime. Toiminta on näyttävä ja piirrosjälki hienoa. Muutamista tylsistä hetkistään ja pikkuvioistaan huolimatta suositeltavaa katsottavaa kaikille anime-leffojen ystäville. Pienellä varauksella leffaa voi suositella myös heille, jotka eivät yleensä animesta tykkää. Viihdyttävä teos, mutta ei kuitenkaan mikään mestariteos.

Terry Gilliam: Paroni von Münchausenin seikkailut (1988):

Ihan hauska ja viihdyttävä leffa, josta ei myöskään vauhtia puuttunut. John Neville on hauska paroni Münchausenin roolissa ja myös Robin Williams isopäisenä kuu-ukkelina oli hauska. Tarina on mielenkiintoinen ja aika vekkulimaisesti toteutettu. Rahaa on palanut ja sen huomaa leffan visuaalisessa ilmeessä. Leffa oli kuitenkin paikoin vähän sekavan oloinen ja poukkoili sinne tänne eikä siitä oikein saanut kunnon otetta. Loppu oli myös aikamoista kohellusta, mutta aika hauskaa sellaista.

Charles Chaplin: Kaupungin valot (1931):

Hauska ja koskettava mestariteos! Leffan hauskinta antia on Kulkurin koominen nyrkkeilymatsi ja myös sekoilu miljonäärin talolla sai nauramaan oikein kunnolla. Oikeastaan jo pelkkä Chaplinin kulkurihahmon kekkulointi kadulla sai suupielet hymyyn. Myös leffan musiikki on hienoa kuultavaa. Onhan se itse Chaplinin käsialaa.

Ilkka Vanne: Lakeuden kutsu (2000):

Aikanaan myös leffateatterissa kävin tämän katsomassa ja silloin tykkäsin kovasti. Ja onhan tämä edelleen ihan viihdyttävä vaikka ei nousekaan noiden Antti Tuuri -filmatisointien parhaimmistoon. Väänänen ja Nikkari tekevät hyvät suoritukset Hakalan veljeksinä ja myös opettajan roolissa nähtävä Tapio "Johtaja Tuura" Hämäläinen on mainio. Pieni miinus tulee kuitenkin siitä, että leffa ei ole aivan niin toiminnallinen kuin trilogian aiemmat osat. Vioistaan huolimatta kestää useammankin katselukerran.

Steven Spielberg: Amistad (1997):

Alku oli hienosti totetuettu ja leffa oli myös paikoin aika raaka. Näyttelijät eivät tee mitään huippusuorituksia, vaikka ihan hyviä ovatkin. Pituutta oli hieman liikaa, mutta ihan hyvin Spielberg on leffan saanut pidettyä kasassa. Ei tämä kuitenkaan Spielbergin parhaita ole.

Nora Ephron: Vaimoni on noita (2005):

Muutamissa kohdissa todella tylsä, mutta oli tässä paljon hyvääkin. Nauruhermoja tämä ei kuitenkaan pahemmin kutkuttanut. Isabelin noitatemput olivat leffan parasta antia. Ferrellin ja Kidmanin kemiat pelasivat hyvin yhteen, ja vaikka yleensä Will Ferrellistä pidäkään, niin tässä elokuvassa hän tekee ihan siedettävän roolin, tosin aika pahasti ylinäytellen. Michael Cainen rooli oli mielestäni aika turha.

Tim Burton: Saksikäsi Edward (1990):

Ensimmäinen ja edelleen se paras Burtonin ja Deppin yhteistyön hedelmä. Hauska ja kosketava elokuva, jonka kruunaa Danny Elfmanin mestarillinen musiikki. Leffan tunnelma on paikoin upean goottimainen ja varsinkin Edwardin linna on lavastettu upeaksi. Deppin ja Winona Ryderin lisäksi Dianne Wiest höpsönä äitinä tekee hyvän suorituksen. Leffan loppukohtaus oli myös hieno!

Zaida Bergroth: Miami (2017):

Kuvaus oli hienoa ja näyttelijätkin tekivät hyvät suoritukset, varsinkin Krista Kosonen ja Sonja Kuittinen pääosissa. Leffan juoni sen sijaan tuntui vähän toistavan sitä samaa kaavaa kuin useat muutkin jo nähdyt leffat ja tv-sarjat, eli päähenkilöä vaivaa joku menneisyyden juttu jota hän sitten yrittää paeta. Leffa on myös paikoin hieman sekava. Plussaa kuitenkin siitä, ettei tämän leffan aikana tarvinnut säädellä ääntä kertaakaan.

Roman Polanski: Chinatown (1974):

Hieno ja yllätyksellinen leffa. Jack Nicholson loistaa roolissaan, eikä muissakaan näyttelijöissä pahemmin vikoja löydy. Myös ohjaus on hoidettu mallikkaasti. Chinatown on yksi parhaista näkemistäni rikoselokuvista ja sekä myös paras näkemäni Jack Nicholsonin leffa. Harmi vain ettei näin loistavia elokuvia enää tehdä.

Roland Emmerich: Independence Day: Uusi uhka (2016):

Visuaalisesti hieno, mutta ei paljon muuta. Siis todella tylsä elokuva, joka tukeutui suurimmaksi osaksi vain erikoistehosteisiinsa, jotka toki olivat todella näyttäviä, mutta itse leffan tarina jäi taas kaiken tehostemelskaamisen alle. Leffan niin sanotut vitsitkään eivät jaksaneet naurattaa. Toimintaa oli paljon ja sehän tässä oli tarkoituskin, mutta liika toiminta pilasi itse tarinan. Oikeastaan ei olisi yhtään haitannut vaikka tämä jatko-osa olisi jäänyt tekemättä. Hyvästä yrityksestä kuitenkin pari pistettä.

