Onnistuneesti sääntöjä rikkoneet elokuvat

Vaikka elokuva on taidetta, eikä taiteessa lähtökohtaisesti ole sääntöjä, on tässäkin taiteenlajissa kirjoittamattomat perusteensa joita ei tule rikkoa. On kuitenkin elokuvia ja tekoja, jotka ovat tietoisesti rikkoneet klassisen elokuvakerronnan sääntöjä ja lainalaisuuksia. Leffatykki listaa jotain näitä kapinallisia.


1. Yhden oton elokuvat

Yhden ensimmäisen kapinallisen teon takaa löytyy elokuvan ensimmäisiä suurmiehiä, Alfred Hitchcock. Mies kuvasi uransa monellakin tapaa muuttaneen Köysi-elokuvansa (1948) täysin reaaliajassa. Elokuva pohjautuu samannimiseen näytelmään, jossa kuvataan 80 minuuttia kestänyt murhamysteeri yhdessä tilassa, yhdessä hetkessä. Myös elokuva kuvattiin käytännössä yhdellä istumalla hyvin teatterinomaisesti ja etukäteen tarkasti tehtyjen koreografioiden mukaan. Koska kuvausten aikaan fimikelan pituus oli vain noin 10 minuuttia, Hitchcock kiinnitti kelat toisiinsa etukäteen ja aina kelan vaihtumisen aikaan kuvasi lähikuvassa jotain yksittäistä objektia tai näyttelijää niin, että kelan vaihtumista ei huomaisi. Kuvauslokaation seinät liikkuivat tarvittaessa kohtausten mukaan ja työryhmä liikutteli huomaamattomasti huonekaluja setissä pois kameran tieltä ja takaisin paikoilleen, jotta tekeminen voisi jatkua saumattomasti. Viime vuosilta vastaavan tekniikan taitajaksi on nostettava saksalainen Victoria (2015), joka niitti menestystä useilla elokuvajuhlilla viime vuonna. Elokuvassa ei ollut tarkkaan kirjoitettua käsikirjoitusta, ainoastaan suunnitelmat ja koreografiat joiden pohjalta reaaliajassa tapahtuva elokuva kuvattiin kolme kertaa yhdellä otolla suoraan purkkiin ja valittiin julkaistavaksi näistä paras.

2. Neljäs seinä säpäleiksi

Yksi tyypillisimpiä tapoja rikkoa elokuvakerronnan sääntöjä on neljännen seinän rikkominen, eli muistutetaan katsojalle esimerkiksi puhumalla suoraan kameraan, että hän katsoo elokuvaa. Neljännen seinän rikkomista on tehty taidokkaasti vuosikymmenet, joista suoraan katsojille puhumisen taitaa ehkäpä vaikuttavimmin Woody Allen elokuvassaan Annie Hall. Elokuvassa Allen esimerkiksi kääntyy kameran puoleen päivittelemään erään roolihenkilön ärsyttävää monologia, samalla kun roolihenkilö itse liittyy mukaan keskustelemaan kameralle omasta monologistaan. Ehkä villein tapa rikkoa neljäs seinä on kuitenkin Lars von Trierin elokuvassa Dogville, josta on poistettu lähes kaikki se, mikä normaalisti luo katsojalle mielikuvan elokuvan taiasta. Kokonaan mustassa studiossa kuvattu elokuva on lavastettu vain muutamilla pienillä rekvisiitoilla sekä valkoisilla teipeillä ja teksteillä lattiassa, jotka kertovat katsojille missä mitäkin olisi, jos olisi.



3. Päähenkilön näyttelijä vaihtuu monta kertaa elokuvan aikana

Omalaatuisesta tyylistään ja hyvin mustasta huumorintajusta tunnettu Todd Solondz toi teattereihin vuonna 2004 Palindromes-nimisen elokuvan, joka alkaa jo poikkeuksellisesti. Elokuvan ensimmäisessä kohtauksessa vietetään Solondzin ensimmäisen elokuvan, Tervetuloa Nukkekotiin, aikuiseksi kasvaneen päähenkilön hautajaisia. Itse tarina kertoo 13-vuotiaasta tytöstä, joka haluaa saada lapsen ja käsittelee elokuvassa tunteitaan ja aikuistumisen kokemuksiaan. Sinänsä melko normaalin tarinan kerronnasta erikoisen tekee se, että päähenkilön esittäjä vaihtuu elokuvassa kahdeksan kertaa. 13-vuotiasta Aviva-tyttöä esittävät elokuvassa valkoisen teinitytön lisäksi erirotuiset ja eri ikäiset näyttelijät, niin miehet kuin naiset. Lisäksi Avivan, kuten kaikkien muidenkin merkittävien hahmojen nimet ovat elokuvassa palindromeja.

