Jo joutuu armas aika

Lehdet orastavat puissa ja nurmikko vihertää jo Pohjois-Suomessakin. Routa hohkaa silti edelleen maasta, ilma on välillä koleaa ja ajoittaisista lämpimistä päivistä huolimatta yöt ovat yhä kylmiä. Kesä on kuitenkin jo aivan nurkan takana ja siksipä nyt on oivallinen hetki ottaa siihen varaslähtö.

Silkan säästä keskustelemisen sijaan Leffatykki esittelee joukon erinomaisia elokuvia, joissa kesäsää on olennaisessa roolissa. Mukaan kelpuutettiin vain miljööt, joissa vuodenajat vaihtelevat. Näin ollen kesäelokuvien joukkoon eivät erinomaisuudestaan huolimatta lukeutuneet Predatorin tai Tropic Thunderin kaltaiset sademetsäseikkailut.

Listaus saattaa laajassa genrekirjossaan vaikuttaa suvituulesta temmatulta, eivätkä sen kaikki elokuvat todellakaan ole mitään eväsretkiä, mutta näitä leffoja katsellessa aurinkoisten kesäpäivien odotuksesta tulee huomattavasti aiempaa vaikeampaa.

Syvä joki (Deliverance, 1972)

Tämänkertaisen listauksemme luultavasti arvostetuin elokuva perustuu James Dickeyn samannimiseen romaaniin. Tarina kertoo neljästä kaveruksesta, jotka lähtevät viikonlopuksi melontaretkelle. Elämys saa kuitenkin erittäin odottamattomia ja suorastaan traagisia käänteitä. Syvän joen merkitystä ei ainakaan vähennä se, että siitä käynnistyi muun muassa Quentin Tarantinon innostus elokuviin. Tämä on myös ehdottomasti Burt Reynoldsin paras roolisuoritus.


Syvä joki sisältää ikonisia kohtauksia, joista osa on raakuudessaan paras jättää elokuvaa tuntemattoman itse koettaviksi. Kyseessä ei silti ole varsinainen kauhuelokuva ja mukaan mahtuu myös tapahtumia, jotka nostavat hymyn huulille. Ikimuistoisin hetki on Ronny Coxin ja Billy Reddenin roolihahmojen välinen jammailusessio akustisen kitaralla ja banjolla. Vastoin yleistä käsitystä Redden ei tosin soita banjoa kokonaan itse, vaan soittimen kaulaa näppäilevä käsi kuuluu toiselle henkilölle.

Syvä joki on pysäyttävä elokuva, joka jää pitkäksi aikaa kummittelemaan mieleen. Se oli valmistuessaan erikoinen tapaus ja on sitä toisaalta edelleen. John Boormanin ohjauksessa tunnelma latautuu hetki hetkeltä ja katsoja siirtyy vähin erin sohvan reunalle. Kaiken aikaa taustalla vilisee upea jokimaisema johon tekisi itsekin mieli tehdä seikkailuretki - toki vähemmän painostavassa ja hengenvaarallisessa ilmapiirissä.

Elämäni kesä (Biloxi Blues, 1988)

Neil Simonin omasta broadway-komediastaan sovittama elokuva on kepeän huoleton yksilö sotaelokuvien joukossa. Väite siitä, että elokuva ei ylipäätään kuulu sotagenreen, on varsin perusteltu, sillä tarina keskittyy newyorkilaisteini Eugene Jeromen kokemuksiin toisen maailmansodan aikaisella harjoitusleirillä, ei rintamalla.


Laadukas elokuva on etenkin näyttelijätyön juhlaa. Matthew Broderickista pitävälle luvassa on miellyttävä kokemus, mutta sen erityisemmin piittaamattomalle silkkaa kidutusta. Viekas Christopher Walken on näyttelijän värikkäämpiin hahmoihin tottuneelle hauska nähdä nuorukaisena, kun kyseessä on vieläpä Kauriinmetsästäjään nähden selväjärkisempi sotilas.

Elämäni kesä on virkistävää vaihtelua ja oivallinen esimerkki siitä, että elokuvassa armeijan harmaat (vihreät) eivät automaattisesti tarkoita patrioottista paatosta, ankeaa poterossa värjöttelyä saatikka silkkaa tappamista. Kyseessä on hämäävään pakettiin puettu hyvän mielen elokuva.