Sakari Saksa: Danny (2016):

Vaikka en Dannyn suurimpiin faneihin lukeudukaan, niin kyllä tämä ihan viihdyttävää katsottavaa oli vaikka aika monet dokumentissa kerrotut jutut tiesin jo ennestään. Oli mukava kuulla Dannyn jutustelun lisäksi myös hänen vanhojen yhtyekavereiden kertomuksia vuosien varrelta vanhan kuvamateriaalin kera. Leffan lähestyessä loppuaan aloin ihmetellä onko Armi Aavikko unohdettu kokonaan, mutta ei, olihan hänellekin yksi osuus omistettu. Tosin se jäi aika pieneksi. Oikeastaan tämä dokumentti on vain pieni pintaraapaisu Dannyn urasta, sillä onhan Danny vuosien saatossa oman uransa lisäksi nostanut useita satoja artisteja pinnalle ja osa heistä keikkailee edelleen. Arkistomateriaalia olisi mielestäni saanut olla enemmän sillä sitä varmasti sillä sitä varmasti löytyy ja paljon, silä sen verran mittavan uran Danny on tehnyt.

Brian De Palma: Carlito's Way (1993):

Hyvä leffa, joka ei kuitenkaan pärjää Pacinon ja De Palman mestariteokselle Arpinaamalle. Pacino ja Penn tekevät hyvät roolisuoritukset ja De Palma hoitaa ohjauksen tapansa mukaan hyvin. Leffan juoni on mielenkiintoinen ja toteutus on myös upea. Kestää myös uusintakatsomisen. Suosittelen kaikille Scarface-faneille sekä yleisesti rikoselokuvista pitäville.

Joku
Käyttäjä
948 viestiä

15.10.18 klo 20:57 - linkitä tähän kommenttiin: #

Sainpas katsottua Poliisiopisto sarjan loppuun. Nyt se on itsekkin todettu. Kaikki toisen osan jälkeen tulleet osat on ihan täyttä sontaa. Olis pitäny taas uskoa viisaampiaan. No nyt ne on jokatapauksessa katsottu, ja aivosoluja tuhottu. Ensimmäinenhän on tosiaan omallatavallaan amerikkalaisen komedian klassikkoja, toinenkin vielä ihan menevää komediaa, etenkin Bobcat Goldthwaitin osuudet. Siitä eteenpäin, älkää vaivautuko.

Poliisiopisto
Poliisiopisto 2: Eka komennus
Poliisiopisto 3: Vitsit alkaa loppua
Poliisiopisto 4: Ihan oikeesti loppua
Poliisiopisto 5: Ihan sama käsikirjotetaan vaan jotain paskaa
Poliisiopisto 6: Pitäskö kuitenkin yrit.... ei
Poliisiopisto 7: говно !

Nosfecoff
Käyttäjä
718 viestiä

15.10.18 klo 22:39 - linkitä tähän kommenttiin: #

Tekis miäl itteki kattoo mutku ne telkkarin penteleet ei ikinä esitä näitä! Varsinkaan se pahuksen Nelonen!

Joku
Käyttäjä
948 viestiä

22.10.18 klo 13:58 - linkitä tähän kommenttiin: #

Taas tuli täytettyä yks sivistyksen aukko, mitä tulee kasarileffoihin. Katsoin nimittäin pitkään listalla roikkuneen elokuvan Operaatio Outland. Tässäpä olikin melkoinen mikstuuri genrejä. Sopivin luokitus leffalle lienee avaruus-western. Hitaasti rakentuva tunnelma ja Sean Connery suoraselkäisenä sheriffinä on kuin suoraan jostain lännenfilmistä, mutta tapahtumapaikkana on villinlännen sijaan Jupiterin kuussa sijaitseva kaivos-asema. Kuulostaa oudolta, eikö? Itseasiassa tää combo toimii erittäin hyvin. Homman ideana on se, että juuri kyseiselle asemalle siirron saanut avaruuspoliisi Connery alkaa setvimään outoja kuolemantapauksia. Sitten tulee tungettua pää vähän turhan syvälle muiden asioihin, hyvin tuttu kaava rikoselokuvalle. Juonellisesti tuttujen polkujen tallaamisesta huolimatta, on Operaatio Outland todella omaperäinen elokuva, ja etenkin hyvin nivottu yhteen. Ahtaat avaruusaseman käytävät luo sopivan klaustrofobista fiilistä, kuten Alienissa konsanaan. Hitaasta länkkärimäisestä fiiliksestä huolimatta, toimintaakin on ihan riittämiin, ja tietysti westernille ominaisesti loppuakohden asioilla on tapana kärjistyä.

Suosittelen mikäli vanhemmat scifipätkät yhtään kiinnostaa. Tietysti sillä varauksella, että juoni ei tosiaan tarjoile mitään uutta tän taivaan alla. Itseäni Outland ei kuitenkaan jättäny kylmäksi. Ja onhan tässä pääosassa jumalauta itse Sean Connery!

Juki
Käyttäjä
1369 viestiä

01.11.18 klo 23:07 - linkitä tähän kommenttiin: #

Lokakuussa tuli katsottua tämmöistä kamaa, mukana muutamia klassikoita ja jotain uudempiakin rainoja:

Roman Polanski: Vuokralainen (1976):

Erikoinen ja vähän jopa sekopäinen jännäri. Polanskin parhaimpien joukkoon en tätä nostaisi, sillä vaikka jännitystä on paljon, niin mukaan mahtui myös paljon tylsiäkin hetkiä. Polanski tekee ihan hyvän roolin näyttelijänä, vaikka mielestäni hän on kyllä parempi ohjaajana kuin näyttelijänä.