4. Logiikka romukoppaan

Mitä kauemmas lähdetään pois mainstream-elokuvan kentältä, sitä häilyvämmäksi muuttuvat säännöt. Erityisesti kokeellisen ja surrealistisen elokuvan kentällä on otettu kautta aikain vapauksia rikkoa tarinan kausaliteetteja, logiikkaa, johdonmukaisuutta ja oikeastaan mitä vaan järjellä perusteltavaa. Yksi katsojan todellisuudentajua hämärtävistä suurista klassikoista on ranskalaisen Alain Resnaisin Viime vuonna Marienbadissa (1961, kuvassa), missä sekoitetaan jatkuvasti totuutta ja valhetta niin, että katsoja ei voi pysyä täysin kärryillä siitä mitä oikeasti tapahtuu ja ketkä hahmot tuntevat toisensa. Tarinassa esitellään mies, joka väittää tuntevansa tapaamansa naisen, mutta nainen ei myönnä tätä. Tästä eteenpäin miehen, naisen ja naisen mahdollisen aviomiehen suhdetta käsitellään monimutkaisissa takaumissa, jotka ehkä saattavat olla totta, ehkä eivät. Hieman samanlaista rakennetta käyttää Abbas Kiarostami elokuvassaan Iltapäivä Toscanassa (2010), joka kertoo naisesta ja miehestä, jotka tapaavat yhden iltapäivän aikana, mutta keskustelun edetessä käy ilmi että saattavatkin tuntea toisensa etukäteen. Pariskunta myös käy elokuvassa keskustelunsa täysin suvereenisti kolmella kielellä; englanniksi, ranskaksi ja italiaksi, vaihtamalla kieltä välillä kesken lauseen.

5. Väliäkö sillä suojaviivalla

Teknisesti yksi elokuvakerronnan tavallisimpia sääntöjä on suojaviivan seuraaminen. Jatkuvuuden säilyttämiseksi kuvakerronnassa tulee seurata 180 asteen suojaviivaa, eli käytännössä kamera ei voi yhtäkkiä hypätä samassa kohtauksessa kuvaamaan täysin päinvastaisesta suunnasta kuin aiemmin, mikäli kohtauksen halutaan pysyvän katsojan silmälle loogisena. Ensimmäisiä tätä sääntöä rikkoneita oli japanilainen Yasujirō Ozu klassikkoelokuvassaan Tokyo Story (1953). Elokuvan kameratyöskentely on hyvin paikallaan pysyvää ja rauhallista. Mitään zoomauksia ei käytetty eikä suojaviivasäännöistä välitetty lainkaan, kamera asetettiin sinne minne se milloinkin parhaiten sopi. Tästä huolimatta elokuvaa pidetään yhtenä elokuvahistorian suurista klassikoista - välillä sääntöjä kannattaa siis rikkoakin.

6. Kuvasuhde tarinan käyttöön

Yksi elokuvan näkyvimpiä, mutta katsojan näkökulmasta usein vähälle huomiolle jäävä muoto on kuvasuhde. Elokuvahistorian aikana on nähty kymmeniä erilaisia kuvasuhteita, joista eri puolella maailmaa näkee edelleen eri versioita. Peruskatsojalle nykypäivänä helpoimmat ymmärtää ovat laajakangas, eli niin sanottu elokuvateatterielokuva ja 4:3, eli monelle lähinnä kuvaputki-tv:stä tuttu lähes neliön mallinen kuvasuhde. Elokuvien kuvasuhteet muuttavat muotoaan jatkuvasti, ja onkin mielenkiintoista nähdä miten nykypäivänä kännyköillä yleistynyt pystykuvaus vaikuttaa elokuvan kieleen. On varmasti vain ajan kysymys koska nähdään ensimmäinen pystykuvattu elokuva. Viime vuosina kuvasuhdetta on koetellut Kanadan huippulupaus Xavier Dolan läpimurtoelokuvassaan Mommy (2014). Elokuva tehtiin poikkeuksellisesti 1:1-kuvasuhteessa, eli kokonaan neliön mallisena. Kuva kuitenkin laajenee silloin kun sillä on sisällöllistä arvoa, mikä tuo katsojalle vaikuttavalla tavalla hengähdystauon ahdistuneen päähenkilön pään sisältä. Kuvasuhteilla pelaamista on hyvin harvoin käytetty sisällöllisenä keinona tarinan kuvaamiseen, mutta se toimii erinomaisesti.