Die Hard - Koston enkeli (Die Hard: With A Vengeance, 1995)

New York on tarjonnut kauniin tapahtumaympäristön monille talvisille komedioille ja joulutarinoille kuten Family Man, Sattumalta ja luultavasti ikimuistoisimpana Yksin kotona 2 - eksynyt New Yorkissa. Iso omena on kuitenkin toiminut taustakuvana myös monille lämpimämmän vuodenajan seikkailuille.

Renny Harlinin ohjaustuurin jälkeen John McClanen kamppailu aseellisia hyökkäyksiä vastaan ennätti kolmanteen eräänsä. Die Hard - Koston enkeli saattoi sankaripoliisin aisapariksi sattumien kautta äkkipikaisen kulmapuodin omistajan (Samuel L. Jackson) ja sekoitti parivaljakon pommeja räjäyttävän terroristin kieroutuneeseen peliin loppukesän helteisessä betoniviidakossa.


Koston enkeli noudatteli tuttua kaavaa, jossa McClane kamppailee periksantamattomasti ylivoimasta vastustajaa vastaan, kunnes paljastuu, että pinnan alla on kaiken aikaa kuplinut jotain vielä suurempaa. Myöhempien jatko-osien myötä viiden elokuvan mittaiseksi paisuneessa sarjassa Koston enkeli erottuu etenkin tuoreimpiin osiin verrattuna kaikkein maanläheisimpänä ja todentuntuisimpana. Samalla se on alkumetreiltään saakka koukuttavan pahaenteinen.

Timanttisen juonen ja kipunoivan dialogin ohella elokuvan parasta antia ovat sen erinomaiset näyttelijät. Siitä huolimatta, että Jackson ei ole varsinaisessa toimintasankarin roolissa, eikä edes pääosassa, tekee hän silti erään parhaista toimintatrillerisuorituksistaan. Bruce Willis letkauttelee repliikkinsä tuttuun tyyliin kieli poskessa, mikä toisaalta osuu vastanäyttelijöiden kanssa mainiosti yksiin, eikä näin ole ainakaan katselunautinnosta pois. Erityismaininnan ansaitsee Jeremy Ironsin karismaattinen pääkonna Simon. Muista bongata myös Tony "Viikinki" Halme!

Die Hard - Koston enkeli on yksinkertaisesti onnistunut toimintaelokuva, joka tuo sivutuotteena kesäisen kaupunkimaiseman hieman lähemmäs tämän hetken suomalaista katsojaa. New Yorkin keskuspuiston nurmikenttien yli ja pitkin suurkaupungin katuja rynnistävää toimintaa katsellessa toivoisi olevan mahdollista keskeyttää se vaikka vain vähäksi aikaa ja astua ruudun läpi käyskentelemään pilvenpiirtäjien lomassa.

Pekko Aikamiespojan poikamiesaika (1993)

Tyräahon vehmaat maalaismaisemat ovat jokseenkin niin kaukana Manhattanin ruuhkaisesta katukuvasta kuin kuvitella saattaa. Aikamiespoika Pekon roolista sekä elokuvan käsikirjoituksesta omatoimisesti vastanneen Timo Koivusalon hengentuotteita pidetään kotimaisen elokuvan saralla jokseenkin roskaviihteenä, mutta monelta osin täysin perusteetta. Totta on, että Pekko-teokset eivät ole elokuvahistoriallisesti merkittävimmästä päästä edes kotimaassa, mutta niissä sentään on tarina, toisin kuin joissain laumakriitikoiden viime vuosina hehkuttamissa paljon suuremmissa tuotannoissa.

Pekko aikamiespojan poikamiesaika on sarjansa ensimmäinen elokuva ja siksi myös Pekko-viihdettä puhtaimmillaan. Tiettyjen maneerien toistelu katsojien miellyttämiseksi on vielä minimissään, joten tilaa jää tarinalle ja henkilöhahmot jaksavat lievästä yliampuvuudestaan huolimatta kiinnostaa.

Mukana on ratkiriemukas kimara hersyviä karikatyyrejä, joita esittävät eräät kotimaisen viihdetaivaan nerokkaimmista koomikoista. Eräänlainen köyhän miehen risteytys Uuno-elokuvien Sörsselssöniä ja Härski-Hartikaista on Jope Ruonansuun hulvaton Heka Haimakainen. Naurun pyrskähdyksiä aiheuttavat myös Tuija Piepposen esittämä kauneudenhoitoalan grand old woman Kaisa Kuovi sekä Tyräahon lain koura, edesmenneen Esko Nikkarin sympaattinen konstaapeli Reino.