Antti J. Jokinen: Pahan kukat (2016):

Eniten tätä leffaa katsoessa häiritsi pahasti heiluva käsivarakuvaus. Se teki leffasta todella sekavan ja vaikeasti seurattavan. Mikael Gabriel ja Juno tekevät ihan hyvät suoritukset ja myös Eero Aho on hyvä roolissaan. Juonikin oli mielenkiintoinen, mutta toteutus ei ole onnistunut ollenkaan, vaan oli suoraan sanottuna sekava. Välillä mentiin sata lasissa ja välillä hidasteltiin niin, että tylsyys ehti iskeä. Krista Kososen rooli oli mielestäni aika turha.

Mark Cullen: Once Upon a Time in Venice (2017):

Sekava pätkä. Vitsit eivät oikein naurattaneet eikä toimintaakaan ollut niin paljon kuin odotin. Juonikin oli huono ja varsinkin se koirajuttu oli täysin typerä. Tuskin tulen katsomaan tätä uudestaan. Kaksi pistettä Willisistä, vaikka herra ei roolissaan loistakaan.

John Hillcoat: Tie (2009):

Ihan ok leffa, vaikkakin aika hidastempoinen ja paikoin myös aika tylsä. Tunnelma oli koko leffan ajan epätoivoinen ja ahdistava. Ehkä liiankin ahdistava. Mortensen ja Smith-McPhee tekevät hyvät suoritukset, mutta ei tämä silti mikään mestariteos ole.

Clint Eastwood: J. Edgar (2011):

Leffassa oli erikoisella tavalla yhdistelty vanhan ja nuoren Hooverin tarina. Näyttelijät tekivät ihan hyvät suoritukset, mutta muuten tämä oli niin hidastempoinen ettei tästä oikein saanut kunnon otetta. Vaikka yleisesti ottaen tykkään Eastwoodin leffoista, niin tämä oli yksi niistä huonoimmista. Pisteet kuitenkin hyvistä näyttelijäsuorituksista.

Timo Koivusalo: Olavi Virta (2018):

Ihan hyvä elämänkertaleffa, vaikka ei täydellinen olekaan. Ennen leffan katsomista tiesin jo aika paljon asioista Olavi Virran elämästä, sillä herran elämästä on tullut vuosien varrella parikin elämäkertakirjaa luettua. Ja hänen musiikkiaan on myös jo lapsuudesta alkaen tullut kuunneltua.

Tilkanen tekee hyvän suorituksen nuorena Olavina ja myös Raimo Grönberg vanhana Virtanen on hyvä. Malla Malmivaara tekee myös hyvän suorituksen Olavin vaimona Irene Virtana. Hieman tässä kyllä häiritsi se kun Olavi Virran rooliin oli pitänyt ottaa kaksi näyttelijää, mutta Irenen roolin sekä nuorena että vanhana teki sama näyttelijä, eli Malla Malmivaara. Varmasti Tilkanenkin olisi osannut esittää hyvin myös vanhaa Olavia. Sivuosista mainittakoon taas loistava Martti Suosalo, joka toistaa tässä leffassa lähes 20 vuoden takaisin roolinsa sanaseppo Reino "Repe" Helismaana.

leffassa käydään Virran elämää läpi hieman liian nopeaan tahtiin ja hypätään yhtäkkiä monta vuotta eteenpäin. Parasta antia leffassa on kuitenkin Olavi Virran oma legendaarinen ääni, jota kuullaankin lähes koko ajan. Leffa koskettaa monessa kohdassa ja varsinkin leffan lopussa jossa kuvattiin jo elämänsä ehtoopuolella ollutta laulajaa haikean musiikin soidessa. Siinä oli todella vaikea pidätellä kyyneleitä. Lavastus oli onnistunut hienosti ja myös Olavin kultakauden autojakin oli saatu hienosti mukaan. Hienoa oli nähdä leffassa myös aito Dallapé-yhtyeen keikkabussi. Muutamia tuttuja maisemiakin täältä Satakunnasta tuli bongattua.

Jack Nicholson: Chinatown II - The Two Jakes (1990):

Tunnelmassa ei päästä lähellekään ensimmäistä Chinatownia, mutta muuten leffa oli ihan viihdyttävä. Jack Nicholson tekee jälleen hyvän suorituksen Jake Gittesina ja myös Harvey Keitel siinä sivuossa on mainio. Juoni on mielenkiintoinen, mutta toteutus ei ole onnistunut aivan odotusten mukaan. Tästä huolimatta leffan parissa viihtyy ihan mukavasti hetken jos toisenkin.

Todd Haynes: I'm Not There (2007):

En ole Dylanin fani ja biisejäkin olen kuullut vain kaksi, mutta en itse Dylanin esittämänä. Näyttelijät ovat hyviä ja kaikki, etenkin Cate Blachett, tekevät hyvät suoritukset Dylanina. Leffa on kuitenkin aika sekava ja pituuttakin on aavistuksen liikaa elämänkertaleffaksi. Sekavaksi leffan tekee ainakin se, kun jatkuvasti hypittiin aikakaudesta toiseen. Myös leffan osittainen dokumenttimainen tyyli häiritsi jonkin verran. Parasta oli tietysti Dylanin legendaarinen musiikki, mutta se ei tätä riitä pelastamaan. Dylanin tosifanit saavat tästä varmasti paljon enemmän irti, mutta minulle tämä oli pettymys.

Alan J. Pakula: Pahan oma (1997):

Ei ole kummankaan pääosanesittäjänsä parhaimpia, vaikka molemmat herrat ovatkin hyviä rooleissaan. Juoni on mielenkiintoinen, toimintaa on kiitettävästi ja tunnelmakin on paikoin aika jännä. Loppu oli huono. Ei ole mikään maata mullistava mestariteos, mutta ihan kiva pikku toimintajännäri kuitenkin.

