Tilaihmeiden tunnelmaa

Steven Knightin käsikirjoitus-ohjaus Locke (2013) pyörii Suomen elokuvateattereissa. Teosta on kehuttu vuolaasti, eikä vähiten sen ainoan näkyvän näyttelijän vuoksi. Vajaa puolitoistatuntinen vierähtää Tom Hardyn kanssa yhdessä autossa - reaaliajassa. Suurimman osan ajasta Hardy puhuu puhelimeen, yrittäen estää sekä henkilökohtaista että ammatillista jöötiä osumasta tuulettimeen.

Kaikki Lockessa on simppeliä ja kustannustehokasta: rajatun tapahtumapaikan vuoksi kuvauksista selvittiin vain kuudessa päivässä. Tällaista elokuvaa voitaisiin tehdä kotimaisillakin resursseilla.

Lockelle suosittuja vertailukohtia ovat arvosteluissa olleet Ryan Reynoldsin arkkuun haudannut Buried (2010) sekä puhelinkopissa pyörivä tarkka-ampujatrilleri Phone Booth (2002). Näiden rinnalle voisi nostaa vielä kokonaan tankin sisältä kerrotun sotakuvauksen Lebanon (2009). Yhteinen nimittäjä kaikille kolmelle on klaustrofobia: päähenkilöiden liikkumatila rajataan hyvin pieneksi ja ahdistus siitä välittyy katsojallekin. Mutta vaatii taitavan käsikirjoituksen ja virtuoosimaisen näyttelijän, jotta asetelmasta saadaan johdettua kokopitkä elokuva.

Yleisimmillään yhden tilan elokuva sijoittuu yhteen huoneeseen. Pahimmillaan kyseessä on laiskasti filmatisoitu näytelmä - sellainen, joka ei hyödy valkokangassovituksestaan mitään. Toisaalta vaikkapa Sikariporras (1999) ja Carnage (2011) ovat molemmat yhteen huoneeseen painottuvia näytelmätekstejä, joiden elokuvaversiot ovat keränneet kosolti kiitosta varsinkin hahmokerronnan ja näyttelijäohjauksensa myötä. Kategoriaan sopii myös muun muassa kotimainen Donner-Törhönen -tuotanto Riisuminen (1986), joka pohjaa niin ikään näytelmätekstiin.

Valamiesten ratkaisu (1957), Köysi (1948), Tape (2001) ja The Man From Earth (2007) ovat kaikki enemmän tai vähemmän menestyneitä yhden huoneen alkuperäiskäsikirjoituksia. Kahdella jälkimmäisellä on myös indie-leima - The Man From Earth tehtiin vain kahdellasadalla tuhannella dollarilla. Kauhu- ja toimintagenreen sopivampi kokoluokka tuntuisi puolestaan olevan kokonainen talo: Paranormal activityn (2007) koti, [Rec]in (2007) kerrostalo tai Dreddin (2012) tornitaloslummi.

Mitä suurempi tila on, sen enemmän yksittäisiä tapahtumapaikkoja sen sisään mahtuu. Terminaalin (2004) lentokenttä ja Shutter Islandin (2010) saari ovat tarinallisesti suljettuja tiloja, mutta niissä on myös suurkaupungin verran tutkittavaa. Kuutio (1997) ja vielä kokeellisemmin Dogville (2003) ovat taas esimerkkejä elokuvista, joissa näennäisesti yksi lavaste valjastetaan kekseliäästi toimimaan useampana tapahtumapaikkana.

Käsikirjoitusneuvos Robert McKee esitti kirjassaan "Story", että luovuus elää rajoitteista: "Miljöön ja tarinan välinen ironia on seuraava: Mitä suurempi maailma, sen vähemmän kirjoittaja siitä tietää, sitä vähemmän hänellä on luovia ratkaisuja käsissään ja sen kliseisempi tarinasta tulee. Mitä pienempi maailma, sen paremmin kirjoittaja sen tuntee ja sen enemmän valintoja hänellä on käsissään. Tulos: omaperäinen tarina ja voitto sodasta kliseitä vastaan."

Locken kaltaisia elokuvia ei kuitenkaan olla usein nähty, vaikka taloudellisesti ajatellen vastaavaa voitaisiin tuottaa melkeinpä missä päin maailmaa tahansa. Mittavan miljöön satunnaiset kliseet on helpompi peittää, joten niiden tarinoita myös päätyy valkokankaalle enemmän: mikrotason juoni joutuu tavallista ankaramman suurennuslasin alle ja sen pienimmätkin epäuskottavuudet kaikuvat moninkertaisina.

Ahtaiden tilojen trillerit, kuten Locke, Lebanon ja Buried, ovat tapahtumapaikoiltaan äärimmäisen pelkistettyjä. Niiden hahmoilla ei ole pakoteitä ja virikkeitäkin vähän. Kiehtovaa on, että vahvasta dialogipainotteisuudesta ja askeettisesta sijainnista huolimatta kuvakerronta on niissä yllättävän rikasta; kaikki kolme elokuvaa on esitetty kiitosten kera maailman suurimmalla elokuvaukseen keskittyvällä Camerimage-festivaalilla.

Muutamassa neliössä voi olla leffan verran nähtävää.

Jussi Sandhu 12.06.2014 klo 11:21

Uusimmat artikkelit

Fast & Furious: Hobbs & Shaw – Egot törmäävät

Uutta Fast & Furious -elokuvaa odotellessa voi ikävää lieventää leffasarjan spin-offilla.

Jouni Vikman

Nyt on helvetti irti! Hellboy tulee taas

Guillermo del Toron Hellboysta on kulunut jo 15 vuotta ja sen jatko-osastakin yli kymmenen. Niiden tuottajat näkivät ajan kypsäksi uudelle sovitukselle alkuperäisestä sarjakuvasta.

Jouni Vikman

Captain Marvel on Marvel-elokuvien voimakkain hahmo

Captain Marvel käsittelee aikaisemmin näkemätöntä puolta Marvel-studion elokuvauniversumin historiasta ja esittelee uuden supersankarin.

Jouni Vikman

Stephen Kingin kuollut projekti heräsi henkiin

Kauhumestari on taas kovassa huudossa.

Jouni Vikman

Ydinsukellusvene Kurskin uppoaminen siirtyi valkokankaalle

Tanskalaisohjaaja tarttui venäläisen ydinsukellusveneen tarinaan.

Jouni Vikman

Näytä lisää artikkeleita...