7. Jo julkaistu elokuva leikattiin uudestaan - voitti Oscarin

Nykyisin director's cut -versiot varsinkin auteur-ohjaajien keskuudessa ovat melko yleisiä pienen piirin erikoisjulkaisuja elokuvista, mutta harvemmin elokuvia julkaistaan ja levitetään samoissa mittakaavoissa täysin erilaisina leikkausversioina. Italialainen Cinema Paradiso (1988) on hieno esimerkki siitä, kuinka merkittävä rooli on leikkauksella. Elokuvan ensimmäinen versio on yli 2,5-tuntinen eepos, joka menestyi odotuksista poiketen huonosti ja sai keskinkertaisen vastaanoton. Ensimmäisen esityskierroksen jälkeen elokuvasta leikattiin pois yli puoli tuntia ja oikeastaan hyvin olennainen loppuratkaisu - ja uusi leikkaus oli jättimenestys, joka voitti myös parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin. Vuonna 2002 elokuvasta julkaistiin vielä yksi versio, lähes kolmituntinen ohjaajan leikkaus, mihin ohjaaja Giuseppe Tornatore sai mukaan kaiken sen mikä palkitusta versiosta jätettiin pois. Loppuun kuitenkin vinkki; jos katsot Cinema Paradisosta jonkin version, katso lyhyin - se on palkituin syystä.

8. Kerrotaan paljon näyttämällä vähän

Varsinkin nykypäivän nopeatempoisessa maailmassa rajoja rikkovaa voi olla jo äärimmäisen hidas tempo, dialogin puuttuminen tai runollinen kerronta, joka ei nojaa tarinallisuuteen. Klassisimpia esimerkkejä tällaisista on maailman parhaimpien elokuvien joukkoon usein nostettu Andrei Tarkovskin Peili. Neuvostoliittolaisen mestariohjaajan teos kuvastaa unenomaisesti ja tajunnanvirtaan pohjaten ohjaajan omia lapsuusmuistoja ja tunteita sekä näyttää oikeita uutiskuvia samalla kun ääniraidalla Tarkovskin oma isä lukee runoja. Toinen kokeellinen ja hidastempoinen klassikko on belgialainen nimihirviö Jeanne Dielman, 23, Quai du commerce, 1080 Bruxelles (1975, kuvassa), jossa kuvataan yli kolmen tunnin ajan naista, joka elää kotonaan ja tekee arkisia asioita. Elokuva sijoittuu kolme päivää kestävälle ajanjaksolle ja näyttää kuinka yksinhuoltajaäiti esimerkiksi tekee päivästä toiseen ruokaa ja siivoaa kotia. Pienistä arjessa tapahtuvista virheistä johtuen naisen elämä muuttuu kuitenkin radikaalisti ja koko yksinkertainen paletti leviää.


Niina Virtanen 02.06.2016 klo 13:21

Uusimmat artikkelit

Creedin ja Rockyn tarina jatkuu

Creed II on Sylvester Stallonen ideoima jatko Creedin tarinalle, joka ammentaa kaukaa Rocky-saagan historiasta.

Jouni Vikman

Kovia aikoja El Royalessa

Neljä muukalaista kirjautuu sisään El Royale -hotelliin. Siitä eteenpäin asiat menevät vain huonompaan suuntaan.

Jouni Vikman

Predator on päivitetty nykyaikaan

Uusi näkemys on ohjaajan mukaan enemmän UFO-kokemus kuin fantasiaseikkailu

Jouni Vikman

Vuosi jona hän palasi kotiin: Halloween-ikonit jälleen valkokankaalla

Tänä vuonna on kulunut 40 vuotta siitä, kun John Carpenterin kauhuelokuvan maastoa mullistanut Halloween – naamioiden yö -klassikko sai ensi-iltansa. Tosin Suomessa elokuva tuli teattereihin vasta vuoden 1979 kesällä, mutta mitäs me pienistä.

Jouni Vikman

Kaatunut valtakunta on uskollinen Jurassic Parkin perinnölle

Jurassic World: Kaatunut valtakunta jatkaa suosittua elokuvasarjaa muutamaa vuotta edellisen osan tapahtumien jälkeen.

Toimittanut Jouni Vikman / Haastattelu: Universal

Näytä lisää artikkeleita...