Tony Scott: Days Of Thunder - Ukkosta radalla (1990):

Leffa, jonka kuvauksissa Tomppa ja Nicole rakastuivat ja solmivat avioliiton, joka kesti seuraavat kymmenen vuotta. Itse leffa toi monessa kohdassa mieleen Cruisen ja Scottin edellisen yhteystyöleffan Top Gunin, mutta tällä kertaa autoilla toteutettuna. Ajokohtaukset olivat tietenkin se paras anti koko leffassa, mutta draamapuoli ei säväyttänyt yhtä paljon. Näyttelijät ovat kaikki hyviä rooleissaan, vaikka mitään mestarisuorituksia ei nähdäkään.

Ron Howard: The Beatles: Eight Days a Week - The Touring Years (2016):

Itse en lukeudu Beatlesin faneihin vaikka toki kaikki yhtyeen levyt on vuosien saatossa tullut useampaan kertaan kuunneltua. Dokkarissa siis perehdytään vuosiin 1963-1966 jolloin Beatles oli kiertueilla. Mielenkiintoisinta antia olivat vanhat arkistomateriaalit ja niissä erityisen huvittavaa oli nähdä kun hysteeriset fanit kirkuivat hurmiossa Beatlesin esiintyessä. Ja taisivat jopa pitää enemmän meteliä kuin itse yhtye. Ja löytyipä leffasta myös se John Lennonin legendaarinen Jeesus-lausunto, jonka takia yhtyettä ruvettiin ankarasti boikotoimaan.

Dokkarin loppu ei mielestäni ollut ihan onnistunut. Kun dokumentti keskittyi pääasiassa vuosien 1963-1966 tapahtumiin, niin hiukan ihmetytti miksi mukaan oli otettu yhtyeen viimeinen yhteinen, levy-yhtiön katolla tapahtunut esiintyminen vuodelta 1969. Onhan se toki yhden historiallisesti merkittävimmän musiikillisen aikakauden päätös, mutta ajallisesti se ei dokumenttiin oikein sovi, kun kaikki muu tuosta väliltä on jätetty käsittelemättä. No, tästä huolimatta kuitenkin ihan mielenkiintoinen dokkari, vaikka se tuskin tarjoaa yhtyeen tosifaneille mitään uutta. Sen sijaan Beatlesiin perehtymättömälle on luvassa mielenkiintoinen matka maailman suosituimman pop/rock-yhtyeen historiaan.

Marja Pyykkö: Yösyöttö (2017):

Ennakkoon ajattelin että tämä olisi vain joku tylsä yhden miehen versio "kolme miestä ja baby" -leffasta, mutta tämä olikin yllättävän hauska ja viihdyttävä pätkä. Petteri Summanen on hauska roolissaan ja hänen touhujaan saakin nauraa eniten koko leffassa, varsinkin leffan alkupuolella. Kännäilykohtaus oli myös hauskaa seurattavaa. Ei tämä kuitenkaan mikään suomikomedian helmi ole, mutta ihan kiva pätkä kuitenkin.

Greg Olliver, Wes Orshoski: Lemmy (2010):

Mielenkiintoinen ja hyvin toteutettu dokkari. Itse kun en varsinaisesti Motörheadin faneihin lukeudu, niin lähes kaikki dokkarissa kerrotut jutut olivat minulle uutta tietoa. Lemmyn lisäksi mielenkiintoista oli myös kuulla Lemmyn pojan jutustelua ja kertomuksia isästään. Myös muiden artistien tarinointi Lemmystä oli mielenkiintoista kuultavaa. Ainut miinus leffassa oli se, kun kaikki vain kehuivat ja ylistivät Lemmyä eikä oikein kukaan keksinyt mitään pahaa sanottavaa. Motörheadin ja Lemmyn tosifaneille dokkari ei varmaan paljonkaan uutta tarjoa, mutta yhtyeeseen perehtymättömälle tarjolla on paljon mielenkiintoisia tarinoita.

Daniel Espinosa: Rahalla saa (2010):

Tylsä, sekava ja hidastempoinen leffa. Toimintaakaan leffassa ei ollut niin paljon kuin odotin, vaikka kyseessä on rikosleffa. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan kuitenkin ihan hyvin ja toimintakin on aika rajua. Loppu oli toteutettu hienosti.

Babak Nafaji: Rahalla saa 2 (2012):

Muutamia tylsiä hetkiä löytyi tästäkin, mutta on tämä sentään hiukan parempi kuin ensimmäinen osa. Väkivaltaa on lisätty ja toimintakin on aika näyttävää. Leffan yleisilme on ensimmäistä osaa synkempi, mikä olikin leffan suurin piristys. Näyttelijät tekevät jälleen hyvät suoritukset, mutta muutamien tylsien kohtausten takia leffa ei oikein onnistu pitämään otteessaan loppuun saakka.

Jens Jonsson: Rahalla saa - Luksuselämää (2013):

Ihan kelpo päätös tälle aika epätasaiselle trilogialle. Toimintaa tässä on aiempia osia enemmän ja myös leffan juonikin oli tällä kertaa aiempia osia selkeämpi. Leffa ei myöskään ollut yhtä sekava kuin aiemmat osat ja tunnelmakin pysyi yllä lähes loppuun saakka. Näyttelijät tekevät tässäkin hyvät suoritukset, mutta mikään mestariteos ei kuitenkaan ole kyseessä.

Teemu Nikki: Armomurhaaja (2017):

Raju ja jollain kierolla tavalla myös hemmetin hauska pätkä. Matti Onnismaa ensimmäisessä pääosassaan onnistuu todella hienosti ja myös muut näyttelijät ovat hyviä rooleissaan. Jari Virmanin esittämä koiraukkeli Petri oli leffan hauskin ja samalla myös sekopäisin hahmo. Loppu oli yllättävä.