Pekko muistuttaa Spede-tuotosten tavoin, että viihteestä nauttimiseen ei automaattisesti tarvita kriitikoiden amenta. Jos elokuvantekijät toteuttavat hankkeensa suurella sydämellä, mutta eivät ota niitä itse liian vakavasti, on tuloksena toisinaan todellisia helmiä. Pekko ei ole mestariteos, mutta surullisen aliarvostettu joka tapauksessa.

Elokuva ponnahti kuitenkin listallemme ennen kaikkea siitä syystä, että sen tapahtumaympäristö on kuin perikuva siitä kesäisestä mummolamiljööstä tai niistä mökkeilymaisemista, jotka löytyvät jokaisen suomalaisen geeniperimästä.

Stand By Me - viimeinen kesä (Stand By Me, 1986)

Listauksemme viimeinen teos on elokuvalliselta merkitykseltään samassa päädyssä Syvän joen kanssa. Stephen Kingin romaaniin perustuva elokuvasovitus muistuttaa sitä myös tarinansa ja kuvakerrontansa osalta. Viimeinen kesä on sekin kertomus neljästä kaveruksesta, jotka päättävät lähteä tavoittelemaan äärimmäistä kokemusta niin kauan kuin se vielä on mahdollista.


Kingin tarinassa kaverukset ovat vielä poikasia, mutta se ei millään tavoin estä aikuista katsojaa viihtymästä elokuvan parissa. Päinvastoin sitä ei kannattaisi erehtyä pitämään silkkana nuorisokertomuksena. Hulvattomista metatarinoistaan, nokkelasta dialogistaan ja hersyvästä tilannekomiikastaan huolimatta elokuva käsittelee raskaita aiheita, eikä sen katsoja välty kovin helposti kyyneliltä.

Viimeinen kesä on aivan ehdottomasti eräs kaikkien aikojen parhaista lapsinäyttelijöiden elokuvista. Itseasiassa se päihittää monet sellaisetkin tarinat, joissa lapsinäyttelijöitä piipahtaa vain pienissä sivurooleissa. Kuuluisin nelikosta on Phoenixin näyttelijäperheen vesa River, jonka yliannostuskuolema Johnny Deppin omistaman Viper Roomin ulkopuolella muistetaan Hollywoodissa edelleen.

Viimeinen kesä toimii amerikkalaisuudestaan huolimatta myös suomalaiskatsojan kannalta tehokkaan kaihoisana muistutuksena lapsuuden kesistä ja siitä kuinka suurelta pelkkä kotipiha voi tuntua karkumatkan avaamista uusista maailmoista puhumattakaan.

Jarno Väistö 12.05.2016 klo 11:13

Uusimmat artikkelit

Creedin ja Rockyn tarina jatkuu

Creed II on Sylvester Stallonen ideoima jatko Creedin tarinalle, joka ammentaa kaukaa Rocky-saagan historiasta.

Jouni Vikman

Kovia aikoja El Royalessa

Neljä muukalaista kirjautuu sisään El Royale -hotelliin. Siitä eteenpäin asiat menevät vain huonompaan suuntaan.

Jouni Vikman

Predator on päivitetty nykyaikaan

Uusi näkemys on ohjaajan mukaan enemmän UFO-kokemus kuin fantasiaseikkailu

Jouni Vikman

Vuosi jona hän palasi kotiin: Halloween-ikonit jälleen valkokankaalla

Tänä vuonna on kulunut 40 vuotta siitä, kun John Carpenterin kauhuelokuvan maastoa mullistanut Halloween – naamioiden yö -klassikko sai ensi-iltansa. Tosin Suomessa elokuva tuli teattereihin vasta vuoden 1979 kesällä, mutta mitäs me pienistä.

Jouni Vikman

Kaatunut valtakunta on uskollinen Jurassic Parkin perinnölle

Jurassic World: Kaatunut valtakunta jatkaa suosittua elokuvasarjaa muutamaa vuotta edellisen osan tapahtumien jälkeen.

Toimittanut Jouni Vikman / Haastattelu: Universal

Näytä lisää artikkeleita...