Jean-Francois Richet: Blood Father (2016):

Positiivinen yllätys. Vaikka leffan juoni ei mikään ihmeellinen ollutkaan, niin silti ihan hyvin onnistunut leffa kokonaisuudessaan. Gibson on tietysti se leffan tähti ja hyvän roolin hän vetääkin. Sen sijaan hänen tytärtään esittänyt Erin Moriarty ei oikein säväyttänyt. Söpö hän kyllä oli, mutta se ei oikein riittänyt. Toimintakohtaukset oli toteutettu hienosti ja ne olivat myös aika verisiä. Loppu oli myös aika karu.

John Dahl: Joy Ride (2001):

Yllättävän hyvä jännäri. Toimintaa oli paljon ja leffan tunnelmakin oli paikoin todella jännä. Paul Walker ja Steve Zahn tekevät hyvät suoritukset veljeksinä. Vaikka tämä kauhuksi luokitellaankin, niin enemmän tässä kuitenkin oli jännitystä kuin suoranaista kauhua. Leffa piti kuitenkin hyvin otteessaan ja naulitsi tuoliin koko kestonsa ajaksi. Loppu oli myös aika jännä.

Antti J. Jokinen: Puhdistus (2012):

Yllättävän hyvä leffa, sillä kaikki aikaisemmin katsomani Jokisen leffat eivät oikein ole vakuuttaneet. Suomalaiseksi elokuvaksi tämä oli myös poikkeuksellisen raaka ja muutamat kohtaukset olivat ehkä hiukan liian yksityiskohtaisia. Ihan niin rajua menoa en olisi välttämättä halunnut katsoa. Näyttelijät tekevät hyvät suoritukset, mutta Peter Franzénin muminasta ei oikein kunnolla saanut selvää. Sen verran raju ja ahdistava leffa tämä on, että ihan heti en tätä halua uudestaan lähteä katsomaan. Muutamat liian yksityiskohtaisesti toteutetut kohtaukset laskivat pisteitä jonkin verran.

Guy Hamilton: Rikos auringon alla (1982):

Hyvin toteutettu murhamysteeri, jossa sai taas kerran ihmetellä Hercule Poirot'n uskomatonta päättelykykyä. Paikoin hiukan tylsä ja verkkaisesti etenevä leffa, joka kuitenkin paranee huomattavasti lopun lähestyessä. Peter Ustinov oli mainio Poirot ja myös muut näyttelijät tekivät ihan hyvät suoritukset. Huumoriakin oli mukana ihan kivasti.

Olli Saarela: Harjunpää ja pahan pappi (2010):

Aikanaan jo leffateatterissa ensi-illan aikoihin tämä tuli nähtyä ja tykkäsin jo silloin todella paljon. Ja nyt uusintakatselun jälkeenkin tämä on edelleen omalla listallani paras näkemäni Olli Saarelan elokuva.

Synkkä ja ahdistava tunnelma kulkee läpi elokuvan. Peter Franzén tekee hyvän suorituksen Harjunpäänä ja myös Sampo Sarkola tekee mahtavan suorituksen pahiksena. Raakaa menoa on aika tavalla ja väkivallalla on mässäilty ehkä hiukan liikaa. Toimintaa on mukana ihan kiitettävästi ja leffa jaksaa pitää otteessaan ihan loppuun saakka.

John Landis: Prinssille morsian (1988):

Lapsena en tästä niin hirveästi tykännyt, mutta se saattoi suurelta osin johtua siitä, että silloin en ymmärtänyt ihan kaikkia leffan vitsejä. Nyt lähes 30 vuoden jälkeen uudelleen katsottuani täytyy todeta, että kyseessä on todella hauska leffa. Murphyn ohella James Earl Jones tekee myös hauskan roolin kuninkaana ja pieness sivuosassa ryöstöä tekevänä ukkelina nähtävä Samuel L. Jackson oli myös aika huvittava sekoilija. Myös ne parturityypit olivat aika hauskoja vitseineen ja heistä tulikin heti mieleen Murphyn myöhemmin Pähkähullu professori -leffassa esittämä Klumpin perhe. Ohjaus on taattua John Landisia ja kreisihuumori kukkii ja heti leffan alkumetreillä. Vaikka leffalla on pituutta lähes kaksi tuntia, jaksaa se viihdyttää koko kestonsa ajan. Leffan musiikki oli taattua kasaria!

Clint Eastwood: Million Dollar Baby (2004):

Vaikka leffan aiheena onkin nyrkkeily, niin onneksi leffa ei ollut pelkkää nyrkkien heiluttelua, vaan myös draamapuoleen oli panostettu kunnolla. Eastwood hoitaa ohjauksen totuttuun tyyliinsä hienosti ja tekee siinä sivussa myös mainion roolin ikääntyvänä nyrkkeilyvalmentajana. Myös Hilary Swank hänen valmennettavanaan ja Morgan Freeman entisenä nyrkkelilijänä tekevät hyvät suoritukset. Tunnelma leffassa on aika synkkä, mutta kyllä sieltä onneksi ripaus huumoriakin seasta löytyi. Yllättävien juonenkäänteiden jälkeen leffan loppupuolisko oli aika koskettavaa seurattavaa.

Guy Hamilton: Tuijottava katse (1980):

Vaikka leffa olikin täytetty huippunäyttelijöillä aina Angela Lansburystä Elizabeth Tayloriin, niin eivät nuo suuret tähdetkään kaikkea onnistu pelastamaan. Angela Lansbury tekee kuitenkin leffan parhaan suorituksen neiti Marplen roolissa. Tästä huolimatta leffa on todella hidastempoinen ja tylsä. Kaksi pistettä kuitenkin Angela Lansburyn suorituksesta ja muuten hyvästä yrityksestä.

Jukka Vidgren, Juuso Laatio: Hevi reissu (2018):

Todella sekopäinen leffa, jonka huumori ei oikein jaksanut kunnolla iskeä kuin muutamassa kohtauksessa. Kai Lehtinen oli hauska poliisina ja myös Johannes Holopainen oli hauska. Sotakohtaus ja eläintarhasekoilu olivat todella yliammuttuja ja myös aika lapsellisia. Kaiken kaikkiaan aika tylsä reissu, joka ei irrottanut kuin muutamat naurut. Valitettavasti.

Vänski
Käyttäjä
292 viestiä

03.11.18 klo 13:26 - linkitä tähän kommenttiin: #

Total Recall (1990):

Minulla liittyy Total Recalliin hieman jännä tarina. Muksuna en ollut kuullutkaan koko elokuvasta, mutta sen sijaan omistin kyseisen pelin vanhalla kunnon 8-bittisellä nintendolla. Ei vielä silloin käsittänyt että mitä ihmettä, Arnold Schwarzenegger seikkailee nintendo pelissä, vaikka Terminatorit, True Lies ja Last Action Herot oltiin katsottu suurena arska fanina jo tuolloin. Sitten joitakin vuosia myöhemmin (joskus 2001 vuoden aikoihin), kaveriporukalla mitä perseiltiin ja tongittiin lehtiroskiksia huvikseen. Kyseisestä lehtiroskiksesta nappasin vanhan anttila top-ten katalogin ja huomasin siellä komeilevan myynnisä, minkäs muunkaan, kuin Arnoldin Total Recallin. Olin jo pelkästään tästä innoissani, että kyseinen peli perustui sittenkin ihan oikeaan leffaan. Eihän meistä kukaan tiennyt, koska harvalla meistä oli internettiä tuohon aikaan ja kaveriporukastakaan ei ollut kukaan kuullut tai aikaisemmin törmännyt kyseiseen elokuvaan. Joitakin viikkoja myöhemmin tuli pyörähdettyä top-ten myymälässä ja sieltä nappasin tämän leffan mukaani. Suurkiitokset sen hetken top-tenin myyjälle leffan myymisestä 10 vuotiaalle minulle, vaikka leffan takakannessa komeili silloinen k-18 ikäluokitus. Tämä vain lisäsi innokkuutta elokuvan katsomiseen lisää. Total Recall sattui myös olemaan ihan ensimmäinen dvd-elokuva mitä meidän perheessä oli. Meillä ei tuohon aikaan ollut edes dvd-soitinta, mutta onneksi wanhassa kunnon pentium 2 pöytäkoneessamme oli dvd-asema. Pienen säädön jälkeen leffa saatiin pyörimään ja kaveriporukalla katsoimme kaikki tämän silloin näkemättömän Arskan klassikon ja kaikki hihkuimme innosta alusta loppuun! Leffassa oli kaikkea; mahtavaa toimintaa, seikkailua, outo juoni, mielenkiintoinen settinki ja maailma, sekä todella brutaalia väkivaltaa joka sai kunnon reaktioita meissä aikaiseksi ja todella mahtavat musat.

Nyt 17 vuotta myöhemmin vanhempana, enemmän elokuvia nähneenä ja viisaampana tuli katsastettua kyseinen leffa netflixistä pitkästä aikaa. En ole nykyään juurikaan nostalginen lapsuuteni elokuvia, tai pelejä kohtaan. Oletin että aika olisi puraissut elokuvaa pahastikkin. Se millä elokuva yllätti erittäin positiivisesti oli sen mahtava juoni ja mitenkä vauhdikkaasti juoni oltiin rytmitetty mukavan brutaalien toimintakohtauksien kanssa. Myös jotkut erikoistehosteista vieläkin näyttävät mahtavilta tänäkin päivänä Rob Bottinin mahtavat maskeerauksien kera. On pitkästä aikaa virkistävä katsoa scifielokuvaa, joka esittää kysymyksiä muistoistamme ja identiteetistä ilman että niitä tungetaan katsojan kurkusta alas. Myöskään huumoria ei olla unohdettu, joka vaan lisää elokuvan viihdearvoa. Näyttelijätyöstä voidaan olla monta mieltä, etenkin Arnoldin kohdalla. Hattua täytyy kuitenkin nostaa, sillä mies todellakin yrittää tässä. Käsikirjoittajat tekivät fiksusti muokatessaan Quaidin dialogia enemmän Arskalle sopivaksi.

Total Recall on lyhkäisyydessään mahtava seos pohdiskelevaa scifiä, joka on maustettu juuri oikeilla annoksilla huumoria, toimintaa ja väkivaltaa. Kyseinen seos oli eittämättä uraanuurtava tuohon aikaan, osoittaen että suurilla ideoilla varustetut scifileffat voidaan menestyä suuren yleisön joukossa. Kaikkea siis kaikille ja vielä kun takana ovat Paul Verhoeven ja Arnold Schwarzenegger muun tekijätiimin kera parhaimmassa vedossa, syntyy pelkkää kultaa.

Juki
Käyttäjä
1369 viestiä

01.12.18 klo 20:12 - linkitä tähän kommenttiin: #

Marraskuussa tuli katsottua tämmöisiä pläjäyksiä:

John Huston: Fat City - kova kaupunki (1972):

John Hustonin myöhäisemmän uran hienoimpia teoksia. Juoni oli mielenkiintoinen, nyrkkeilykohtaukset oli toteutettu hienosta ja myös leffan draamapuoli toimi ihan kivasti. Jeff Bridgesin ja Stacy Keachin lisäksi myös Susan Tyrrell tekee hienon roolin. Viihdyttävä pätkä, joka loppuu valitettavasti hieman töksähtäen.

Francis Lawrence: I Am Legend (2007):

Ihan ok toimintapätkä, mutta ne juoksevat zombit olivat pettymys. New York oli lavastettu hienosti ja leffan tunnelma oli lähes koko ajan synkkä ja ahdistava. Will Smith ei loista roolissaan, mutta ihan hyvän suorituksen hän silti tekee. Sen sijaan se naisen ja pojan mukaan tulo vähän latisti leffan tunnelmaa. Kyllä tämänkin leffan parissa ihan mukavasti viihtyy jos vain tällainen aihe kiinnostaa. Ei tämä mikään mestariteos kuitenkaan ole. Loppu oli ihan kivasti toteutettu.

Aleksi Salmenperä: Häiriötekijä (2015):

Sekava, omituinen ja TODELLA häiriintynyt pätkä. Voisi jopa sanoa, että tämä on huonoin näkemäni suomalainen leffa koskaan. Ainut edes vähän hauska tarina oli se jossa ne tyypit olivat lähdössä Miamiin, mutta ei sekään nyt niin hyvä ollut, että tätä kehumaan pääsisi. Täytyypä vain ihmetellä miksi noinkin nimekäs näyttelijäkaarti (mm. Tommi Korpela, Elina Knihtilä, Hannu-Pekka Björkman ja Laura Birn) ovat tämmöiseen roskaan lähteneet mukaan. Onneksi itse en erehtynyt tuhlaamaan tähän rahaa vaan löysin tämän kirjastosta. En suosittele kenellekään. Kerrankin leffa on nimensä veroinen!

Roger Donaldson: Cadillac Man (1990):

Aika sekopäinen leffa. Robin Williamsin ohella myös Tim Robbins teki hauskan roolin. Leffa oli oikeastaan aika tylsää seurattavaa siihen asti kunnes Tim Robbins tuli mukaan sekoilemaan. Sen jälkeen taso parani huomattavasti ja paikoin sai nauraakin oikein kunnolla. Ei tämä mikään mestariteos ole, mutta katsomisen arvoinen kohellus kuitenkin.

Siu Fai Mak, Wai Keung Lau: Infernal Affairs (2002):

Viihdyttävä ja hyvin toteutettu jännäri. Näyttelijät tekevät hyvää työtä ja toimintakin on paikoin aika näyttävää ja myös musiikki sopi kohtauksiinsa kuin nenä päähän. Loppu vähän yllätti. John Woon teosten ohella tämä on Hong Kong -leffojen parhaimmistoa.

Siu Fai Mak, Wai Keung Lau: Infernal Affairs II (2003):

Ihan hyvä jatko-osa vaikka ei pärjääkään ensimmäiselle osalle. Toimintaa on tässäkin ihan kiitettävästi ja näyttelijät tekevät myös hyvät suoritukset jälleen. Draamapuoli ei tällä kertaa toimi niin hyvin kuin ensimmäisessä osassa ja pituuttakin on aavistuksen liikaa. Silti ihan hyvä ja kivasti otteessaan pitävä rikosleffa tämäkin.

Siu Fai Mak, Wai Keung Lau: Infernal Affairs III (2004):

Muutamissa kohdissa hiukan tylsä ja pitkäveteinen, mutta näyttelijät tekevät tässäkin hyvät suoritukset. Toimintaa ei ole edellisosien tapaan yhtä paljon, vaan tässä on enemmän panostettu draamapuoleen ja se toimiikin ihan hyvin. Pienistä vioistaan huolimatta ihan kelpo päätös tälle "aasian kummisedäksi" kutsutulle trilogialle.

Paavo Westerberg: Viulisti (2018):

Visuaalisesti hieno leffa, mutta juni ei ollut mitenkään ihmeellinen eikä leffa myöskään tarjoa mitään sellaista, mitä ei olisi jo aiemmin nähty. Leffa alkaa ihan lupaavasti ja vaikuttikin todella mielenkiintoiselta, kunnes hienon alun jälkeen muuttuikin harmittavan nopeasti niin kovin usein nähdyksi perusdraamaksi. Silta-sarjasta tuttu Kim Bodnia tekee leffan parhaan suorituksen ja myös Olavi Uusivirta ja Matleena Kuusniemi tekevät hyvät suoritukset. Mitään huippusuorituksia ei kuitenkaan nähdä. Musiiki oli upeaa ja hienon alun ohella se oli ehkäpä parasta koko leffassa.

Johathan Lynn: Serkkuni Vinny (1992):

Uusintakatselunkin jälkeen edelleen todella loistavaa sekoilua! Joe Pesci tekee todella hauskan suorituksen sekoilevana Vinny-serkkuna joka joutuu puolustamaan serkkuaan (Karate Kid -leffoista tuttu Ralph Macchio) tämän jouduttua kaverinsa kanssa syytteeseen murhasta. Nauraa saa todella paljon! Kirjoittamani pidemmän arvostelun voi lukea täältä: http://www.leffatykki.com/elokuva/serkkuni-vinny

McG: Terminator - Pelastus (2009):

Visuaalisesti leffa on hieno ja toimintakin on varsin näyttävää, mutta muuten tämä ei oikein jaksanut pidemmän päälle innostaa. Christian Bale tekee ihan hyvän suorituksen John Connorina. Leffassa olisi saanut olla enemmän sotaa kuin sitä perinteistä toimintaräiskintää. Mielenkiintoinen tekele, vaikka ei James Cameronin ohjaamille leffoille pärjääkään. No, kuullaanpa tässä kuitenkin se legendaarinen "I'll be back", tosin ei itse Arskan suusta.

Tom Holland: Ajan valtiaat (1995):

Tarina oli mielenkiintoinen ja Stephen Kingin tyyliin myös hiukan omituinen. Tehosteet näyttivät jo pahasti vanhetuneilta, varsinkin niissä langolieeri-kohtauksissa. Ei ole parasta Kingiä, mutta ei tämä ihan huonokaan ole. Oikeastaan tämän parissa viihtyy ihan mukavasti. Itse katsoin leffan kahdessa osassa, mikä oli ihan hyvä asia. Näyttelijät olivat kaikki minulle entuudestaan tuntemattomia, mutta ihan hyvät suoritukset he kuitenkin tekevät. Itse kirjailijakin vilahtaa kuvissa leffan loppupuolella. Leffan ohjaaja Tom Holland mustetaan paremmin kauhuelokuvistaan Fright Night (1985) ja Child's Play (1988).

Jean Negulesco: Kuinka miljonääri naidaan (1953):

Maailman ensimmäinen CinemaScope-elokuva, joka on todella tylsä ja mitäänsanomaton. Vaikka leffa on luokiteltu komediaksi, niin itse en nauranut leffan aikana kuin ehkä pari kertaa, joten itse en tätä kutsuisi komediaksi. Kukaan näyttelijöistä ei tee mitään huikaisevaa roolisuoritusta, ei edes legendaarinen Marilyn. Edes suurimpien Marilyn-fanienkaan ei kannata eksyä tämän leffan pariin, vaan kannataa suosiolla skipata tämä pannukakku ja siirtyä niiden aitojen Marilyn-klassikoiden pariin.

Martin Scorsese: Hugo (2011):

Lastenelokuvaksi ihan hyvä, mutta aikuiseen makuun liian lapsellinen. Mukana on myös muutamia opettavaisia juttuja elokuvan historiasta kiinnostuneille. Tosin itse jo suurimman osan niistä tiesin ennen leffan katsomista. Näyttelijät tekevät hyvät suoritukset ja myös leffan lavastus ja Howard Shoren musiikki ovat upeita.

Robert Hiltzik: Sleepaway Camp - kesäleiri (1983):

Toi vahvasti mieleen saman aikakauden Friday the 13th -leffat, mutta ihan kiva pikku slasher tämäkin, vaikkakin muutamat kohtaukset ja osa murhistakin olivat aika kökköjä. Dialogikin oli paikoin hiuan tökeröä. Leffan loppu oli aika erikoinen, mutta ei mitenkään erityisen shokeeraava, vaikka sitä on varmasti yritetty. Ei ole klassikkokamaa, vaan aika perusjännäri. Mikään hirveän pelottava leffa ei myöskään onnistu olemaan vaikka kauhuksi luokitellaankin. No, suositeltavaa katsottavaa kuitenkin kaikille slashereiden ystäville.

Alfred Hitchcock: Perintö (1976):

Ei mikään mestariteos, mutta ihan kelpo päätös Hitchcockin leffauralle. Mukana on sopivasti jännitystä ja myös huumoriakin löytyy jonkin verran. Hitchcockin muuhun tuotantoon verrattuna tämä on sieltä kevyimmästä päästä. Leffa loppui aika tylsästi töksähtäen. Tuntui kuin leffa olisi jäänyt juonensa osalta jopa hiukan kesken.

Jeff McQueen: Slasher-filmien nousu ja tuho (2006):

Mielenkiintoinen ja hienosti toteutettu dokkari 1980-luvulla huippusuosiotaan nauttineesta slasher-kauhuleffagenrestä. Lähes täydelliselle dokkarille tulee kuitenkin pientä miinusta siitä, että murhia näytetään turhan paljon ja ne myös paljastavat leffoista liikaa sellaisille jotka eivät näitä kaikkia leffoja vielä ole nähneet. Lisää miinusta tulee siitä, että lähes puolet koko dokumentin kestosta käsitteli Perjantai 13. päivä -lefoja. Mielenkiintoisinta antia oli legendaarisen erikoistehostevelho Tom Savinin tarinointi omasta työstään. Muutamien keskestein näyttelijöiden haastattelujakin olisi ohjaajien lisäksi ollut kiva kuulla (esim. Robert Englund ja Jamie Lee Curtis). Tästä huolimatta tämä dokumentti on erittäin kattava ja mielenkiintoinen matka slasher-genreen ja suositeltavaa katsottavaa kaikille genren ystäville.

Jordan Vogt-Roberts: Kong: Pääkallosaari (2017):

Visuaalisesti hieno leffa, mutta tämäkin sortuu jälleen siihen, että tehosteilla mässäillään vähän liikaa ja itse tarina jää tehosteiden varjoon. Plussaa kuitenkin hyvistä musiikeista. Näyttelijöistä kukaan ei tee mitään mieleenjäävää suoritusta. Edes suosikkinäyttelijäni John Goodman ja Samuel L. Jackson eivät onnistu säväyttämään ja John Goodmanin rooli oli mielestäni jopa aika turha, ja olisi voitu ihan hyvin vaikka jättää pois. Loppu oli pieni pettymys.

Charles Chaplin: Kultakuume (1925):

Paras koskaan näkemäni Chaplinin leffa ja myös yksi elokuvahistorian parhaista komedioista. Leffasta löytyy paljon legendaarisia kohtauksia, kuten kenkäateria, Chaplinin sämpylätanssi ja lopussa nähtävä talolla keikkuminen. Leffa on paikoin todella hysteerisen hauska, mutta mahtuupa mukaan myös haikeaakin menoa. Chaplin loistaa jälleen tutussa kulkurin roolissa ja myös muut näyttelijät hoitavat homman mallikkaasti. Leffa olisi täyden kympin teos, ellei tähän olisi jälkikäteen lisätty Chaplinin kertojaääntä.

Keskustelut